Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.
Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.
Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)
Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.
Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.
Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
lauantai 17. syyskuuta 2016
Tätä et tiennyt rahasta – tai no et tullut ajatelleeksi!!!
Raha. Maailma pyörii sen ympärillä. Alkuun yksi hyvä kipale rahasta.
No niin, nyt kun epäilemättä kuuntelit tuon kappaleen alusta loppuun ja vieläpä suurella mielenkiinnolla, niin alamme molemmat olla virittäytyneet asianmukaiseen tunnelmaan. Nyt puhutaan rahasta, tuosta aikamme Jeesus Kristuksesta.
Raha pyörittää maailmaa, sanotaan. Almighty dollar on onnellisuuden mitta tässä kurjassa maailmassamme. Lisäksi kotoasi tililtäsi löytyvä summa on myös elämäsi onnistuneisuuden määrittäjä. Jos sinulla on rutkasti riihikuivaa, on sinulla myös valtaa. Sinun ei tarvitse juosta Kansaneläkelaitoksen tai sossun luukulla, eikä myöskään liiemmin pinkoa paikasta toiseen työnantajan pillin mukaan. Rahavuoren huipulta näet maailman sellaisena kuin se on – omana valtakuntanasi.
Yksi kiistellyimpiä mietelauseita koskaan kertoo, että raha ei tuo onnea. Erinäisistä puhelinpeleistä liki 10 000 tänä vuonna voittaneena voin todeta, että kyllä se nyt iloa ainakin tuo. Tosin perästä kuuluu: verotusasiat olisi voinut alkuvuodesta katsoa tarkemminkin. Loppuvuonna saakin sitten olla voudin kanssa astetta enemmän tekemisissä.
Perittävän ennakkoveron määrää katsellessa mieleen hiipii ajatus, että tätähän se rahan kanssa on. Iloa tuli, mutta onnellisuutta ei. Onnellisuus kun merkitsee meikäläiselle elämäntilanteesta riippumatonta tyyneyttä ja rauhaa. Tässä yhtälössä raha on kuin rauhoittava lääke, jolla ei kuitenkaan ihmeitä tehdä.
Mennään sitten lopulta kuitenkin siihen asiaan, mistä alun perinkin halusin turinoida.
Haluaisin mennä lähellä sijaitsevaan uuteen uimalaan uimaan. Nettisivut kertoivat, että uinnin ja saunan hinta maksaa 7,5 euroa. Kymmenen kerran kortin puolestaan saa itselleen 60 eurolla. Nyt alkaa se mielenkiintoinen osuus.
Jos uinti ja sauna maksaisivat kertalipulla 6 euroa, pitäisin hintaa kalliina. Mutta kun se maksaa 60 euroa kymmeneltä kerralta, näyttää diili houkuttelevammalta. Miksikö?
Kun maksat kymmenen kerran kortista, maksat vapaudesta. Vapaudesta käydä 10 kertaa uimassa ilmaiseksi. Olet maksanut valmiiksi, kuin työsi jo tehnyt, ja nyt uiminen on ilmaista kokonaiset 10 kertaa. Ei kulu rahaa tililtä tai lompakosta. Se on sitä rikkautta.
Entä muistatko, kun netin käyttäminen ei ollut kiinteää? Maksoit jokaisesta minuutista erikseen. Silloin köyhyys kolkutteli otsalohkossa jatkuvasti. Miten tilanne muuttui, kun sitten sait ensimmäistä kertaa laajakaistayhteyden? Se oli kuin simuloitua rikkautta. Lopulta siihenkin tuli kuitenkin totuttua. Ei se tuonut pysyvää onnea, mutta etpä toisaalta haluaisi ajassa takaisinkaan.
tiistai 13. syyskuuta 2016
Idioottivarma ohje kompromisseihin – Paranna elämäsi laatua 3418 %
Idioottivarma. Hauska sana.
Käytännössähän tuo tulee englannista. Foolproof. Samaa sukua kuin bulletproof. Toinen kestää typeryksen ja toinen luodin. Luodinkestävä, idiootinkestävä, idioottivarma. Kas näin.
Kompromissien tekeminen on ihmisten välisessä kanssakäymisessä tärkeä taito. Usein eri osapuolet ovat eri mieltä asioista, ja kun kyseessä on käytännön asia, joudutaan usein tulemaan toista vastaan. Kuinka paljon toista vastaan sitten pitää tulla? Onko kompromissin tekeminen viime kädessä sitä, että kumpikin joutuu nöyrtymään, eikä kumpikaan saa olla tyytyväinen? Tavallaan – siis sikäli mikäli ettei ihminen ole valmis myöntämään kompromissien tekemistä lähtemättömäksi osaksi kanssakäymistä! Jos tunnistaa kompromissien tarpeellisuuden ja tärkeyden, ei niiden tekeminen välttämättä aiheuta itkupotkua, vaan niistä seuraa tietynlaista rauhan tunnetta.
