keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Trump on presidentti – ja "juntti" on uusi "neekeri"

Päivän epistola on, että Donald J. Trump on Yhdysvaltojen seuraava presidentti.

Minusta tämä kertoo ensinnäkin siitä, että reaktioille on aina olemassa vahva vastareaktio. Trump ei ole poliittisesti korrekti, mutta politiikassa hän on pian maailman valtaisin (eniten valtaa) mies. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Uskon, että moni on äänestänyt Trumppia siitä syystä, että maailman tilanne on huolettanut. Homma on jotenkin mennyt monilta osin nuorisomaisempaan, progressiiviseen suuntaan. Jos olisin itse syntynyt 60-luvulla, niin varmastikin aika moni asia tässä maailmassa pelottaisi. Ja suoraan sanottuna pelottaa kyllä tälläkin hetkellä. En ole järin uskonnollinen, mutta siltikin esimerkiksi uskonnon pienentynyt asema kertoo karua tarinaa. Esimerkiksi kristinuskossa – niin kuin monissa muissakin uskonnoissa – on kuitenkin paljon hyviä ja etenkin hyvään pyrkiviä arvoja pohjalla.

Itse olen poliittisesti pitänyt itseäni vihreänä. Pidän tasa-arvoa ja luontoa tärkeinä. Mielestäni olisi hyvä, jos ihmiset saisivat olla mitä ovat, eikä ketään haukuttaisi tai tuomittaisi. Viime vuosina olen kuitenkin kokenut ristiriitaisia tunteita niin sanottua vihervasemmistoa kohtaan. Samalla kun perussuomalaiset ja oikeisto ovat nousseet, on myös vihervasemmisto alkanut ajamaan asioitaan omaan makuuni liiankin aggressiivisesti. Esimerkiksi jatkuva persujen haukkuminen, rasistikortin heiluttelu ja mielensäpahoittamisen kierre on mennyt mielestäni yli. Tämä siis ehkäpä kuitenkin eniten kannattajien, ei välttämättä poliitikkojen kohdalla, joskin poliitikoilla on mielestäni vastuu kaitsea laumaansa.

Koko touhu on muuttunut liian ahneeksi. Niin sanotut edistysmieliset pyrkivät saavuttamaan liian paljon liian nopeasti. Tämä johtaa radikaaleihin keinoihin – tehdään asiat hampaat irvessä ja vanhoja arvoja sekä vastustajia tieltä jyräten. Tämä sen sijaan, että muistettaisiin käydä asiallista ja rakentavaa keskustelua. Kun Vihreät oli minulle päivänselvä valinta, ajattelin lapsellisesti jopa äänestäväni hyvyyttä. Olin yksi hyviksistä. Nykyisin harmittaa, että en ole tästä enää niinkään varma.

Jos koetaan, että ollaan oikealla kannalla, niin asioita tulee myös ajaa oikealla tavalla – maltilla, pitkäjänteisyydellä ja kunnioituksella. Nykymaailma tuntuu arvomaailmaltaan hyvinkin päinvastaiselta kuin mitä haluaisin pojalleni opettaa. Poliitikot haukkuvat toisiaan ja heittävät lokaa toistensa päälle, vasemmisto kiroaa persuja ja äärioikeisto pieksee tummaihoisia. Nämäkö ovat niitä aikuisia, jollaisia haluamme lapsistamme kasvattaa?

Minulle tarkoitusperät eivät pyhitä keinoja. Jos halutaan saada hyvää aikaiseksi, täytyy se saavuttaa tekemällä hyvää. Oikoteistä tulee vain ongelmia.

Tärkeää olisi nyt keskittyä suuriin linjoihin ja tehdä asiat kunnolla sen sijaan, että haukattaisiin liian iso pala. Esimerkiksi niin sanottu mielensäpahoittaminen on lähtenyt käsistä ja antaa hyville arvoille vain huonon maineen ja klangin. Missä on joustavuus?

Jos Audi-mies (todella vanha referenssi) heittää seksistisen läpän, niin totta kai hänelle voidaan hommata potkut. Sama juttu sille Ylen tyypille, joka leikki uutislähetyksessä juovansa kaljaa. Tai mitenkäs se Valavuoren rimppakinttuhintti-kommentti? Kannattaa miettiä tarkasti, miten tällaisiin puututaan, sillä aina on taustalla ihmisiä, jotka näkevät tilanteen toisella tavalla. Tällaisilla ihmisillä puolestaan alkaa vuosien saatossa kiehua, eivätkä he missään nimessä tule äänestämään isoissakaan linjoissa vihervasemmiston puolella.

Poliittisten puolueiden edustajien ja kannattajien on syytä tarkoin valita, mitkä taistelut halutaan voittaa ja millä tavalla. Pois siis pikkumaisuus ja puolta kansaa sekä tolkun ihmisiä ärsyttävä ylikorosteinen päällepäsmäröinti! Pois liika perfektionismi ja sokea omien etujen tavoittelu! Pois myös ilkkuminen ja "me tiedämme paremmin" -asenne! Saavutetut voitot eivät ole minkään arvoisia, jos ne herättävät lähes yhtä paljon vastustusta kuin kannatusta. Nöyryys ja hyvyys kunniaan!

Eniten toivon omalta jengiltäni, näiltä Vihreiltä, malttia. Pois sellainen haitallinen asenne, että "suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita". Tällainen ajattelu on vain tehnyt juntista uuden neekerin.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa

Kyllä nyt näin on, että meidän maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa.

Surullistahan se on, mutta maapallomme on hiljalleen matkalla kohti kapitalismin ja sensaatioiden johtamaa helvettiä. Kaikki kaupallistuu ja media tekee meistä lampaita. Ei ehkä uusi ilmiö, mutta kärjistymään päin.

Otetaan nyt esimerkkinä tämä Ilta-Sanomien artikkeli. Tiedän, ettei minun pitäisi linkata tuonne, mutta näin nyt kuitenkin teen pointtia todistaakseni.

Uutinen on otsikoitu leijonankokoisin kirjaimin (suora copypaste toi muotoilut mukanaan):

Saara Aalto tylyttää Suomea brittilehden haastattelussa – Oli pakko päästä kotimaastaan pois: ”Siellä ei ole mitään”


Tylyttää Suomea? Näinkö on?

Oikeastihan Saara Aalto puhuu Suomesta kansainvälisen musiikkiuran luomisalustana. Ensin hän kertoo, että Suomessa on asukkaita vain puolet Lontoon väkiluvusta. Tämän jälkeen hän Ilta-Sanomien mukaan sanoo toiseen sensaatiolehden mukaan, että "siellä ei ole mitään". Tässä vaiheessa Saaran ja IS:n lukijoiden välissä on siis filtterinä ja rikkinäisenä puhelimena jo peräti kaksi roskalehteä, jotka elävät sensaatioista, katastrofeista, onnettomuuksista, kuolemasta ja ihmisille ilkkumisesta.

En väitä, etteikö lehdissä esitetty kommentti olisi kirjaimellinen sitaatti Saaralta, mutta oma järkeni sanoo, että Aalto puhui Suomesta nimenomaan kansainvälistä uraa havittelevan nuoren laulajan näkökulmasta. Eikä tällöin ole kyse edes kritiikistä, vaan totuudesta – kotomaamme maaperältä ei ulkomaan lavoille kovin helposti ponnisteta. Tämän lisäksi useat muusikot ovat kertoneet kuulleensa levy-yhtiöiltään, että tässä maassa pitää levyttää suomeksi, jos haluaa menestyä.

Osa meistä suhtautuu mediaan ja tällaisiin juttuihin lähtökohtaisesti kriittisesti, mutta huomattavasti suurempi osa ei edes vaivaudu lukemaan uutista. Nämä ihmiset huutelevat jo sensaatio-otsikon perusteella Saaraa maanpetturiksi ja toteavat pissin nousseen nuoren artistin päähän. Oma lukunsa ovat myös ne ihmiset, jotka ensin järkyttyvät otsikosta ja sen jälkeen kahlaavat siteet silmillä jutun alusta loppuun. He tietävät jo mitä etsivät ja siten he myös sen löytävät. Nämä ihmiset eivät pysähdy tekemään omia johtopäätöksiä, koska niin sanottu arvovaltainen, fiksu ja filmaattinen toimittaja on tehnyt ne jo valmiiksi. "Tätähän sen Saaran oli pakko tarkoittaa, kun otsikko ja toimittajakin niin sanoi!" Sana tylytys esimerkiksi on toimittajan täysin oma lisäys, jonka tarkoitus on ainoastaan myydä juttua – ei missään nimessä välittää todenperäistä tietoa.

Suurin surullisuus ei ole kuitenkaan siinä, että ihmiset olisivat erityisen tyhmiä ja sen takia söisivät juorumedioiden kädestä. Isoin ongelma on, että pilkalliset ja väkisin väännetyt otsikot hyppäävät meidän kaikkien silmille joka puolelta. Emme ole median negatiivisuudelta ja ivalta turvassa edes kaupassa käydessä tai matkalla töihin. Aivan erityisessä manipulaatiovaarassa ovat tietenkin vasta maailmaan tutustuvat, juuri lukemaan oppineet lapset sekä nuoret. Aivopesua ja ehdollistamista tapahtuu aina ja jatkuvasti.

Esiin nousevat kielteiset kommentit ja kannanotot ovat kuitenkin valitettavasti vain jäävuoren huippu – pinnan alla on paljon enemmän. Useihin meihin media vaikuttaa lähinnä vaivihkaa ja huomaamatta. Joskus joku saattaa kysyä mielipidettämme jostakin henkilöstä, ja meillä vain sattuu olemaan intuitio heidän epämiellyttävyydestään tai pahuudestaan. Olemme tietämättämme oppineet inhoamaan ihmistä, jota emme ole koskaan tavanneet. Olkoon se sitten paljon äänessä oleva poliitikko tai vaikkapa niinkin neutraali henkilö kuin aina yhtä iloiselta vaikuttava Saara Aalto.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Päivät, jotka kestävät viikon

Yö on jälleen saapunut, ja meikämoodswinger se täällä taas rustailee. Ja hahaa, enpäs viitannutkaan moodswingerillä tällä kertaa edes mihinkään mielenterveyshäiriöihin, vaan alla olevaan soittimeen, josta Wikipedia tietää kertoa seuraavaa:

"Moodswinger on elektroninen kaksitoistakielinen sitra, johon on lisätty kolmas silta, jonka avulla soittaja voi tuottaa sellaisia äänenvärejä ja yläsäveliä, joita tavanomaisilla kielisoittimilla ei saa."


Mitenkö päädyin moisen instrumentin mainitsemaan? Tavallisestihan sitä puhutaan meikämandoliinista, mutta halusin tarjota rakkaille lukijoilleni vain parasta. Ei kulahtaneita, ikiaikaisia fraaseja, vaan kunnon kielisirkusta ja revittelyä! Sitä te minulta olette tottuneet olettamaan, joten pakkohan minun on toimittaa!

Siirrytäänpäs sitten asiaan! Siis jonninjoutavaan asiaan, mutta asiaa se on kaiketi sekin.

Asiaa


Nyt sitä asiaa tulee, oletko valmis? Ei perhana, eihän tällaisella mussutuksella voi enää tuon otsikon jälkeen aloittaa. Kokeillaanpas uudestaan.