Kuten markkinointiteksteillä on tapana, myös tämän blogin mainosotsikko valehtelee. Vai luulitteko todella, että olen lukion lyhyellä matikalla oikeasti laskenut tuon 3418 %? Suurin vale tuossa otsikossa on kuitenkin se, että muka osaisin oikeasti tarjota ohjeen, joka toimii joka tilanteessa. Tuohon en pysty eikä pysty kukaan muukaan tällä pallolla tai toisellakaan, mutta kykenen kuitenkin tarjoamaan ohjeen, joka toimii täydellisesti tietyissä tilanteissa.
Noin, siinä on alaotsikko, jossa on sopiva määrä lihavointia, kursiivia ja alleviivausta. Alaotsikko kaikilla mausteilla! Laitetaanpas saman tien tähänkin ripaus kursiivia!
Kompromissin tekeminen on erityisen vaikeaa tilanteissa, joissa eri vaihtoehtojen määrä hankaloittaa asioiden käsittelyä. Tällaisista tapauksista puuttuu matematiikka ja logiikkaa palveleva metriikka.
Kuvittele tilanne, jossa sinä haluat syömään kiinalaista ja kaverisi tahtoo välttämättä pizzalle. Mikä on kompromissiratkaisu? Sellaista ei yksinkertaisesti ole ilman matematiikkaa, lukuja, numeroita. Yksi jokseenkin sosiaalisesti kohmealta tuntuva tapa ratkaista tilanne olisi pitää kirjaa siitä, kuinka usein kumpikin saa tahtonsa lävitse. Tällöin voitte yhdessä päättää, että tänään mennään toisen mielen mukaan ja huomenna toisen. Tämä on yksinkertaista tilastointia ja siksi sinänsä toimiikin.
Harva kuitenkaan ottaa tieteen käyttöön tällaisessa tilanteessa. Näin ollen olemme joko tuomittuja vääntämään näistä päätöksistä niskat hiessä tai vaihtoehtoisesti sanomaan omille mieltymyksillemme kiitoshei – ellei siis toinen sitten luovuta ensin. Epäkelvolta tuntuisi myös tapa ratkaista tilanne niin, että kumpikaan ei saa haluamaansa. "Jotta kumpikaan ei olisi toista tyytyväisempi, niin mennään kiinalaisruuan ja pizzan sijasta syömään McDonaldsiin!" Tuohan tuntuisi jo vähän lapselliseltakin tavalta ratkaista kyseinen visainen pulma.
Käytännössähän tuo tulee englannista. Foolproof. Samaa sukua kuin bulletproof. Toinen kestää typeryksen ja toinen luodin. Luodinkestävä, idiootinkestävä, idioottivarma. Kas näin.
Kompromissien tekeminen on ihmisten välisessä kanssakäymisessä tärkeä taito. Usein eri osapuolet ovat eri mieltä asioista, ja kun kyseessä on käytännön asia, joudutaan usein tulemaan toista vastaan. Kuinka paljon toista vastaan sitten pitää tulla? Onko kompromissin tekeminen viime kädessä sitä, että kumpikin joutuu nöyrtymään, eikä kumpikaan saa olla tyytyväinen? Tavallaan – siis sikäli mikäli ettei ihminen ole valmis myöntämään kompromissien tekemistä lähtemättömäksi osaksi kanssakäymistä! Jos tunnistaa kompromissien tarpeellisuuden ja tärkeyden, ei niiden tekeminen välttämättä aiheuta itkupotkua, vaan niistä seuraa tietynlaista rauhan tunnetta.
Kuten markkinointiteksteillä on tapana, myös tämän blogin mainosotsikko valehtelee. Vai luulitteko todella, että olen lukion lyhyellä matikalla oikeasti laskenut tuon 3418 %? Suurin vale tuossa otsikossa on kuitenkin se, että muka osaisin oikeasti tarjota ohjeen, joka toimii joka tilanteessa. Tuohon en pysty eikä pysty kukaan muukaan tällä pallolla tai toisellakaan, mutta kykenen kuitenkin tarjoamaan ohjeen, joka toimii täydellisesti tietyissä tilanteissa.
Esimerkki 1 – Vitt*maiset tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on mahdotonta
Kompromissin tekeminen on erityisen vaikeaa tilanteissa, joissa eri vaihtoehtojen määrä hankaloittaa asioiden käsittelyä. Tällaisista tapauksista puuttuu matematiikka ja logiikkaa palveleva metriikka.
Kuvittele tilanne, jossa sinä haluat syömään kiinalaista ja kaverisi tahtoo välttämättä pizzalle. Mikä on kompromissiratkaisu? Sellaista ei yksinkertaisesti ole ilman matematiikkaa, lukuja, numeroita. Yksi jokseenkin sosiaalisesti kohmealta tuntuva tapa ratkaista tilanne olisi pitää kirjaa siitä, kuinka usein kumpikin saa tahtonsa lävitse. Tällöin voitte yhdessä päättää, että tänään mennään toisen mielen mukaan ja huomenna toisen. Tämä on yksinkertaista tilastointia ja siksi sinänsä toimiikin.
Harva kuitenkaan ottaa tieteen käyttöön tällaisessa tilanteessa. Näin ollen olemme joko tuomittuja vääntämään näistä päätöksistä niskat hiessä tai vaihtoehtoisesti sanomaan omille mieltymyksillemme kiitoshei – ellei siis toinen sitten luovuta ensin. Epäkelvolta tuntuisi myös tapa ratkaista tilanne niin, että kumpikaan ei saa haluamaansa. "Jotta kumpikaan ei olisi toista tyytyväisempi, niin mennään kiinalaisruuan ja pizzan sijasta syömään McDonaldsiin!" Tuohan tuntuisi jo vähän lapselliseltakin tavalta ratkaista kyseinen visainen pulma.
Esimerkki 2 – Laskettavissa olevat tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on kuin onkin mahdollista
Puhtaissa kaverisuhteissa valtaosa kompromissia vaativista tilanteista on harmi kyllä noita ensimmäisen esimerkin kaltaisia dilemmoja – sitä ollaan menossa jonnekin tai tekemässä jotakin. Erityisen läheiset suhteet sisältävät kuitenkin usein varsin erilaista ongelmanratkaisua. Esimerkiksi pidemmälle edenneissä parisuhteissa – samoin kuin joissain tapauksissa kämppistenkin kanssa – törmätään hieman toisenlaisiinkin tilanteisiin.
Erinomainen esimerkki on parisuhteissa varsin usein esiin nouseva siivoaminen. Kuinka paljon kummankin pitäisi siivota? Mitä saa vaatia? Mistä saa pitää kiinni? Mihin oikeudet loppuvat, mistä alkavat vastuut? Nämä ovat asioita, joita ihmiset googlaavat. Kuinka paljon saan pyytää toiselta? Olenko ihan nipottaja jos... Olenko täysi laiskamato jos...
Tarjoan teille nyt nerokkaan kompromissivälineen, jollaista ei todennäköisesti kukaan koskaan ole keksinyt. Tämä väline perustuu puhtaaseen tilastomatematiikkaan. Miksi väitellä ja riidellä asioista, joita voi laskea? Internet, Wikipedia ja Google ovat muutenkin jo siirtäneet monet turhat riidanaiheet historiaan, joten eikö olisi aika viimein ottaa näissäkin klassikoissa idioottivarmat keinot käyttöön? Eihän kukaan enää halua riidellä aamunkoittoon siitäkään, esiintyikö tuo ja tuo näyttelijä siinä ja siinä elokuvassa, kun pelkällä yhden minuutin kännykkägooglauksella voi saada faktat tiskiin. Pois turha suukopu ja mykkäkoulu! TIEDE ON SAAPUNUT.
THE METHOD
Oletko valmis? Olet saavuttanut tässä pitkässä blogissa sen vaiheen, jota varten epätoivoisena klikkasit linkkiä blogiini (ellei tämä Kielisirkus sitten ole sinulla valmiiksi suosikeissa [kiitos, äiti] tai jos et tullut tänne jotakin muuta reittiä [kiitos siitäkin]). Me kaikki tiedämme sen tuskan, kun joutuu vääntämään asioista, joista ei perkel* ole olemassa ohjenuoria. Näissä asioissa ei hitto vie Google tai IMDB pelasta. MUTTA JOUNI PELASTAA.
Ensin pitää määritellä keskiarvo. (Jep, tämän verran suhteellisuutta tämäkin metodi kuitenkin vaatii...) Tälle keskiarvolle sitten annetaan arvo 50/100. Tämä 50 on kultaisen keskitien arvo – sillä kultainen keskitie on loppuviimein se asia, jolla meidän tulee mitata kaikkea mahdollista ihmiskanssakäymistä. Emme voi olettaa keskivertoa enempää ihmisiltä, sehän on selvä. Muutenhan oletamme liikaa!
Nyt kun tiedämme kultaisen keskitien arvon (joka on siis edelleen se 50, pitäkää nyt mielessä), tulee meidän asettaa arvo meille itsellemme. Siivousasiassa tämä 50 tarkoittaisi siis keskivertaista siivoamismäärää. Kuinka paljon me siivoamme? Miten me ja kumppanimme (tai kämppiksemme) sijoitumme tässä metriikassa?