Asiaa, otto 2


Oletko koskaan huomannut, kuinka suhteellista aika on? Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka jokainen vuorokausi ei ole läheskään samanpituinen. Vuorokauden viitteellinen mittahan on 24 tuntia, mutta toisinaan tulee vastaan tapauksia, jotka kestävät huomattavasti pidempään. Esimerkiksi tämä oma viimeisin vuorokauteni on kestänyt arviolta lähemmäs 70 tuntia.

Monesti tällaiset megalomaaniset vuorokaudet alkavat jo ani varhain. Itse heräsin siinä ysin maissa univelkaisena viimeisimmälle blogilleni uskollisesti. Keittiössä pistin musiikit raikamaan ja sytytin kirkasvalolampun. Siinä sitten harjasin hampaat ja söin Fitness-murtsoja keinotekoisen (???) valon loimussa. Lisäksi tein tuiki tärkeän havainnon: päivä kannattaa aloittaa musiikilla, koska se iskostaa saman tien erinomaisen ja energisen fiiliksen otsalohkoon.

Aamutointen jälkeen ratsastin ratikalla kauniin pääkaupunkimme keskustaan, jossa hakeuduin kirjaston kellarikerroksiin. Siellä puolestaan läiskin läppäriäni ja sihautin energiajuoman auki. Myös kamuseni saapui pian paikalle, eikä työnteosta loppujen lopahduksesi tavalliseen tapaan tullut juuri mitään. Tästä päivä jatkuikin sitten vähitellen syömään, kotiin, Viljamia päiväkodista hakemaan, kauppaan ja muihin kivoihin paikkoihin.

Omituista tässä päivässä oli, että tämä kesti melkein kolmen standardivuorokauden verran. En osaa selittää sitä, vaikka haluaisinkin. Joskus päivillä on tapana mennä ohitse hetkessä, jopa 8 tunnissa, mutta tällä kertaa kestoa tuli huomattavasti enemmän.

Mystillinen juttu. Liekö akkumuloimani väsymys aiheutti sen, että elin tätä päivää kolminkertaisen määrän? Tällä kertaa en haahuillutkaan ajatusten aallokossa, vaan olin mukana joka hetkessä.

Kohta voisi mennä nukkumaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kummallisilla kotikonsteilla pois mielen helvetistä

Yö.

Se on se minun aikani. Silloin minulla tekstiä syntyy ja mieli tuntuu kirkkaammalta.

Monesti luovat ja masentuneet ihmiset ovat yökukkujia – näin olen kuullut. Itse selittäisin tätä sillä, että yöllä ajatustoiminta hidastuu, mikä puolestaan vähentää stressiä. Asiat eivät tunnu yöllä enää yhtä ylitsepääsemättömiltä. Minullakin on ahdistushäiriöni myötä aivan liian vilkas ajatustoiminta. Yöaika tekee saman kuin vaikkapa kaljakin – se rentouttaa.

Joskus tuntuu, että jos nukun liian vähän, olen tavallista enemmän läsnä. On kuin värähtelisin aidon maailman kanssa samaan tahtiin sen sijaan, että olisin oman pääni sisällä omine ajatuksineni ja ahdistuksineni.

Sukulan suojatit -sarjassa eräs ongelmanuorista puhui aamuvuorojen puolesta ja kertoi vihaavansa klo 11 alkavia vuoroja. Löysin hänen puheista itseni – aamulla aika kulkee nopeammin kuin päivemmällä. Spekulaationi mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen nukkuu paljon tai on hereillä pitkään ennen töiden aloittamista, on työnteko vaikeampaa. Emme me halua mennä töihin virkeinä, koska silloin päässämme vain pyörii liian paljon asioita, mikä puolestaan haittaa itse duuniin keskittymistä. Tietyssä määrin puolivaloilla tehty työ on myös tehokkaampaa, koska siinä on enemmän tekemistä ja vähemmän turhaa ajatustoimintaa. Mieli vain kyseenalaistaa ja jarruttelee produktiivisuutta turhaan.

Väsyneenä olemme spontaanimpia, ja spontaanina olemme onnellisempia.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Musiikkikanava

Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.

Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.

Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)

Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.

Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.

Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Tätä et tiennyt rahasta – tai no et tullut ajatelleeksi!!!

Raha. Maailma pyörii sen ympärillä. Alkuun yksi hyvä kipale rahasta.



No niin, nyt kun epäilemättä kuuntelit tuon kappaleen alusta loppuun ja vieläpä suurella mielenkiinnolla, niin alamme molemmat olla virittäytyneet asianmukaiseen tunnelmaan. Nyt puhutaan rahasta, tuosta aikamme Jeesus Kristuksesta.

Raha pyörittää maailmaa, sanotaan. Almighty dollar on onnellisuuden mitta tässä kurjassa maailmassamme. Lisäksi kotoasi tililtäsi löytyvä summa on myös elämäsi onnistuneisuuden määrittäjä. Jos sinulla on rutkasti riihikuivaa, on sinulla myös valtaa. Sinun ei tarvitse juosta Kansaneläkelaitoksen tai sossun luukulla, eikä myöskään liiemmin pinkoa paikasta toiseen työnantajan pillin mukaan. Rahavuoren huipulta näet maailman sellaisena kuin se on – omana valtakuntanasi.

Yksi kiistellyimpiä mietelauseita koskaan kertoo, että raha ei tuo onnea. Erinäisistä puhelinpeleistä liki 10 000 tänä vuonna voittaneena voin todeta, että kyllä se nyt iloa ainakin tuo. Tosin perästä kuuluu: verotusasiat olisi voinut alkuvuodesta katsoa tarkemminkin. Loppuvuonna saakin sitten olla voudin kanssa astetta enemmän tekemisissä.

Perittävän ennakkoveron määrää katsellessa mieleen hiipii ajatus, että tätähän se rahan kanssa on. Iloa tuli, mutta onnellisuutta ei. Onnellisuus kun merkitsee meikäläiselle elämäntilanteesta riippumatonta tyyneyttä ja rauhaa. Tässä yhtälössä raha on kuin rauhoittava lääke, jolla ei kuitenkaan ihmeitä tehdä.

Mennään sitten lopulta kuitenkin siihen asiaan, mistä alun perinkin halusin turinoida.

Haluaisin mennä lähellä sijaitsevaan uuteen uimalaan uimaan. Nettisivut kertoivat, että uinnin ja saunan hinta maksaa 7,5 euroa. Kymmenen kerran kortin puolestaan saa itselleen 60 eurolla. Nyt alkaa se mielenkiintoinen osuus.

Jos uinti ja sauna maksaisivat kertalipulla 6 euroa, pitäisin hintaa kalliina. Mutta kun se maksaa 60 euroa kymmeneltä kerralta, näyttää diili houkuttelevammalta. Miksikö?

Kun maksat kymmenen kerran kortista, maksat vapaudesta. Vapaudesta käydä 10 kertaa uimassa ilmaiseksi. Olet maksanut valmiiksi, kuin työsi jo tehnyt, ja nyt uiminen on ilmaista kokonaiset 10 kertaa. Ei kulu rahaa tililtä tai lompakosta. Se on sitä rikkautta.

Entä muistatko, kun netin käyttäminen ei ollut kiinteää? Maksoit jokaisesta minuutista erikseen. Silloin köyhyys kolkutteli otsalohkossa jatkuvasti. Miten tilanne muuttui, kun sitten sait ensimmäistä kertaa laajakaistayhteyden? Se oli kuin simuloitua rikkautta. Lopulta siihenkin tuli kuitenkin totuttua. Ei se tuonut pysyvää onnea, mutta etpä toisaalta haluaisi ajassa takaisinkaan.

Raha.

Ps. Rahaa voi tavoitella hankkimalla itselleen vaikkapa Casumo kokemuksia ;)

tiistai 13. syyskuuta 2016

Idioottivarma ohje kompromisseihin – Paranna elämäsi laatua 3418 %

Idioottivarma. Hauska sana.

Käytännössähän tuo tulee englannista. Foolproof. Samaa sukua kuin bulletproof. Toinen kestää typeryksen ja toinen luodin. Luodinkestävä, idiootinkestävä, idioottivarma. Kas näin.

Kompromissien tekeminen on ihmisten välisessä kanssakäymisessä tärkeä taito. Usein eri osapuolet ovat eri mieltä asioista, ja kun kyseessä on käytännön asia, joudutaan usein tulemaan toista vastaan. Kuinka paljon toista vastaan sitten pitää tulla? Onko kompromissin tekeminen viime kädessä sitä, että kumpikin joutuu nöyrtymään, eikä kumpikaan saa olla tyytyväinen? Tavallaan – siis sikäli mikäli ettei ihminen ole valmis myöntämään kompromissien tekemistä lähtemättömäksi osaksi kanssakäymistä! Jos tunnistaa kompromissien tarpeellisuuden ja tärkeyden, ei niiden tekeminen välttämättä aiheuta itkupotkua, vaan niistä seuraa tietynlaista rauhan tunnetta.

Kuten markkinointiteksteillä on tapana, myös tämän blogin mainosotsikko valehtelee. Vai luulitteko todella, että olen lukion lyhyellä matikalla oikeasti laskenut tuon 3418 %? Suurin vale tuossa otsikossa on kuitenkin se, että muka osaisin oikeasti tarjota ohjeen, joka toimii joka tilanteessa. Tuohon en pysty eikä pysty kukaan muukaan tällä pallolla tai toisellakaan, mutta kykenen kuitenkin tarjoamaan ohjeen, joka toimii täydellisesti tietyissä tilanteissa.

Esimerkki 1 – Vitt*maiset tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on mahdotonta


Noin, siinä on alaotsikko, jossa on sopiva määrä lihavointia, kursiivia ja alleviivausta. Alaotsikko kaikilla mausteilla! Laitetaanpas saman tien tähänkin ripaus kursiivia!

Kompromissin tekeminen on erityisen vaikeaa tilanteissa, joissa eri vaihtoehtojen määrä hankaloittaa asioiden käsittelyä. Tällaisista tapauksista puuttuu matematiikka ja logiikkaa palveleva metriikka.

Kuvittele tilanne, jossa sinä haluat syömään kiinalaista ja kaverisi tahtoo välttämättä pizzalle. Mikä on kompromissiratkaisu? Sellaista ei yksinkertaisesti ole ilman matematiikkaa, lukuja, numeroita. Yksi jokseenkin sosiaalisesti kohmealta tuntuva tapa ratkaista tilanne olisi pitää kirjaa siitä, kuinka usein kumpikin saa tahtonsa lävitse. Tällöin voitte yhdessä päättää, että tänään mennään toisen mielen mukaan ja huomenna toisen. Tämä on yksinkertaista tilastointia ja siksi sinänsä toimiikin.

Harva kuitenkaan ottaa tieteen käyttöön tällaisessa tilanteessa. Näin ollen olemme joko tuomittuja vääntämään näistä päätöksistä niskat hiessä tai vaihtoehtoisesti sanomaan omille mieltymyksillemme kiitoshei – ellei siis toinen sitten luovuta ensin. Epäkelvolta tuntuisi myös tapa ratkaista tilanne niin, että kumpikaan ei saa haluamaansa. "Jotta kumpikaan ei olisi toista tyytyväisempi, niin mennään kiinalaisruuan ja pizzan sijasta syömään McDonaldsiin!" Tuohan tuntuisi jo vähän lapselliseltakin tavalta ratkaista kyseinen visainen pulma.