Jos sinun siivousarvosi on huomattavan kaukana parisi siivousarvosta, törmäätte todennäköisesti usein ongelmiin, jotka olisi luonnollisestikin hyvä ratkaista. Miten ongelma sitten ratkaistaan? Yksinkertaista... Näytetäänpä nyt siis ihan askel kerrallaan, miten homma toimii:
1. Tiedostetaan, että keskiarvo on aina 50/100.
2. Mitataan oma ja partnerin keskiarvo.
3. Mitataan molempien etäisyydet 50:stä.
4. Tehdään töitä, jotta 50 ei olisi omalle kohdalle liian paljon TAI liian vähän.
Jos Mikan siivousarvo on 85 ja Maisan 30 (huomatkaa epäsovinistinen esimerkki, jossa mies onkin se kovempi pirttihirmu ja nainen se laiskamato), ovat molemmat jokseenkin kaukana keskiarvosta. Käytännössä siis Mikan standardi siivoamiselle on keskivertaista korkeampi, kun taas Maisalla on tapana sietää (ja tämän vuoksi todennäköisesti tehdä) sotkua enemmän keskivertoihminen.
Hankalanhan tästä tilanteesta tekee usein se, että korkeamman siivousarvon omaava (sori vaan, muut suomen kielen opiskelijat) alkaa sokeasti vaatia matalammalla siivousarvolla varustetulta enemmän, koska siivoaminen nyt vain on tärkeää ja sotku puolestaan on laiskaa. Tämän kompromissimetodin mukaisesti kuitenkin huomataan, että itse asiassa Maisan lisäksi (arvo 30) myös Mikalla (arvo 85) on sosiaalisena ihmisenä kasvuvaraa.
Jos tarkastellaan numeroita lähemmin, voidaan huomata, että parisuhteen kannalta Mikalla (eli keskivertoa enemmän siivoavalla) on itse asiassa jopa enemmän kasvuvaraa kuin Maisalla – Mika on kultaisesta keskitiestä 35 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 85 - 50), kun taas Maisa on ainoastaan 20 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 50 - 30).
Mikan ja Maisan parisuhteessa Maisan pitäisi siis alkaa siivoamaan hieman enemmän, kun taas Mikan pitäisi pystyä laskemaan standardejaan – tai vähintäänkin sitä, kuinka paljon hän vaatii partneriltaan. Homma ei siis toimikaan vain niin, että vähemmän siivoavan pitää siivota sitä enemmän, mitä siivoushullumpi partneri hänellä on – eikä toisaalta niinkään, että laiskempi automaattisesti määrää tahdin.
Kuvitelkaapa tilanne, jossa Erkin pistearvo on 50 ja Tuomaksen pistearvo on 90 (huomatkaa tasa-arvoinen esimerkki, jossa molemmat suhteen osapuolet ovat miespuolisia). Tässä esimerkissä Tuomaksella ei itse asiassa ole oikeutta vaatia Erkkiä siivoamaan enemmän, koska hän täyttää jo parisuhteessa siivoavien miesten keskiarvokriteerit. Käytännössä Tuomaksen tehtävänä on alkaa hyväksymään Erkkiä enemmän.
Kuvitelkaapa tilanne, jossa Erkin pistearvo on 50 ja Tuomaksen pistearvo on 90 (huomatkaa tasa-arvoinen esimerkki, jossa molemmat suhteen osapuolet ovat miespuolisia). Tässä esimerkissä Tuomaksella ei itse asiassa ole oikeutta vaatia Erkkiä siivoamaan enemmän, koska hän täyttää jo parisuhteessa siivoavien miesten keskiarvokriteerit. Käytännössä Tuomaksen tehtävänä on alkaa hyväksymään Erkkiä enemmän.
Tämä kompromissimetodi tasapainottaa eroja epäsuhtaisten kumppanien välillä. Voit vaatia kultaista keskitietä, keskivertoa, mutta et sen enempää.
Mitä sitten on rakkaus? Rakkaus on sitä, että tekee toisen mieliksi enemmän kuin mitä tarvitsee. Siis esimerkiksi siivoaa 85 pisteen arvosta, vaikka 50 olisikin a-ok ("a-ok" on englanninkielinen termi ookoolle, joka ei ole "vain ok", vaan joka on oikeasti "ok"). Vaihtoehtoisesti ensimmäisen esimerkin siivousta rakastava Mika voisi olla saarnaamatta Maisan 30 pisteen siivoamisesta, vaikka hänellä onkin täysi oikeus vaatia 50 pisteen arvoista jälkeä. Tämä sama rakkausesimerkki pätee itse asiassa ihan kaikkeen.
Kun teet enemmän ja olet ystävällisempi kuin mitä toinen olettaa tai pyytää, se on rakkautta. Vaatimisen ilmapiirissä rakastaminen vaikeutuu, koska ilahduttaminen on hankalampaa kuin sen käytännössä pitäisi olla.
maanantai 29. elokuuta 2016
Auttavat neuvot harvoin auttavat – Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla
Auttavat neuvot harvoin auttavat. Niinpä. Pureskelkaapa tuota hetkinen.