Esimerkki 2 – Laskettavissa olevat tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on kuin onkin mahdollista


Puhtaissa kaverisuhteissa valtaosa kompromissia vaativista tilanteista on harmi kyllä noita ensimmäisen esimerkin kaltaisia dilemmoja – sitä ollaan menossa jonnekin tai tekemässä jotakin. Erityisen läheiset suhteet sisältävät kuitenkin usein varsin erilaista ongelmanratkaisua. Esimerkiksi pidemmälle edenneissä parisuhteissa – samoin kuin joissain tapauksissa kämppistenkin kanssa – törmätään hieman toisenlaisiinkin tilanteisiin.

Erinomainen esimerkki on parisuhteissa varsin usein esiin nouseva siivoaminen. Kuinka paljon kummankin pitäisi siivota? Mitä saa vaatia? Mistä saa pitää kiinni? Mihin oikeudet loppuvat, mistä alkavat vastuut? Nämä ovat asioita, joita ihmiset googlaavat. Kuinka paljon saan pyytää toiselta? Olenko ihan nipottaja jos... Olenko täysi laiskamato jos...

Tarjoan teille nyt nerokkaan kompromissivälineen, jollaista ei todennäköisesti kukaan koskaan ole keksinyt. Tämä väline perustuu puhtaaseen tilastomatematiikkaan. Miksi väitellä ja riidellä asioista, joita voi laskea? Internet, Wikipedia ja Google ovat muutenkin jo siirtäneet monet turhat riidanaiheet historiaan, joten eikö olisi aika viimein ottaa näissäkin klassikoissa idioottivarmat keinot käyttöön? Eihän kukaan enää halua riidellä aamunkoittoon siitäkään, esiintyikö tuo ja tuo näyttelijä siinä ja siinä elokuvassa, kun pelkällä yhden minuutin kännykkägooglauksella voi saada faktat tiskiin. Pois turha suukopu ja mykkäkoulu! TIEDE ON SAAPUNUT.

THE METHOD


Oletko valmis? Olet saavuttanut tässä pitkässä blogissa sen vaiheen, jota varten epätoivoisena klikkasit linkkiä blogiini (ellei tämä Kielisirkus sitten ole sinulla valmiiksi suosikeissa [kiitos, äiti] tai jos et tullut tänne jotakin muuta reittiä [kiitos siitäkin]). Me kaikki tiedämme sen tuskan, kun joutuu vääntämään asioista, joista ei perkel* ole olemassa ohjenuoria. Näissä asioissa ei hitto vie Google tai IMDB pelasta. MUTTA JOUNI PELASTAA.

Ensin pitää määritellä keskiarvo. (Jep, tämän verran suhteellisuutta tämäkin metodi kuitenkin vaatii...) Tälle keskiarvolle sitten annetaan arvo 50/100. Tämä 50 on kultaisen keskitien arvo – sillä kultainen keskitie on loppuviimein se asia, jolla meidän tulee mitata kaikkea mahdollista ihmiskanssakäymistä. Emme voi olettaa keskivertoa enempää ihmisiltä, sehän on selvä. Muutenhan oletamme liikaa!

Nyt kun tiedämme kultaisen keskitien arvon (joka on siis edelleen se 50, pitäkää nyt mielessä), tulee meidän asettaa arvo meille itsellemme. Siivousasiassa tämä 50 tarkoittaisi siis keskivertaista siivoamismäärää. Kuinka paljon me siivoamme? Miten me ja kumppanimme (tai kämppiksemme) sijoitumme tässä metriikassa?

Jos sinun siivousarvosi on huomattavan kaukana parisi siivousarvosta, törmäätte todennäköisesti usein ongelmiin, jotka olisi luonnollisestikin hyvä ratkaista. Miten ongelma sitten ratkaistaan? Yksinkertaista... Näytetäänpä nyt siis ihan askel kerrallaan, miten homma toimii:

1. Tiedostetaan, että keskiarvo on aina 50/100.
2. Mitataan oma ja partnerin keskiarvo.
3. Mitataan molempien etäisyydet 50:stä.
4. Tehdään töitä, jotta 50 ei olisi omalle kohdalle liian paljon TAI liian vähän.

Jos Mikan siivousarvo on 85 ja Maisan 30 (huomatkaa epäsovinistinen esimerkki, jossa mies onkin se kovempi pirttihirmu ja nainen se laiskamato), ovat molemmat jokseenkin kaukana keskiarvosta. Käytännössä siis Mikan standardi siivoamiselle on keskivertaista korkeampi, kun taas Maisalla on tapana sietää (ja tämän vuoksi todennäköisesti tehdä) sotkua enemmän keskivertoihminen.

Hankalanhan tästä tilanteesta tekee usein se, että korkeamman siivousarvon omaava (sori vaan, muut suomen kielen opiskelijat) alkaa sokeasti vaatia matalammalla siivousarvolla varustetulta enemmän, koska siivoaminen nyt vain on tärkeää ja sotku puolestaan on laiskaa. Tämän kompromissimetodin mukaisesti kuitenkin huomataan, että itse asiassa Maisan lisäksi (arvo 30) myös Mikalla (arvo 85) on sosiaalisena ihmisenä kasvuvaraa.

Jos tarkastellaan numeroita lähemmin, voidaan huomata, että parisuhteen kannalta Mikalla (eli keskivertoa enemmän siivoavalla) on itse asiassa jopa enemmän kasvuvaraa kuin Maisalla – Mika on kultaisesta keskitiestä 35 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 85 - 50), kun taas Maisa on ainoastaan 20 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 50 - 30).

Mikan ja Maisan parisuhteessa Maisan pitäisi siis alkaa siivoamaan hieman enemmän, kun taas Mikan pitäisi pystyä laskemaan standardejaan – tai vähintäänkin sitä, kuinka paljon hän vaatii partneriltaan. Homma ei siis toimikaan vain niin, että vähemmän siivoavan pitää siivota sitä enemmän, mitä siivoushullumpi partneri hänellä on – eikä toisaalta niinkään, että laiskempi automaattisesti määrää tahdin.

Kuvitelkaapa tilanne, jossa Erkin pistearvo on 50 ja Tuomaksen pistearvo on 90 (huomatkaa tasa-arvoinen esimerkki, jossa molemmat suhteen osapuolet ovat miespuolisia). Tässä esimerkissä Tuomaksella ei itse asiassa ole oikeutta vaatia Erkkiä siivoamaan enemmän, koska hän täyttää jo parisuhteessa siivoavien miesten keskiarvokriteerit. Käytännössä Tuomaksen tehtävänä on alkaa hyväksymään Erkkiä enemmän.

Tämä kompromissimetodi tasapainottaa eroja epäsuhtaisten kumppanien välillä. Voit vaatia kultaista keskitietä, keskivertoa, mutta et sen enempää.

Mitä sitten on rakkaus? Rakkaus on sitä, että tekee toisen mieliksi enemmän kuin mitä tarvitsee. Siis esimerkiksi siivoaa 85 pisteen arvosta, vaikka 50 olisikin a-ok ("a-ok" on englanninkielinen termi ookoolle, joka ei ole "vain ok", vaan joka on oikeasti "ok"). Vaihtoehtoisesti ensimmäisen esimerkin siivousta rakastava Mika voisi olla saarnaamatta Maisan 30 pisteen siivoamisesta, vaikka hänellä onkin täysi oikeus vaatia 50 pisteen arvoista jälkeä. Tämä sama rakkausesimerkki pätee itse asiassa ihan kaikkeen.

Kun teet enemmän ja olet ystävällisempi kuin mitä toinen olettaa tai pyytää, se on rakkautta. Vaatimisen ilmapiirissä rakastaminen vaikeutuu, koska ilahduttaminen on hankalampaa kuin sen käytännössä pitäisi olla.

maanantai 29. elokuuta 2016

Auttavat neuvot harvoin auttavat – Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Auttavat neuvot harvoin auttavat. Niinpä. Pureskelkaapa tuota hetkinen.

Moni vihaa sitä, kun he kertovat ongelmastaan jollekulle ja saavat vastaukseksi yksiselitteisiä neuvoja.

Esim. 1

– Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta jotenkin en jaksaisi nyt...
– Kannattaa kyllä yrittää lukea.

Esim. 2

– Hitto mä oon lihonnut...
– Sun olisi kyllä hyvä yrittää syödä terveellisemmin.

Niin sanottu holhoaminen, välittäminen ja muu ystävällinen toiminta ei usein loppuviimein olekaan se asia, mitä haluamme. Yllä oleva omien ongelmien tiedostaminen on eräänlaista suojamuurien laskua, joten vastapuolen argumentti saattaa pahimmillaan tuntua pistomiekalla tölväisyltä.

Usein haemme sympatiaa ja tukea, emme niinkään neuvoja. Odotamme, että toinen ihminen jollain tasolla validoisi tunnekokemuksemme tai lohduttaisi meitä (esimerkki 2). Se, että toinen ihminen sanoo, mitä jo tasan tarkkaan tiedämme, ei yllättäen olekaan valtava taivaasta alas laskeutuva valo, joka mullistaa maailmamme. "HEMMETIN HYVÄ POINTTI, NYT ELÄMÄNI MUUTTUU PAREMMAKSI!"

Pahimmillaan tämä nimenomaan niin sanottu holhoaminen ja välittäminen tuntuu meistä siltä, että toinen ihminen nousee yläpuolellemme. Sinänsähän tämä on loogistakin, sillä olemmehan jossain määrin juuri itse heittäytyneet huoliemme kanssa hänen jalkoihinsa. On kuin makaisimme hänen edessään alasti anellen häneltä tukea. Kun vastapuoli sitten kumauttaakin ilmoille neuvonsa, on se meille kuin hän varvistaisi (eli nousisi varpailleen) kumartumisen sijasta.

Kaikki eivät varmastikaan tunne tällä tavoin, vaan jotkut suhtautuvat neuvoihin täysin eri tavalla. Paljon on merkitystä myös sillä, kuka sanoo.

Esimerkiksi miesporukassa pystytään toisinaan kääntämään niin sanottu holhoustilanne huumoriksikin. Sitä yhdessä nauretaan, kuinka hemmetin epäonnistuneita ollaan ja kilpaa nälvitään toisia pilke silmäkulmassa. Toisten asioiden kommentoimisesta ja holhoamisesta tehdään taidetta.

Esim. 1

– Ei vittu jätkä täällä sun kämpässä haisee. Ootko ihan varma, ettei joku makaa kuolleena jossain noiden sun roskavuortes alla?

Esim. 2

– No niin, äijä näyttää just siltä, että ei oo käynyt viikkoon ulkona. Paita juoponnapissa ja leuasta puskee työttömyysparta!

Toki tälläkin tasolla voi pahimmillaan loukata toista pahastikin, mutta usein humoristinen ja kepeä ilmapiiri auttaa paljon. Huumori välittää kuvan siitä, että asiat eivät ole pahasti, vaan niille voi nauraa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan, prkl.