Moni vihaa sitä, kun he kertovat ongelmastaan jollekulle ja saavat vastaukseksi yksiselitteisiä neuvoja.
Esim. 1
– Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta jotenkin en jaksaisi nyt...
– Kannattaa kyllä yrittää lukea.
Esim. 2
– Hitto mä oon lihonnut...
– Sun olisi kyllä hyvä yrittää syödä terveellisemmin.
Niin sanottu holhoaminen, välittäminen ja muu ystävällinen toiminta ei usein loppuviimein olekaan se asia, mitä haluamme. Yllä oleva omien ongelmien tiedostaminen on eräänlaista suojamuurien laskua, joten vastapuolen argumentti saattaa pahimmillaan tuntua pistomiekalla tölväisyltä.
Usein haemme sympatiaa ja tukea, emme niinkään neuvoja. Odotamme, että toinen ihminen jollain tasolla validoisi tunnekokemuksemme tai lohduttaisi meitä (esimerkki 2). Se, että toinen ihminen sanoo, mitä jo tasan tarkkaan tiedämme, ei yllättäen olekaan valtava taivaasta alas laskeutuva valo, joka mullistaa maailmamme. "HEMMETIN HYVÄ POINTTI, NYT ELÄMÄNI MUUTTUU PAREMMAKSI!"
Pahimmillaan tämä nimenomaan niin sanottu holhoaminen ja välittäminen tuntuu meistä siltä, että toinen ihminen nousee yläpuolellemme. Sinänsähän tämä on loogistakin, sillä olemmehan jossain määrin juuri itse heittäytyneet huoliemme kanssa hänen jalkoihinsa. On kuin makaisimme hänen edessään alasti anellen häneltä tukea. Kun vastapuoli sitten kumauttaakin ilmoille neuvonsa, on se meille kuin hän varvistaisi (eli nousisi varpailleen) kumartumisen sijasta.
Kaikki eivät varmastikaan tunne tällä tavoin, vaan jotkut suhtautuvat neuvoihin täysin eri tavalla. Paljon on merkitystä myös sillä, kuka sanoo.
Esimerkiksi miesporukassa pystytään toisinaan kääntämään niin sanottu holhoustilanne huumoriksikin. Sitä yhdessä nauretaan, kuinka hemmetin epäonnistuneita ollaan ja kilpaa nälvitään toisia pilke silmäkulmassa. Toisten asioiden kommentoimisesta ja holhoamisesta tehdään taidetta.
Esim. 1
– Ei vittu jätkä täällä sun kämpässä haisee. Ootko ihan varma, ettei joku makaa kuolleena jossain noiden sun roskavuortes alla?
Esim. 2
– No niin, äijä näyttää just siltä, että ei oo käynyt viikkoon ulkona. Paita juoponnapissa ja leuasta puskee työttömyysparta!
Toki tälläkin tasolla voi pahimmillaan loukata toista pahastikin, mutta usein humoristinen ja kepeä ilmapiiri auttaa paljon. Huumori välittää kuvan siitä, että asiat eivät ole pahasti, vaan niille voi nauraa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan, prkl.
Läheisessä, romanttisessa ihmissuhteessa asiat menevät kuitenkin monimutkaisemmaksi. Parisuhteessa toivoo olevansa samalla viivalla kumppaninsa kanssa – tai jopa että kumppani katsoo hieman ylöspäin, ihailee. Kaikki valtapelit ja tahattomasti hyvää tarkoittavat ohjeetkin voivat silloin olla iso riski.
Tue ja ymmärrä, älä holhoa. Jos toinen on aikuinen, on hänellä hyvin pitkälti oikeus tehdä omat virheensä. (Vai onko edes olemassa virheitä? Tästäkin voisi kirjailla pitkät pätkät.)
Luulisin, että hyvin harva on koskaan vastannut sanalla "kiitos" sanoihin "olen huolissani sinusta".
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Moni vihaa sitä, kun he kertovat ongelmastaan jollekulle ja saavat vastaukseksi yksiselitteisiä neuvoja.
Esim. 1
– Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta jotenkin en jaksaisi nyt...
– Kannattaa kyllä yrittää lukea.
Esim. 2
– Hitto mä oon lihonnut...
– Sun olisi kyllä hyvä yrittää syödä terveellisemmin.
Niin sanottu holhoaminen, välittäminen ja muu ystävällinen toiminta ei usein loppuviimein olekaan se asia, mitä haluamme. Yllä oleva omien ongelmien tiedostaminen on eräänlaista suojamuurien laskua, joten vastapuolen argumentti saattaa pahimmillaan tuntua pistomiekalla tölväisyltä.
Usein haemme sympatiaa ja tukea, emme niinkään neuvoja. Odotamme, että toinen ihminen jollain tasolla validoisi tunnekokemuksemme tai lohduttaisi meitä (esimerkki 2). Se, että toinen ihminen sanoo, mitä jo tasan tarkkaan tiedämme, ei yllättäen olekaan valtava taivaasta alas laskeutuva valo, joka mullistaa maailmamme. "HEMMETIN HYVÄ POINTTI, NYT ELÄMÄNI MUUTTUU PAREMMAKSI!"
Pahimmillaan tämä nimenomaan niin sanottu holhoaminen ja välittäminen tuntuu meistä siltä, että toinen ihminen nousee yläpuolellemme. Sinänsähän tämä on loogistakin, sillä olemmehan jossain määrin juuri itse heittäytyneet huoliemme kanssa hänen jalkoihinsa. On kuin makaisimme hänen edessään alasti anellen häneltä tukea. Kun vastapuoli sitten kumauttaakin ilmoille neuvonsa, on se meille kuin hän varvistaisi (eli nousisi varpailleen) kumartumisen sijasta.
Kaikki eivät varmastikaan tunne tällä tavoin, vaan jotkut suhtautuvat neuvoihin täysin eri tavalla. Paljon on merkitystä myös sillä, kuka sanoo.
Esimerkiksi miesporukassa pystytään toisinaan kääntämään niin sanottu holhoustilanne huumoriksikin. Sitä yhdessä nauretaan, kuinka hemmetin epäonnistuneita ollaan ja kilpaa nälvitään toisia pilke silmäkulmassa. Toisten asioiden kommentoimisesta ja holhoamisesta tehdään taidetta.
Esim. 1
– Ei vittu jätkä täällä sun kämpässä haisee. Ootko ihan varma, ettei joku makaa kuolleena jossain noiden sun roskavuortes alla?
Esim. 2
– No niin, äijä näyttää just siltä, että ei oo käynyt viikkoon ulkona. Paita juoponnapissa ja leuasta puskee työttömyysparta!
Toki tälläkin tasolla voi pahimmillaan loukata toista pahastikin, mutta usein humoristinen ja kepeä ilmapiiri auttaa paljon. Huumori välittää kuvan siitä, että asiat eivät ole pahasti, vaan niille voi nauraa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan, prkl.
Läheisessä, romanttisessa ihmissuhteessa asiat menevät kuitenkin monimutkaisemmaksi. Parisuhteessa toivoo olevansa samalla viivalla kumppaninsa kanssa – tai jopa että kumppani katsoo hieman ylöspäin, ihailee. Kaikki valtapelit ja tahattomasti hyvää tarkoittavat ohjeetkin voivat silloin olla iso riski.
Tue ja ymmärrä, älä holhoa. Jos toinen on aikuinen, on hänellä hyvin pitkälti oikeus tehdä omat virheensä. (Vai onko edes olemassa virheitä? Tästäkin voisi kirjailla pitkät pätkät.)
Luulisin, että hyvin harva on koskaan vastannut sanalla "kiitos" sanoihin "olen huolissani sinusta".
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
lauantai 27. elokuuta 2016
Aarrekartta sielun syövereihin, olkaa hyvä!
Tuntuuko sinusta koskaan, että ennen oli paremmin?
Eikö ole uskomatonta, miten aika kultaa muistot? Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, kunnes meillä ei enää ole sitä. Lässynlää, mitä kliseitä! Mutta tottahan se on.
Miksi ennen sitten oli paremmin? Ei kyse loppujen lopuksi ole välttämättä mihinkään faktaan perustuvasta tai siitä, että maailma olisi suuresti muuttunut. Ennemminkin kyse on siitä, että muistoissamme me olimme erilaisia, viattomampia. Jälkeenpäin ajateltuna entisajoista on karissut pois kaikki elämän raskaus ja kielteisyyden tomu. Poissa ovat haasteellisuus ja hankalat hetket! Me selvisimme noista ajoista, joten menneet murheet voi luvan kanssa unhoittaa. Mikä ikinä tuntuikaan tuolloin ylitsepääsemättömältä, on nyt muisto vain – ja usein vieläpä voimaannuttava sellainen. Jos ennen oli kivaa, sitä on kivaa muistella. Jos ennen oli vaikeaa, ei se enää näin jälkikäteen paljon jaksa haitata.
Nykyhetki on pelottava, koska tulevaisuus on sille uhaksi. Huomisen ja ensi viikon velvollisuudet ja koettelemukset varjostavat päiväämme kuin ilmassa auringon edessä roikkuva giljotiinin terä. Jos emme tänään toimi oikein, saamme maksaa siitä ennemmin tai myöhemmin.
Tuliko tuhlattua liikaa rahaa kaupassa? Ahmitko kakkua kolme palaa aiotun yhden sijasta? Riitelitkö kumppanisi kanssa? Kaikilla näillä virheillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Hassattu raha kiristää loppukuun budjettia, kakkupalat kerryttävät rasvaa vyötärön ympärille ja partnerin kanssa nahistelu näkyy punaisena värinä parisuhteen velkakirjassa. Elämän lakia ei pakoon pääse.