Läheisessä, romanttisessa ihmissuhteessa asiat menevät kuitenkin monimutkaisemmaksi. Parisuhteessa toivoo olevansa samalla viivalla kumppaninsa kanssa – tai jopa että kumppani katsoo hieman ylöspäin, ihailee. Kaikki valtapelit ja tahattomasti hyvää tarkoittavat ohjeetkin voivat silloin olla iso riski.

Tue ja ymmärrä, älä holhoa. Jos toinen on aikuinen, on hänellä hyvin pitkälti oikeus tehdä omat virheensä. (Vai onko edes olemassa virheitä? Tästäkin voisi kirjailla pitkät pätkät.)

Luulisin, että hyvin harva on koskaan vastannut sanalla "kiitos" sanoihin "olen huolissani sinusta".

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

lauantai 27. elokuuta 2016

Aarrekartta sielun syövereihin, olkaa hyvä!

Tuntuuko sinusta koskaan, että ennen oli paremmin?

Eikö ole uskomatonta, miten aika kultaa muistot? Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, kunnes meillä ei enää ole sitä. Lässynlää, mitä kliseitä! Mutta tottahan se on.

Miksi ennen sitten oli paremmin? Ei kyse loppujen lopuksi ole välttämättä mihinkään faktaan perustuvasta tai siitä, että maailma olisi suuresti muuttunut. Ennemminkin kyse on siitä, että muistoissamme me olimme erilaisia, viattomampia. Jälkeenpäin ajateltuna entisajoista on karissut pois kaikki elämän raskaus ja kielteisyyden tomu. Poissa ovat haasteellisuus ja hankalat hetket! Me selvisimme noista ajoista, joten menneet murheet voi luvan kanssa unhoittaa. Mikä ikinä tuntuikaan tuolloin ylitsepääsemättömältä, on nyt muisto vain – ja usein vieläpä voimaannuttava sellainen. Jos ennen oli kivaa, sitä on kivaa muistella. Jos ennen oli vaikeaa, ei se enää näin jälkikäteen paljon jaksa haitata.

Nykyhetki on pelottava, koska tulevaisuus on sille uhaksi. Huomisen ja ensi viikon velvollisuudet ja koettelemukset varjostavat päiväämme kuin ilmassa auringon edessä roikkuva giljotiinin terä. Jos emme tänään toimi oikein, saamme maksaa siitä ennemmin tai myöhemmin.

Tuliko tuhlattua liikaa rahaa kaupassa? Ahmitko kakkua kolme palaa aiotun yhden sijasta? Riitelitkö kumppanisi kanssa? Kaikilla näillä virheillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Hassattu raha kiristää loppukuun budjettia, kakkupalat kerryttävät rasvaa vyötärön ympärille ja partnerin kanssa nahistelu näkyy punaisena värinä parisuhteen velkakirjassa. Elämän lakia ei pakoon pääse.

On kuitenkin yksi tervehenkinen portti, jolla pääsee teleporttaamaan itsensä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tämä on tietenkin nostalgia. Kun laitat esimerkiksi vanhan suosikkikappaleesi soimaan, pystyt siirtymään vuosikausia taaksepäin pakoon kaikelta pahalta. Ihan hemmetin terapeuttista.

Nostalgia on rakkautta! Kannattaa tehdä sille aina tilaa elämässä, niin pääsee elämään laajemmin! Pois tämän päivän murheet ja tulevaisuuden tuskat, sukeltakaamme nostalgiaan!

Ei muuta kuin wanha suosikkini Alanis Morissette soimaan. Uskomatonta, että löytyy monet levyt sivuilta kuunneltavaksi! Ja vielä lyriikoiden kanssa!

http://alanis.com/music/now-is-the-time/

Johan tokenee!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Elämän mysteeri – kiinnostaako se ketään?

Kättä pystyyn: kuinka montaa teistä kiinnostaa elämän mysteeri?

Kuinka moni ihminen ainoastaan elää elämäänsä ajattelematta sitä, mistä hitosta tässä hommassa on kyse? Enkä nyt sinänsä meinaa mitään elämän tarkoituksen pohtimista, vaan ehkä jopa vähän syvemmin.

Kuinka moni teistä vierailee elämän syvissä vesissä miettimässä, että mitä pitäisi tehdä ja miten. Että mitkä ovat ne onnen avaimet ja miksi ja miten minusta tuli tällainen. Miten maksimoida potentiaalinsa ilman, että pyrkii koko ajan parempaan ja käyttää nykyhetkeä pelkkänä välinearvona.

Eihän tämmöinen pohdiskelu ihmisten käyttäytymisessä paljon näy. Jos jotain, niin ihmiset usein näyttävät siltä, että he ovat liian kiireisiä ajattelemaan moisia. Helsingissäkin porukka paahtaa menemään niin kuin ei mitään. Kyllä meikäläinen usein siinä ratikanpenkissä kelailee, että mikä tässä on se juttu ja mitä nuo muutkin ihmiset hommaavat, minne ovat menossa ja mistä tulossa. Ja miksi.

Oltiin eilen parin ystin kanssa Itäkeskuksessa McDonaldsissa istumassa. Minä ostin kolmen euron kokiksen, toinen kaveri kahvin ja kolmas kaveri kahvin sekä jätskin. Siinä katselin kolaa ryystäessä ihmisiä. Oli pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä. Kaikki olivat siellä aivan kuin ei mitään. Nauroivat, hymyilivät, puhuivat kovaan ääneen. Oli kuin kukaan ei olisi edes huomannut, että olemme kaikki siellä samassa tilassa ja hengitämme samaa ilmaa. Oli kuin kaikki olisivat olleet omassa kuplassaan, ja tämä roskaruuan pyhättö oli niiden kuplien kokoontumispaikka.

Ylipäätään Helsingin kaltaisessa isossa kaupungissa kokee tuollaisia fiiliksiä. Sitä kuljetaan kaduilla ja väistellään muita, mutta harvoin edes katseet kohtaavat. Ollaan kaikki samassa veneessä, mutta melotaan eri suuntiin sen kummemmin edes huomaamatta muita. Millainen olisi todellisuus, jossa jokaiseen vastaantulijaan kiinnitettäisiin huomiota – ei väistettäisi katsetta, vaan vastattaisiin siihen hymyllä ja hiljaisella hyväksynnällä. "Minäkin olen matkalla."

Onko ihminen kuitenkin lopulta onnellisimmillaan, kun se ei mieti, vaan ainoastaan virtaa veden lailla eteenpäin.

torstai 18. elokuuta 2016

Uutta artiklaa mikroaaltouunista ulos + uusia tuulia elämään

Se on Kielisirkus täällä moro!

Tuli tuossa pitkästä aikaa tehtyä hommia Amusa Kulttuuritorille, joka on ollut tosi hieno osa elämääni viimeisen parin vuoden ajan. Kuka tätä roskaa kirjoittaa -alasivultani pääset tsekkailemaan erilaisia haastiksia, joita olen tälle sivustolle tehnyt. Alkaa olla jo aikamoinen paletti Suomen suuria tekijöitä ja pari ulkomaan talenttiakin. Ihan kylmiltään tein ensimmäiset haastattelut ja sydän tykytti, mutta nykyään pystyy aika rutiinilla vetämään – niin suomeksi kuin englanniksikin.

Enpä joskus olisi uskonut, että voisin tällaiseen haastattelemiseen/esiintymiseen tottua. Elämässä on raakaa se, kuinka alku aina hankalaa. Jos olet tyyppi, joka tykkää kokeilla erilaisia juttuja, niin saat paljon myös huonoja ja ahdistavia kokemuksia, jotka puolestaan helposti koituvat kokeiluidesi lopuksi. Rutiinia ja itsevarmuutta saattaa joutua jahtaamaan sen verran pitkään, että helposti tulee jätettyä leikki kesken ennen niiden löytymistä. Ei siis sillä – yllättäen en ole yhdessäkään videohaastattelussanikaan vielä (kop kop, heh) jäätynyt totaalisesti tai mennyt ihan puihin, mutta kyllä joskus oli etenkin alussa melkoista sisäistä myllerrystä tilanteisiin mennessä.

Alla nyt siis kuitenkin viimeisimmät kolme haastatteluani, joista yksi on englanniksi. Sami Yaffa, Nasty Suicide ja Justin Thomas... Alta pääset lukemaan lisää!

http://amusa.fi/fin/foorumi/?nid=3559

Päätin sitten syksyn kunniaksi kahmaista Amusalle muutaman jutun teatterimaailmastakin. Olen siis viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut kymmeniä teatteriarvosteluita, joita en tosin tavallisesti tänne sen kummemmin jakele – jaan tänne vain haastatteluni, en muutoin tekstinäytteitäni.

Helsingin kaupunginteatterilta ajattelin käydä katsomassa Shrekin ja Ei makseta, ei makseta -nimisen komedianäytelmän. Ensin mainittuun pyysin ja sain jo medialiput, ja tarkoitus on mennä pitkästä aikaa avopuolison kanssa teatteriin (täti hoitaa Viljamia). Kansallisteatterin puolelta minua kiinnostavat näytelmät Sumu ja SINUUS.

Lisäherkkupalana olen näiden neljän (kaavailemani näytelmän) lisäksi menossa öögaamaan Teatteri Jurkan Bonnie & Clydea. Jurkka on melkoisen pieni, mutta intensiivinen teatteri, jossa viimeksi kävin katsomassa erinomaisen jännittävän Faustin. Herkkupalaksi nostan Bonnie & Clyden jo sen enempää laadusta tietämättä, sillä poikkeuksellisesti pääsen haastattelemaan tämän näytelmän työryhmää ensi viikolla eli noin pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Luvassa siis muun muassa Putouksesta tutun Essi Hellénin haastis!

Näiden ja muutamien muiden työkuvioiden lisäksi tarkoitus olisi palata nyt syksyn tullen enemmän myös koulun penkille. Viime vuodelle olin kaavaillut lähinnä gradun tekoa, mutta tuo prosessi on tökkinyt aika lailla, vaikka olenkin siinä jokseenkin jo lähtökuopissa, eli suurin urakka on itse kirjoittaminen. Gradua pitäisi siis työstää tuossa sivussa, mutta lisäksi tarkoitus olisi tykittää myös muita roikkuvia kursseja pois samalla. Olen opiskelijana huono isojen kokonaisuuksien kanssa, koska olen kaiketi tottunut töiden suoraviivaisuuteen – työtehtävä vain tehdään ja sitten se on tehty. Gradua ei vain tehdä.


Muutenkin yliopisto on kyllä tuottanut minulle sikäli harmaita hiuksia, että olen edennyt siellä varsin joutilaalla tahdilla. Ei minulla toisaalta koskaan mitään erityistä kiirettä kyseisen opinahjon kanssa ollutkaan. Jotkut ajattelevat, että elämä alkaa kun opiskelut päättyvät – minä puolestaan koen eläneeni koko opiskeluaikani. Olen muun muassa tehnyt töitä käytännössä koko tämän ajan ja etenkin viime aikoina iskenyt eräänlaiseen kultasuoneen kirjoitushommien kanssa. On vaikea priorisoida opiskeluita, kun on paljon mukavia ja ihan hyväpalkkaisia hommia sekä vielä perhekin päälle. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä aikaisempaa parempaa työtä siinä, että opiskelut etenisivät hyvään ja tasaiseen tahtiin samalla kun kaikki muukin.