On kuitenkin yksi tervehenkinen portti, jolla pääsee teleporttaamaan itsensä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tämä on tietenkin nostalgia. Kun laitat esimerkiksi vanhan suosikkikappaleesi soimaan, pystyt siirtymään vuosikausia taaksepäin pakoon kaikelta pahalta. Ihan hemmetin terapeuttista.
Nostalgia on rakkautta! Kannattaa tehdä sille aina tilaa elämässä, niin pääsee elämään laajemmin! Pois tämän päivän murheet ja tulevaisuuden tuskat, sukeltakaamme nostalgiaan!
Ei muuta kuin wanha suosikkini Alanis Morissette soimaan. Uskomatonta, että löytyy monet levyt sivuilta kuunneltavaksi! Ja vielä lyriikoiden kanssa!
http://alanis.com/music/now-is-the-time/
Johan tokenee!
Eikö ole uskomatonta, miten aika kultaa muistot? Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, kunnes meillä ei enää ole sitä. Lässynlää, mitä kliseitä! Mutta tottahan se on.
Miksi ennen sitten oli paremmin? Ei kyse loppujen lopuksi ole välttämättä mihinkään faktaan perustuvasta tai siitä, että maailma olisi suuresti muuttunut. Ennemminkin kyse on siitä, että muistoissamme me olimme erilaisia, viattomampia. Jälkeenpäin ajateltuna entisajoista on karissut pois kaikki elämän raskaus ja kielteisyyden tomu. Poissa ovat haasteellisuus ja hankalat hetket! Me selvisimme noista ajoista, joten menneet murheet voi luvan kanssa unhoittaa. Mikä ikinä tuntuikaan tuolloin ylitsepääsemättömältä, on nyt muisto vain – ja usein vieläpä voimaannuttava sellainen. Jos ennen oli kivaa, sitä on kivaa muistella. Jos ennen oli vaikeaa, ei se enää näin jälkikäteen paljon jaksa haitata.
Nykyhetki on pelottava, koska tulevaisuus on sille uhaksi. Huomisen ja ensi viikon velvollisuudet ja koettelemukset varjostavat päiväämme kuin ilmassa auringon edessä roikkuva giljotiinin terä. Jos emme tänään toimi oikein, saamme maksaa siitä ennemmin tai myöhemmin.
Tuliko tuhlattua liikaa rahaa kaupassa? Ahmitko kakkua kolme palaa aiotun yhden sijasta? Riitelitkö kumppanisi kanssa? Kaikilla näillä virheillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Hassattu raha kiristää loppukuun budjettia, kakkupalat kerryttävät rasvaa vyötärön ympärille ja partnerin kanssa nahistelu näkyy punaisena värinä parisuhteen velkakirjassa. Elämän lakia ei pakoon pääse.
On kuitenkin yksi tervehenkinen portti, jolla pääsee teleporttaamaan itsensä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tämä on tietenkin nostalgia. Kun laitat esimerkiksi vanhan suosikkikappaleesi soimaan, pystyt siirtymään vuosikausia taaksepäin pakoon kaikelta pahalta. Ihan hemmetin terapeuttista.
Nostalgia on rakkautta! Kannattaa tehdä sille aina tilaa elämässä, niin pääsee elämään laajemmin! Pois tämän päivän murheet ja tulevaisuuden tuskat, sukeltakaamme nostalgiaan!
Ei muuta kuin wanha suosikkini Alanis Morissette soimaan. Uskomatonta, että löytyy monet levyt sivuilta kuunneltavaksi! Ja vielä lyriikoiden kanssa!
http://alanis.com/music/now-is-the-time/
Johan tokenee!
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Elämän mysteeri – kiinnostaako se ketään?
Kättä pystyyn: kuinka montaa teistä kiinnostaa elämän mysteeri?
Kuinka moni ihminen ainoastaan elää elämäänsä ajattelematta sitä, mistä hitosta tässä hommassa on kyse? Enkä nyt sinänsä meinaa mitään elämän tarkoituksen pohtimista, vaan ehkä jopa vähän syvemmin.
Kuinka moni teistä vierailee elämän syvissä vesissä miettimässä, että mitä pitäisi tehdä ja miten. Että mitkä ovat ne onnen avaimet ja miksi ja miten minusta tuli tällainen. Miten maksimoida potentiaalinsa ilman, että pyrkii koko ajan parempaan ja käyttää nykyhetkeä pelkkänä välinearvona.
Eihän tämmöinen pohdiskelu ihmisten käyttäytymisessä paljon näy. Jos jotain, niin ihmiset usein näyttävät siltä, että he ovat liian kiireisiä ajattelemaan moisia. Helsingissäkin porukka paahtaa menemään niin kuin ei mitään. Kyllä meikäläinen usein siinä ratikanpenkissä kelailee, että mikä tässä on se juttu ja mitä nuo muutkin ihmiset hommaavat, minne ovat menossa ja mistä tulossa. Ja miksi.