Ps. Tätä kirjoittaessa tuli sähköpostilla vieressä olevaan kännykkään kutsu Pahan kukat -lehdistönäytökseen. Siellä taas lisää haastateltavaa. On kyllä käynyt tsägä tämän Amusa-homman kanssa. Mulla ei juurikaan kavereita Helsingissä ole, joten hyvä saada myös kodin ulkopuoleista tekemistä välillä. Sisältöä elämään.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Miesten ja naisten suurin ero

Miehet ja naiset ovat erilaisia. Tämän moni oppii viimeistään biologian tunnilla, kun opettaja piirtää ensimmäistä kertaa kirkkoveneen liitutaululle. Vai joku oppilasko niitä sittenkin sinne aina taiteili?

Niin tai näin, miesten ja naisten on usein vaikea ymmärtää toisiaan. Tämän voimme todeta kiistämättömänä faktana. Toki elämme jo kolmatta vuosituhatta ja mieleltämme meitä löytyy jo aikas montaa eri sorttia. Tällaiseen olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota, että joissain asioissa naiset ovat yksinkertaisesti ihan erilaisia kuin me uroot. Tästä voinemme kiittää (vaiko syyttää?) luontoa, jossa miehet ja naiset ovat kehittyneet rinta rinnan mutta eri rooleihin.

Silmiinnpistävin ero miesten ja naisten välillä on, että miehillä on pippeli ja naisilla ei. Silmiinpistävän tästä erosta tekee kaksi asiaa:

1. Pippelillä voi oikeasti pistää silmään, koska se on pitkulainen esine/asia.
2. Kun silmistä puhutaan, ollaan tekemisissä näköaistin kanssa. Ja onhan fallos nyt se visuaalisesti erottuvin ero miehen ja naisen välillä.

Jos kuitenkin mennään vähän pintaa syvemmälle, löytyy miesten ja naisten aivoista ja ajattelutavastakin runsaasti eroavaisuuksia. Suurimpana näistä pitäisin seuraavaa:

Keskittymiskyky. Miekkosilla ja naikkosilla on yksinkertaisesti erilainen tapa keskittyä asioihin. Miehillä on kuuluisat putkiaivot, kun taas naisilla on... noh, enpäs edes tiedä nimeä. Varmaankin jonkinlaiset tippaleipäaivot.

Alla kaksi havainnollistavaa kuvaa.




Miesten putkiaivoille monesti naureskellaan, mutta vertaapa huvikseen yläpuolella olevia kuvia toisiinsa. Onko naisilla oikeasti syytä olla ylpeitä tippaleipäaivoistaan?

Toisaalta meidän ei ehkä pitäisi niinkään kysyä, kummat aivot ovat paremmat. Totuus nimittäin tuntuisi olevan, että molemmilla on käyttötarkoituksensa ja omat etunsa.

En koe itseäni kovinkaan stereotyyppiseksi mieheksi, mutta eräs ehkäpä miehisimmistä piirteistäni on miesmäinen keskittymiskyky. Putkiaivoni ovat aiheuttaneet sen, että pystyn uppoutumaan asioihin jokaisella solullani. Tämä on sekä siunaus että kirous – toisaalta pystyn saamaan tarvittaessa nopeastikin hyvää jälkeä esimerkiksi töitä tehdessäni, mutta samalla muu maailma ympärilläni hämärtyy.

Meidän uppoutujien on hankala aloittaa toimemme, mutta sitten kun sen teemme, emme useinkaan jätä asioita puolitiehen, vaan hoidamme ne täysillä. Esimerkiksi useat yliopistoesseeni olen jättänyt viimeiseen hetkeen, mutta sitten ihan hymyssä suin vetänyt ne yhdeltä istumalta maaliin – ja usein vieläpä varsin mairittelevin arvosanoin. Olen todella kaukana ihmisestä, joka tekee sivun kerrallaan silloin tällöin. Siinä vaiheessa kun vaivaudun avonaisen tekstitiedoston ääreen, en useinkaan sulje sitä ennen kuin viimeinen piste on isketty.

Myös harrastuksissani olen huomannut samanlaista totalitaarisuutta (mikä sana!). Olen rakastanut videopelejä liki koko ikäni, mutta viime vuosina olen huomannut suhteeni niihinkin muuttuneen. Jos minulla on jokin loistava peli, saatan ahmia sitä useamman tunnin päivässä parinkin viikon ajan. Kun pelin lopputekstit sitten rullaavat, saattaa peliohjain kuitenkin kerätä pölyä seuraavan kuukauden tai pari, kunnes seuraava helmi viimein löytyy.

Entäs sitten naiset? Naisten tippaleipäaivot eivät ole yhtä hyviä keskittymään yhteen asiaan, vaan mokomat tuntuvat touhottavan jatkuvasti useaan suuntaan. Naiset multitaskaavat; tekevät montaa asiaa samaan aikaan. Otaksun, että juurikin tästä syystä neidit ja leidit esimerkiksi kiinnittävät miehiä enemmän huomiota siisteyteen. Mies ottaa keittiössä kiintopisteeksi pöytään katetun ruuan, kun taas nainen huomaa läskisoosin lisäksi myös kaasuhellan vitivalkoista pintaa rumentavat rasvaläiskät sekä lattialla lepäävät ruisleivän murut. Ja auta armias, jos siivoamaan ruoskittu mies on unohtanut pölyä keittiökaappien ovenkarmien päälle!

Toisaalta naiset ovat kovaa valuuttaa töissä, joissa vaaditaan valppautta ja useiden asioiden huomioon ottamista samaan aikaan. Onko tämä tosin ihmekään, kun miettii naisten historiaa ihmissuvun äiteinä?

Tarkastellessa mitkä ovat mies- ja mitkä naisvaltaisia aloja pääsee jokseenkin jyvälle siitä, mihin ammatteihin miehet ja naiset näiltä keskittymisominaisuuksiltaan parhaiten soveltuvat.


lauantai 6. elokuuta 2016

Uusi teksti heti perään!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Milloinkohan viimeksi kirjoitin saman päivän aikana kaksi uutta Kielisirkus-blogia?! Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut uuden vain alle 15 minuuttia edellisen lopettamisesta?!??!!??!?!?!??!?!?!?!?!?!?!?!?!??!?!?!?!?!?

Siinäpä kysymystä konsanaan. Ja huutoa.

Miksikö rupesin räpättämään heti perään lisää? Mene ja tiedä.

Hei muuten, mitähän tuo tarkoittaa? Mene ja tiedä. Minne pitää mennä tietääkseen? Googleenko? Wikipediaan? Kenties johonkin buddhalaiseen munkkiluostariin? Minne ikinä se onkaan, niin sieltä selvästikin löytyy valtavasti tietoa.

Vai tarkoittaako tuo sanonta sittenkin sitä, että kokemalla oppii? Jospa meneminen rinnastuukin jollakin eriskummallisella aforistisella, metaforistisella tai vaikkapa floristisella tasolla elämiseen. Kun ihminen menee – eli kulkee elämänpolkuaan –, kertyy hänen henkiseen selkäreppuunsa matkalta mukaan tätä paljon puhuttua ja tuiki tärkeää tietoa.

Englanniksi vastaava sanonta taitaa kääntyä jokseenkin muotoon go figure. Hetken tarkastelun jälkeen tämä fraasi on sisällöltään itse asiassa varsin kirjaimellisestikin sama kuin suomenkielinen vastineensa, joskin ja-sana puuttuu. Mene tietämään tai mene selvittämään on melko osuva suomennos. Sen enempää englannissa kuin suomessakaan ei kuitenkaan tarkoiteta, että kuuntelijan oikeasti tulisi tehdä jotain ja mennä jonnekin. Kyseessä on siis melkeinpä sarkastinen heitto, jonka voisi sanoa auki "no nyt on kyllä niin vaikea kysymys, että eläpä 20 vuotta ja keräile elämänkokemusta, niin katsotaan löydätkö vastauksen".

Luomisen nautinto

Kielisirkus on täällä taas! Vuppiduu!

Usein puhutaan luomisen tuskasta, mutta minun mietteeni ovat viime päivinä kääntyneet kohti luomisen nautintoa. Minulla oli ennen tapana kirjoittaa huomattavasti enemmän – tapasin pitää kynääni ihan eri terässä kuin nykyisin. Nyt tämä terä on tylsynyt siihen malliin, että minua ihan epäilyttää, onko minusta tähän enää.

Mutta tottahan toki minusta on! Kirjoittaminen on kuitenkin pitkälti #1 intohimoni.

Myönnettäköön, että ihan ilman rustailua en ole joutunut olemaan, vaan kirjoittelen nykyään työkseni muun muassa uhkapelisivustojen mainoksia, arvosteluita, infotekstejä ja muuta vastaavaa. Iso osa näistä on käännöksiä englannista suomeksi, joten siksikin olen hieman huolestunut siitä, onko luovuuteni enää plakkarissa. Nähdäkseni on vain yksi tapa kehittää ja ylläpitää kirjoitustaitoa, ja se on tietystikin kirjoittaminen.

En jaksa nyt tämän enempää kirjoittaa.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Rahan säästäminen on vaikeaa – Tässä erikoinen syy!

Moro taas.

Päätin vähän clickbaitata nyt otsikollani. Ei anneta sen haitata.

Mietin tänään säästämistä konseptina. Se on melko vaikeaa, kuten moni meistä tietää. Mutta mikä siitä tekee niin vaikeaa?

Minusta se, että siitä puuttuu tietynlainen palkitsevuus ja konkretia. Otetaanpa esimerkki.

Menet kaupungille ja päätät käydä kahvilla. Ostat kahvisi kanssa pullan ja maksat kortilla. Tilisi saldo putoaa 2,50 euroa. Tämän jälkeen käyt vielä jätskillä sekä oluella kaverin kanssa. Näihin kuluu 2,90 + 4,90. Yhteensä olet tänään köyhtynyt siis 10,30 euroa – ja kaikki tämä raha asioihin, joita ilmankin olisit teoriassa voinut elää (paitsi kahvi, jos olet kovakin kofeiinisieppo).

10,30 turhuuteen, siinä on tämänhetkinen saldosi – etkä ole vielä käynyt edes kaupassa ostamassa elämiseen oikeasti tarvittavaa ravintoa tai tuiki tärkeää vessapaperia. Yhteensä kauppaan kuluu taas kerran yllättävänkin paljon: 18,75 euroa, vaikka ostit ainoastaan tarpeellisia asioita. Kokonaisuudessaan rahanmenosi on nyt kivunnut 29,05 euroon saakka.

Käyttötililläsi oli aamulla 689,00 euroa, nyt sinulla on vain 659,95 euroa.

Seuraavaksi tulemme siihen, mikä säästämisessä on niin pirun vaikeaa ja epämotivoivaa. Jos olisit jättänyt päivästäsi pois kahvittelun, jäätelön ja oluen, olisi tilisi saldo joka tapauksessa aamuista alhaisempi – 678,70 euroa. Ongelma siis on se, että käytitpä rahaa niin sanottuihin turhuuksiin tai et, köyhdyt joka tapauksessa. Ainoa säästämistä motivoiva tekijä onkin siis etäinen ajatus siitä, että teoriassa olisit voinut käyttää tänään enemmänkin rahaa.

Säästetty raha ei lisäänny, se ei vain kulu. Tämä on tavallaan sama asia, mutta valitettavasti ei sinne päinkään.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Viljami on jo iso poika!

Viljami on jo iso poika, mitäpä sitä kiistämään!

Tänään on Viljamin 2-vuotissyntymäpäivä! Hän syntyi Herran vuonna 2014, enkä koskaan tule unohtamaan päivämäärää 8.7., koska itse olen syntynyt -87! Ei siis sillä, että muutenkaan kykenisin poikani syntymäpäivää unohtamaan. Siis for real, mä oon aika hyvä päivämäärien kanssa.

Mutta tosiaan: Viljamin täti Ella oli pari päivää sitten kysynyt Viljamilta, onko Viljami tyttö vai poika.

– Iso poika! oli Viljami vastannut.

27.6. minun ja Lindan vuosipäivänä otettu kuva, mutta sopii tähänkin hetkeen
Alun perin minun piti päivittää Viljamin kehityksestä joka kuukausi, mutta tämä yliromanttinen idea ei käynyt toteen, vaan elämä tuli eteen. Sen sijaan olen kyllä päässyt seuraamaan tuon ihanan ilmestyksen kasvamista aitiopaikalta. Minne ikinä menemmekin, tuntuu Viljami olevan eräänlainen tähti, ja onkin suuri ilo ja kunnia, että kaikkien muiden lepertelyistä ja ihasteluista huolimatta nimenomaan me saamme viedä pojun kotiin ja seurata hänen varttumistaan läheltä.

Ennen Viljamia käsitykseni lapsista oli varsin kapea-alainen. Viljami on mullistanut nämä käsitykset hyvinkin kokonaisvaltaisesti olemalla todella mukava, ystävällinen ja hauska pikkuveijari. Vauva-ajat ovat jo iloisesti takanapäin, ja nautinkin nyt erittäin paljon Viljamin kanssa käydyistä keskusteluista ja tilanteista, joissa Viljamilla on hauskaa ja hän muistaa hauskuuttaa myös muitakin.

Viime aikojen arkisista hetkistä ovat jääneet erityisesti mieleen ainakin seuraavat jutut:

– Viljami on nyt kokopäiväisenä päiväkodissa ja viihtyy siellä edelleen erinomaisesti. Heinäkuun ajan lähipäiväkoti on kuitenkin lomalla. Kesäkuussa hain Viljamia päivittäin vakiopäiväkodista ja jälleennäkeminen oli aina hieno. Ensimmäisenä päivänä hän meni minua puskaan piiloon, mutta vähitellen asiat muuttuivat. Viimeisinä päivinä hän osasi jo hienosti riisua turvaliiviä ilman pyyntöäni ja säntäsi päiväkodin uloskäyntiportille heti minut nähdessään. Välillä käveltiin kotiin suorinta reittiä, välillä hän suostui tulemaan vaunuun kun lupasin juosta sen kanssa kovaa, ja toisinaan tehtiin pieni kierros sekä käytiin katselemassa autoja ja muuta elämää.

– Olen seurannut EM-kisoja tarkasti, ja Viljami on samassa oppinut joitain pelin lainalaisuuksia. "Ei mene, ei mene!" Viljami kerran huuteli osoitellen televisiota. "Tuli maali!" hän myös kerran tiesi.

– Annoin Viljamin pari kertaa kokeilla Playstation 4 -ohjainta käteensä. Hienosti juoksi ympyrää Ratchet-elukalla eräässä pelissä. On tosi hauska katsoa, kuinka keskittynyt ja halukas kokeilemaan uutta poju on.

– "Pomppia!" Viljami usein huutaa hyppiessään milloin mistäkin ja minkäkin päältä. Joskus tulee myös minun päälleni tarkoituksenaan vain pomppia.

– "Isi osaa!" Viljami usein tietää. Minä kun luulin, että se oli komediasarja eikä dokumentti.

– Olemme kokeilleet Viljamin kanssa hieman heitellä jotain kevyitä palloja ja muita pehmeitä asioita. Yllättävän hyvä osumatarkkuus hänellä kyllä on, vaikkei koppaaminen vielä ihan luonnistukaan.

– Yhtenä päivänä Viljami tuli muovisella lelulusikallaan (vai mikä kauha tai mitta olikaan) syöttämään minulle milloin mitäkin mielikuvitusasioita. Kyselin häneltä, mitä hänellä milloinkin oli tarjolla. Välillä oli perunaa, välillä juurikin kakkua.

– "Öö... Ei tiedä" osaa poju välillä vastata. Muutenkin tuo vastikään ilmaantunut "öö" on aina jännittävä ja hauska kuulla, kun tietää, että pienessä päässä raksuttaa.

– "Miimami auttaa isiä!" sanoi Viljami kerran mummilassa, kun isi noukki Viljamilta pudonneita riisejä lattialta. Eikä tämä jäänyt puheen tasolle, vaan kyllä hän oikeasti auttoikin. Sydämeni suli!

– Viljami vie myös usein roskia roskikseen! Kerran otti taskustani turhan kuitin ja vei roskiin! Vei tosin kerran myös yhden kammottavan naamarini roskiin...

– "Isiiiii!" on Viljami oppinut kutsumaan todella miellyttävällä äänellä. Pakkohan se on silloin katsoa, mistä on kyse. Aina ei tosin ole kyse oikein mistään – Viljami kai vain haluaa, että katson mitä hän puuhaa.

– "Vettä!" Viljami usein pyytää, kun pitäisi mennä nukkumaan. "Nukkuu, nukkuu!" hän puolestaan sanoo painautuen tyynyyn silloin, kun pitäisi vaihtaa vaippaa.

– Viime aikoina vaipanvaihdot ovat tosin sujuneet usein oikeinkin mallikkaasti! Meillä on Viljamin kanssa hyvä rutiini: kun sanon että nyt vaihdetaan vaippa, niin Viljami usein menee itse valmiiksi makuuhuoneen sängylle selälleen odottamaan. Tekee elämän helpoksi!

– "Heippa, isi!" Viljami sanoo, kun lähden pois kotoa ja hyvästelen...

– ...kunhan on ensin sanonut "Mukaan! Mukaaaaan!" muutaman kerran.

On se ihana poika. :)

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Suomen kielestä

Nyt on pitkästä aikaa taas aika sirkustaa (vai sirkustella) ihan selvällä Suomen kielellä, eli suomen kielellä.

Niin, tiesittekös tuota? Suomen kieli kirjoitetaan pienellä (ei tosin lauseen alussa niin kuin tässä). Tämä on yksi suomen kielen knoppeja; olisihan kuitenkin ihan loogista ajatella, että kun puhutaan tietyn valtion kielestä, sen valtion nimen voisi kirjoittaa isolla. Ongelma on, että kun puhutaan suomen kielest" kielenä, sanan suomen ei niinkään ilmeisesti ajatella lauseyhteydessään viittaavaan valtioon.

Suomessa on olemassa myös paljon muita knoppeja, joista kerään tähän huvin vuoksi muutamia. Jos sanan knoppi merkitys on epäselvä, niin oman kielitajuni mukaan sillä viitataan asioihin, jotka tietää vain tietämällä ja jotka eivät täten ole suoranaisesti pääteltävissä. Knoppitietouden määrä ei siis ole ihmisen älykkyydestä tai esimerkiksi matemaattisesta kyvykkyydestä kiinni, vaan sitä pystyy kartuttamaan lähinnä elämällä ja laittamalla itseään otollisiin omaksumistilanteisiin. Noin niin kuin hienosti sanottuna.

Suomen kielen knoppilistaa:

1. Lähiaikoina viittaa tulevaisuuteen. Jos olet viittaat menneisyyteen, kirjoita viime aikoina. Et siis ole lähiaikoina liikkunut paljon, vaan viime aikoina. Lähiaikoina kenties aiot liikkua paljon.

2. Nämä "sanat" kuuluu kirjoittaa erikseen (vaikka moni kirjoittaakin ne virheellisesti yhteen): saman tien, koko ajan ja ani harvoin.

Noh, siinä nyt jotain. En jaksakaan tämän enempää luetella.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Englanniksi! Vocabulary of Death

Hellozees, everyone!

That there is a word that I just came up with, although I struggle to believe that it hadn't already been invented by some random Californian surfer dude. It just sounds so friendly and eloquent – like gentle waves barely gracing the shore. (And I do know that gracing is already done barely.)

Quite the poet, am I not?

Now onto some other things, my friends, although we will still be somewhat flirting with poetic stuff.

The topic I'm going to talk (write) to you about today is none other than good ol' DEATH.

No worries, though, I'm going to keep it light. There's not going to be gore or gibs, blood, massacre or murder. This blog is going to be about the ways that use to talk about people dying. Oops, did I say the D-word? I meant passing on, of course!

As an annoying linguist, I find it interesting how most people use language only for functional purposes. What I mean is that we humans rarely pay attention to the so-called expressive power of our language. For example, we have numerous synonyms that mean the same as 'good', yet we rarely talk about how amazing, fantastic or splendid the movie we just saw was. People just want to get the point across.

Adjectives aside, though, it's a lot more rare to substitute plain verbs with more extraordinary ones. Let's face it: we say, we write, we walk, and we talk a lot more often than we utter, scribe, stroll or conversate.

We don't pay very much attention to our everyday speaking – unless we are talking about sensitive topics. That is when things really start hitting the fan.

Picture yourself at a funeral service talking to a grieving widow whose husband of 30 years just, well, died about a week ago. You might not want to go to her and blurt out the D-word – instead you'd rather stick with, for example, passing on, which kind of gives you the feeling that the person did not actually die, they just leveled-up, moved onto a higher realm of existence, graduated from life or whatever positive thing you can think of. Anyway, this is where you want to choose your words carefully and have to realize that synonyms aren't really synonyms at all.

The idea for this blog came from a text that I read a few days ago on a day when the musician Prince and former professional wrestler Chyna died. Someone had written something like “Now Chyna knows the secret about what happens when you die!” I though that was ingeniously put.


Until next time!

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Voi elämän kevät

Mikä se on se kuuluisa "elämän kevät"?  Vaikea sanoa siitä muuta kuin että se voi.

Minun tapauksessani itse asiassa voi voi. Nimittäin minua elämän kevät monesti lannistaa, stressaa ja masentaa.

Keväässä on lupaus kesästä – niinkin tavataan sanoa. Lupaukset keskittyvät kuitenkin tulevaan, ja sikäli mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin elämä tapahtuu aina nykyhetkessä. Tässä määrin lupaukset kesästä eivät itsessään juurikaan lämmitä – sen tekee vasta Suvi Suloinen. Vai pienelläkös se tulisi kirjoittaa.

Onhan se nyt kivaa, kun kevät tuo mukanaan auringon sekä ilman lämpimän väreilyn. Lumi, joka ennen sanoi kenkien alla rouskis-rouskis, sanoo nyt iloisesti puli-puli. Eteisen lattialla vedeksi muuttunut lumi tekee tilaa ensin mutavellille, sitten vähitellen pikkukiville ja hiekalle. Kevät tuo mukanaan runsaasti erilaisia muutoksia, mutta huomattavin lienee silti valoisuuden lisääntyminen.

Valo on teoriassa kiva juttu, mutta kaltaiselleni henkisesti herkälle ja epävakaalle persoonalle sen vaihtelut aiheuttavat ongelmia. Syksyt ovat monille meistä vaikeita, mutta itse painiskelen eniten kevään kanssa. Lähes joka vuosi pääsiäisen aikoihin huomaan olevani väsyneempi ja ärtyneempi kuin yleensä, ja lähes yhtä usein totean, että ei hitto, tätähän se on ollut vuodesta toiseen aina lapsuudestani asti.

Siinä missä ulkoisesti nautin keväästä ja kaikista sen mukana tulevista muutoksista, sisäisesti nämä ajat tuntuvat olevan minulle myrkkyä. Vasta alkukesästä pääkoppani alkaa yleensä mukautumaan valonvaihteluihin. Tämä on huono asia muun muassa siksi, että kevät on niin opiskelijalle kuin työläisellekin (joita molempia tietyssä määrin edustan) usein kaikkein kiireisintä ja deadline-pitoisinta aikaa. Käytännössä pollani alkaa siis haraamaan vastaan juuri siihen aikaan vuodesta, kun sen yhteistyökykyisyyttä eniten kaipaisin.

Parempia aikoja odotellessa kelloon tasaisin väliajoin vilkuillen,
Jouni

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Noin kaksi asiaa

On jälleen Jounin itseilmaisun aika. Otsikko tulee siitä, että minulla oli aloitushetkellä mielessä kaksi asiaa, joista tahtoisin mainita tässä blogissani. Sana "noin" kuitenkin tuli siitä, että olen huono pysymään käsikirjoituksessa – käsikirjoitus on sääntö, joka on tehty rikottavaksi! Miksi tyytyä ennalta määriteltyyn suunnitelmaan, jos se ei ole paras mahdollinen? Sääntö, joka ei toimi, ei toimi.

Voisihan tuon otsikon tosin kirjoittaa vasta myöhemminkin. Mutta mitä hauskaa siinä olisi.

Ensimmäinen asiani oli, että käytiin Lindan ja Viljamin kanssa maanantaina sukuloimassa Lindan suvun luona. Yllättäen joku otti pöydässä puheeksi blogini. Hieman korvat punotellen siinä kuuntelin palautetta siitä, kuinka hienoa on, kun nykyään on tällaisia tapoja ilmaista itseään. Keskustelu oli oikeinkin mukavaa, mutta en ollut osannut odottaa sitä ollenkaan.

Kun kirjoittelen tänne, minulla ei yleensä ole mitään oletettua yleisöä. Toisinaan isken blogini linkin jonnekin Facebookin bloggaajayhteisöön ajatellen, että ihan kivahan se olisi, jos joku jaksaisi lukea. Tämän lisäksi tiedän, että äitini lukee näitä ja veljenikin on ainakin jossain vaiheessa lukenut enemmänkin. Yritän kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman sensuroimatta itselleni, koska kuten olen sanonut, tämä on eräänlainen mieleni oma kaatopaikka. Kaikki lukijani ovatkin ehdottoman tervetulleita, eikä minua ollenkaan haittaa, jos tämän kautta jonkun näkökulma minusta syvenee ja monimuotoistuu.

"On parempi, että minua vihataan sellaisena kuin olen, kuin että minua rakastettaisiin sellaisena kuin en ole."

Tuo on minusta erinomaisesti sanottu ja tuohon tähtään.

Toinen otsikkoni asia oli sellainen, että olen tehnyt kyllä jo melkoisen määrän haastatteluita. Näitä haastatteluita olen pyrkinyt keräämään yhteen kattavaan listaukseen, jonka näet klikkaamalla tästä. Tuonne listaukseen päätyi tänään 7 uutta nimeä, jotka olivat Jarkko Tamminen, Jope Ruonansuu, Laura Voutilainen, Joonas Nordman, Marko Keränen, Katri Mäkinen ja Krista Siegfrids. Mistäkö mahtoi olla kysymys? Klikkaa kenen tahansa edellä mainitun nimeä tuolla linkkaamallani sivulla, niin päädyt haastattelut sisältävään artikkeliin!

torstai 24. maaliskuuta 2016

Elämän lohdullisuus

Ajattelin kirjoittaa vähän elämän lohdullisuudesta.

Elämä on sikäli lohdullista, että teoriassa voit saada huomenna yllättäen jotain sellaista, jonka eteen olet tehnyt töitä eilen ja tänään. Hyvät jutut eivät useinkaan tule helposti, mutta mitä pidempään ne antavat odottaa, sitä parempia ne ehkäpä ovat. Tai sitä isommilta ne tuntuvat.

Minusta tuntuu, että olen viime vuosina alkanut niittämään satoa sellaisista asioista, joita varten olen nähnyt vaivaa vuosikausia. En halua sanoa "tehnyt töitä", koska en halua saada tätä kuulostamaan miltään oikeistolaiselta tai yhdysvaltalaiselta "ihminen pystyy mihin vain, kun kovasti näkee vaivaa" -jutulta. Ei se mielestäni nimittäin ihan niinkään mene. 

Ihminen pystyy kyllä vaikuttamaan moniin asioihin elämässään, mutta moni asioista tapahtuu hyvin varkainkin. Joku voisi esimerkiksi sanoa, että ei tupakoinnin lopettaminen ole sen kummempaa kuin ettei vain polta enää. Samaa voisi sanoa myös laihdutuksesta. Vaan ei se ihan noinkaan yksinkertaista ole. Samalla tavalla yksinkertaisia eivät ole muutkaan ihmisen elämään liittyvät asiat. Jos olisivat, niin kaikki olisivat hyvässä kunnossa, rikkaita, työllistettyjä, hyvinvoivia ja kaikkea muuta myönteistä.

Oma vaivannäköni kuitenkin on ollut sitä, että olen puuhastellut kirjoittamisen parissa aktiivisesti viimeiset 13 vuotta. Vuonna 2003 löysin foorumikirjoittelun ja koukutuin siihen. Kirjoitin sairaalloisia määriä. Väittelin, vaikutin, riitelin. Voisinpa jopa sanoa, että kasvoin foorumeilla aikuiseksi. Kasvulla tarkoitan sitä, että minusta tuli yksilö, jolla on mielipiteitä ja joka osaa puhua niistä ja perustella niitä. Tämä ei ole tosin ollut ainoastaan hyvä asia, vaan se on tuonut elämään paljon, noh, väittelyä ja riitelyä. Jos en olisi yhtä kokenut väittelemään, en ehkä olisi tehnyt sitä elämässäni niin paljon, vaan olisin oppinut antamaan asioiden olla.

Mielenkiintoista on, että nämä ominaisuudet, jotka ovat paikoitellen hankaloittaneet ihmissuhteitani, ovat myös kehittäneet kirjoitustani. Jos olisin vain osannut antaa asioiden olla, en olisi kerännyt läheskään niin paljon kokemusta kuin mitä minulla nyt on. Enkä näin ollen työllistyisi tällä tavalla kirjoittamiseni vuoksi.

Kirjoituksen pointti vähän karkasi, mutta menköön menojaan, kun kerta halusi. En jaksa kirjoittaa nyt enempää, mutta julkaistaan nyt kuitenkin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Tonttuyksikkö


Tonttu-ukko tuli kylään,
yllättäen, liki kutsumatta.
Otin kuitenkin onnessain vastaan,
aina tänne yksi tonttu lisää mahtuu.

Tästä tulikin mieleeni...

Onko sana yksikkö sukua sanoille kaksikko, kolmikko, nelikko, viisikko, kuusikko ja seitsikko? Sittenhän on olemassa myös kahdeksikko ja yhdeksikkö, mutta nähdäkseni ne ovat ainakin eri veljessarjaa.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Puoleni

Tänään on luvassa vähän syvällisempää settiä.

Olen nimittäin viime aikoina miettinyt jos jonkin verran sitä, millainen ihminen oikeastaan olen. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä isommassa määrässä liemiä keitetään, sitä paremmin itsensä oppii tuntemaan. Erilaiset ihmissuhteet ja elämäntilanteet opettavat kaikki meille jotakin, kunhan osaamme astua itsemme ulkopuolelle tarkkailemaan. Ja ällös myöskään huoliko, oi arjen ja alhon kanssa taistelevat lukijani, sillä usein paras oppi tuntuisi tulevan nimenomaan vaikeista ajoista.

Itsetuntemus auttaa meitä pysymään tyyninä, rentoina ja läsnä tilanteissa, joissa tunteemme muutoin ottaisivat vallan. Michael Monroe on erinomaisesti sanonut, että elämä ei muutu koskaan helpommaksi, vaan sen kanssa vain oppii diilaamaan paremmin.

Olen havainnut itsestäni, että vaikka minulla onkin mukava määrä kamuja ja ystäviä ja olen pitkäkestoisessa parisuhteessa sekä pienen lapsen isä, olen pohjimmiltani jonkinlainen erakkoluonne ja oman tieni kulkija. Arvostan paljon rauhaa ja rauhallisuutta sekä sitä, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, jos en erityisesti halua.

Huumorintajultani olen sarkastinen. Pyrin vitseissäni yhtä lailla kuin keskusteluissanikin monesti pysymään askeleen edellä. Vältän sanomasta asioita, joita kuka tahansa voisi sanoa, koska se tuntuu minusta kliseiseltä. Jos yllättävässä tilanteessa totean jollekin, että on kyllä kiva sää ulkona, mietin  oitis salaa hiljaa mielessäni, että olipas taas latteaa tusinakamaa ja aivojen tyhjäkäyntiä. Näitä tilanteita muistan tulleen minulle useita silloin ensimmäisillä kerroilla, kun aloin tapailemaan Lindan kanssa. Ei se aina häiritse, mutta usein se kertoo minulle siitä, että olen virallisesti poistunut mukavuusalueeltani.

Viljelen ilmeettömiä ja lakonisia kommentteja. Jos joku yrittää olla hauska, totean, että hyvä juttu. Joskus saatan näyttää peukkuakin. Toisinaan nauran, mutta tätä tapahtuu suhteellisen harvassa seurassa.

On kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa luonteeni jokseenkin muuttuu. Se on Viljami.

Viljamin kanssa heitämme jatkuvasti läppää, teemme hassuja ääniä suulla, huudamme kilpaa ja leikimme kissa ja hiiri -leikkiä. Hänelle luen hassulla äänellä kirjaa ja yllätän itseni lepertelemästä noin muutenkin. Kun olemme kaksin kotona, olemme aikamoisen hassu parivaljakko.

Viljami edustaa minulle kaikkea sitä hyvää, mitä maailmassa on. Kun hän joskus sitten raapaiseekin minua ja ulvahdan kivusta, hän katsoo minua ymmyrkäinen katse kasvoillaan. Selitän hänelle, kuinka näin ei saisi tehdä, ja hän katselee huolestuneena – kunnes raapaisee jo kohta uudestaan. Jälleen on sama viaton ja hämmentynyt katse kasvoilla. Pyydän häntä sanomaan anteeksi, ja hän tekee työtä pyydettyä sekä halaa minua omalla pikkupoikamaisella tavallaan. Olemme taas kavereita. Kaikki on anteeksiannettu ja hauskanpito voi jatkua.

Viime yönä kun menin nukkumaan, jäin hetkeksi tuijottelemaan Viljamia, joka nukkuu minun ja Lindan välissä. Mietin, kuinka hieno poika hän on ja kuinka hän saa minussa esiin sellaisen pehmeän ja mukavan puolen, jollaista en olisi ennen hänen syntymäänsä varmaankaan pitänyt sarkastiseen luonteeseeni sopivana – eikä se siihen kyllä millään muotoa sovikaan, mutta samalla se sopii kuitenkin täydellisesti.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tulen kaapista (clickbait-roskaotsikko)

Mauton ja huono otsikko. Niin huono, että tekisi melkein mieli vaihtaa. Mutta en vaihda, koska tämä blogi on mieleni kaatopaikka. Tänne kaadan päästäni ylimääräisen painolastin. Huono juttu täällä on yksi huono juttu vähemmän päässäni.

Öö ja kyllä, tämä tekee sinusta teoriassa roskisdyykkarin – mutta ei siinä mitään pahaa ole, vaan olet erittäin tervetullut dyykkailemaan. Niin, ja ei roskisdyykkaamisessakaan pahaa ole, mutta sen kanssa on syytä olla varuillaan, ettei tule syöneeksi mitään epämääräisyyxiä.

Tykkään teini-äxästä.

Siis ei, tämäkään ei vielä ollut se kuvainnollinen kaapistatuloni. Mutta tykkään kyllä teini-äxästä. SAMALLA TAVALLA KUIN CAPS LOCKISTA. On hauskaa leikitellä asioilla, jotka on syystä tai toisesta sovittu huonoiksi. Samaa teen joskus sarkasmillakin – sanon jotain sellaista, mitä minun ei odoteta tai suoda sanovan. Tästä hyvä esimerkki on, kun tietoisesti hankin TV Shopista erään kuntolaitteen viime viikolla. Pakkohan ostosta oli kehuskella kavereille sillä, että sillä saa kuulemma kiinteät lihaxet ja sixpackin esiin todella nopeasti.

Eipä ollut tuo TV Shop -hommakaan kaapistatuloni. Vaan se tulee seuraavaksi.

Olen soitellut useita kertoja television puhelinpeleihin. Kyllä! Juuri niihin peleihin, joista "kukaan ei koskaan voita mitään" ja joihin soittaminen maksaa sen kaksi euroa per puhelu.

Uskallan sanoa tämän, koska olen legitiimisti masteroinut nuo pelit. Voitan sieltä jatkuvasti rahaa. En paljon, mutta muutaman satasen kuussa. Voittaisin enemmänkin, mutta saa voittaa ainoastaan kolme kertaa kalenterikuussa.

Pääasiassa olen voittanut pieniä potteja, sellaista 50–100 euroa yleensä. Pari kertaa tarttui kuitenkin haaviin astetta isompi potti. Eikä edes millään munkilla, vaan sillä, että onnistuin huijaamaan huijareita. Huoh, pitkähkö tarina, mutta kannattaa lukea.

Siellä on semmoinen automerkkipeli ollut. Haetaan aamuyöstä automerkkiä, jossa on O-kirjain. Jengi tarjoaa Fordia, Talbottia, Toyotaa, Hondaa – vaan vastaus on ollut kertaalleen esimerkiksi Laibao ja Pollycarters. Automerkkejä, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Läpi linjalle pääsee aika helposti. Se ei ole kynnyskysymys. Isoa osaa näistä automerkeistä ei kuitenkaan meinaa löytää edes Googlesta.

Noh, jekkuna on, että siinä alhaalla on pyörinyt teksti, jossa kerrotaan, että pelaajien ei pitäisi arvata, vaan ratkaista äärimmäisen hankala yhtälö, jota esimerkiksi naapurissani asuva yliopiston matematiikan professori ei lähtenyt edes yrittämään. Tehtävä oli aivan älytön ja siitä sai vastaukseksi numeroita, jotka sitten vastasivat ASCII-järjestelmän kautta kirjaimia.

Noh, päätin etsiä maailmasta henkilön, joka osaisi ratkaista kyseisen yhtälön, joka oli aina sama, paitsi että muuttujat vaihtuivat. Etsin parisen kuukautta silloin tällöin, kunnes löysin sivuston, josta ehkä saattaisi löytää avun. Meinasin etsiä hepun, joka voisi ratkaista yksittäisen tehtävän tarpeeksi nopeasti, mutta veljeni keksi, että mitä jos hankkisin saman tien tyypin, joka kyhää minulle ohjelman, joka osaisi laskea homman.

Päädyin haastattelemaan lukuisia ihmisiä ympäri maailman, kun etsin tyyppiä, joka osaisi tehdä minulle tällaisen ohjelman. Muun muassa eräs yhdysvaltalainen Disneylläkin töissä ollut tyyppi yritti, mutta ei onnistunut. Samoin erään ranskalaisen kanssa olin pitkään jutuissa. Lopulta eräs ukrainalainen janari sai homman hoidettua. Päätin kuitenkin maksaa yhteensä kolmelle tyypille heidän palveluksistaan ylimääräistä rahaa, vaikka ei olisi tarvinnut. Niin hyväntekijä olen!!!!!!!!!!!

Lopulta minulla oli se ohjelma ja kokeilin sitä. Voitin saman tien 3000 euroa automerkillä Popp. Vissiin kolme päivää, niin voitin toisen samanmoisen potin automerkillä Wanda. Tämän jälkeen yhtälö tehtiinkin niin vaikeaksi, että sitä ei tietokone jaksa tai ehdi edes laskea ohjelman aikana.

Nykyään voitan tuolta enää vain pienempiä potteja, mutta helppoa se on minulle kuin heinänteko. Aika jees.

4

Neljä tuntia unta
kuin yht' mont' tonnia lunta
Mieleni estraadin hukuttaisi
järjen valon sammuttaisi

Ajatus leikkaa
mutta tylsällä terällä
Eikä siitä tule lasta
tai liioin mitään muutakaan.

Mutta joo, mitäpä tässä
turpa kiinni ja musa soimaan
Sen tahtiin sitten karkeloimaan

Kantri tarjoaa näkökulman uuden
ei kuuntele
Mutta täyttää hiljaisuuden
onko parempaa terapiaa?

Teksti vailla järkeä
on pää ja häntä
Mutta nurin perin
pää perseessä ja perse päässä

Ei mielenmaisema musta ole
harmaa vain
Näin
hetkittäin.








keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kaksiosainen blogi, jota kukaan ei koskaan tule lukemaan

Päätin kirjoittaa blogin, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Olinhan tehnyt niin jo pitkän aikaa. Eihän blogillani ollut lukijoita. Ei ketään kiinnostaneet pöhköt stoorini, typerät juttuni.

Loppujen lopuksi ihminen on tässä elämässä yksin. Teki mitä hyvänsä, tapahtui mitä tahansa – kuka muu siitä välittää kuin sinä itse? Ihmisen oma elämä on ihmisen oma elämä. Itsestä se ehkä tuntuu merkittävältä, mutta vain itselle se on merkityksellinen. Muiden itseille se on vääjäämättä merkityksetön.

Muut voivat kommentoida elämääsi ja sanoa siitä mielipiteensä, mutta ei heitä loppujen lopuksi paljon kiinnosta – ellei elämäsi jollain tapaa liity heidän elämäänsä ja heidän mahdollisuuksiinsa. Silloin heitä kyllä kiinnostaa, ja mielipiteitä riittää kyllästymiseen asti.

Elämä on perinpohjaisen subjektiivinen kokemus loppujen lopuksi.

––

Kirjoitetaanpa sitten jotakin muutakin, kun tällä jalalla aloitettiin. Teen nykyään paljon kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää työtä, mutta luovalle kirjoittamiselle ei ole viime aikoina siunaantunut juuri aikaa. Vaikka onko tuokaan niin yksioikoista – onko kiirettä tai ehtimistä olemassa vai onko kyse sittenkin vain silkasta priorisoinnista?

Onko validia sanoa jollekulle, että et ole ehtinyt tekemään jotakin asiaa. Ainahan toinen voi todeta, että jopas olet ollut kiireinen ja et sitten varmaan ole ehtinyt katsomaan televisiotakaan tai pelaamaan pelejä tai nauttimaan elämästäkään, heh heh.

Vai onko kiire sittenkin yksilön itsensä määrittelemä konsepti, jolla suojellaan omaa minuutta ja omaa elämäniloa sitä uhkaavilta ulkoisilta vaikuttimilta? Lieneehän kuitenkin totta, että elämisen tärkein tavoite on nauttia elämästä – enkä nyt puhu hedonismista, fyysisen nautinnon nostamisesta elämän tärkeimmäksi asiaksi. Tarkoitan elämästä nauttimisella sitä, että eikö elämän kuitenkin ole tarkoitus jossain määrin olla mielekästä ja sellaista, että sitä haluaa jatkaa?

Kun sanomme, että emme ole ehtineet edistää graduamme tai emme nyt ehdi lähteä shoppailemaan, emmekö tarkoitakin tällä sitä, että jotta kokisimme elämämme miellyttävänä ja elämisen arvoisena, tahdomme toistaiseksi välttää asioita, joiden koemme uhkaavan sitä. Kuinka suuri arvo on loppujen lopuksi gradun tekemisellä, jos se vähentää elämämme mielekkyyttä? Entä kuinka suuri arvo puolestaan on shoppailun kaltaisella aktiviteetilla, jos emme halua siihen osallistua, vaikka sen tarkoituksena on olla lähtökohtaisesti mukavaa? Miksi ehtisimme lähteä shoppailemaan?

Toki on olemassa ihmisiä, jotka aina asettavat epämiellyttävät asiat miellyttävien asioiden edelle. Nämä ihmiset ehtivät aina tehdä työnsä ja opiskella, mutta samalla he ovat liian kiireisiä nähdäkseen ystäviään tai katsoakseen televisiota. Tällaisessa elämässä on kuitenkin vaarana, että hyvät jutut lipuvat jatkuvasti sormien lomitse.

Mitä enemmän elämää ja sen lainalaisuuksia tutkiskelee, sitä relatiivisemmalta kaikki vaikuttaa. Kaikessa on puolensa ja suurin osa totutuista konventioista on loppuviimein illuusioita, täysin keksittyjä.

Sitä pitäisi tehdä sitä ja tätä. Sitä pitäisi käydä ulkona, sitä pitäisi syödä sellaista ja tällaista. Maailma on täynnä sääntöjä ja suosituksia. Entä jos näihin vastaakin kysymyksellä miksi. Miksi pitäisi niin ja näin tehdä? Useassa tapauksessa päädytään taatusti lopultaan pisteeseen, jossa mikään ei olekaan varmaa, vaan perustuu enemmänkin totuttuihin uskomuksiin ja kangistuneisiin kaavoihin. Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi pitäisi sanoa toiselle, että tämän pitäisi yhtään mitään. Miksi pitäisi väittää, että jokin on pakollista ja tärkeää, jos toinen ei sitä niin koe?

Epäilkää kaikkea. Ufot tulevat.