Oltiin eilen parin ystin kanssa Itäkeskuksessa McDonaldsissa istumassa. Minä ostin kolmen euron kokiksen, toinen kaveri kahvin ja kolmas kaveri kahvin sekä jätskin. Siinä katselin kolaa ryystäessä ihmisiä. Oli pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä. Kaikki olivat siellä aivan kuin ei mitään. Nauroivat, hymyilivät, puhuivat kovaan ääneen. Oli kuin kukaan ei olisi edes huomannut, että olemme kaikki siellä samassa tilassa ja hengitämme samaa ilmaa. Oli kuin kaikki olisivat olleet omassa kuplassaan, ja tämä roskaruuan pyhättö oli niiden kuplien kokoontumispaikka.
Ylipäätään Helsingin kaltaisessa isossa kaupungissa kokee tuollaisia fiiliksiä. Sitä kuljetaan kaduilla ja väistellään muita, mutta harvoin edes katseet kohtaavat. Ollaan kaikki samassa veneessä, mutta melotaan eri suuntiin sen kummemmin edes huomaamatta muita. Millainen olisi todellisuus, jossa jokaiseen vastaantulijaan kiinnitettäisiin huomiota – ei väistettäisi katsetta, vaan vastattaisiin siihen hymyllä ja hiljaisella hyväksynnällä. "Minäkin olen matkalla."
Onko ihminen kuitenkin lopulta onnellisimmillaan, kun se ei mieti, vaan ainoastaan virtaa veden lailla eteenpäin.
Kuinka moni ihminen ainoastaan elää elämäänsä ajattelematta sitä, mistä hitosta tässä hommassa on kyse? Enkä nyt sinänsä meinaa mitään elämän tarkoituksen pohtimista, vaan ehkä jopa vähän syvemmin.
Kuinka moni teistä vierailee elämän syvissä vesissä miettimässä, että mitä pitäisi tehdä ja miten. Että mitkä ovat ne onnen avaimet ja miksi ja miten minusta tuli tällainen. Miten maksimoida potentiaalinsa ilman, että pyrkii koko ajan parempaan ja käyttää nykyhetkeä pelkkänä välinearvona.
Eihän tämmöinen pohdiskelu ihmisten käyttäytymisessä paljon näy. Jos jotain, niin ihmiset usein näyttävät siltä, että he ovat liian kiireisiä ajattelemaan moisia. Helsingissäkin porukka paahtaa menemään niin kuin ei mitään. Kyllä meikäläinen usein siinä ratikanpenkissä kelailee, että mikä tässä on se juttu ja mitä nuo muutkin ihmiset hommaavat, minne ovat menossa ja mistä tulossa. Ja miksi.
Oltiin eilen parin ystin kanssa Itäkeskuksessa McDonaldsissa istumassa. Minä ostin kolmen euron kokiksen, toinen kaveri kahvin ja kolmas kaveri kahvin sekä jätskin. Siinä katselin kolaa ryystäessä ihmisiä. Oli pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä. Kaikki olivat siellä aivan kuin ei mitään. Nauroivat, hymyilivät, puhuivat kovaan ääneen. Oli kuin kukaan ei olisi edes huomannut, että olemme kaikki siellä samassa tilassa ja hengitämme samaa ilmaa. Oli kuin kaikki olisivat olleet omassa kuplassaan, ja tämä roskaruuan pyhättö oli niiden kuplien kokoontumispaikka.
Ylipäätään Helsingin kaltaisessa isossa kaupungissa kokee tuollaisia fiiliksiä. Sitä kuljetaan kaduilla ja väistellään muita, mutta harvoin edes katseet kohtaavat. Ollaan kaikki samassa veneessä, mutta melotaan eri suuntiin sen kummemmin edes huomaamatta muita. Millainen olisi todellisuus, jossa jokaiseen vastaantulijaan kiinnitettäisiin huomiota – ei väistettäisi katsetta, vaan vastattaisiin siihen hymyllä ja hiljaisella hyväksynnällä. "Minäkin olen matkalla."
Onko ihminen kuitenkin lopulta onnellisimmillaan, kun se ei mieti, vaan ainoastaan virtaa veden lailla eteenpäin.
torstai 18. elokuuta 2016
Uutta artiklaa mikroaaltouunista ulos + uusia tuulia elämään
Se on Kielisirkus täällä moro!
Tuli tuossa pitkästä aikaa tehtyä hommia Amusa Kulttuuritorille, joka on ollut tosi hieno osa elämääni viimeisen parin vuoden ajan. Kuka tätä roskaa kirjoittaa -alasivultani pääset tsekkailemaan erilaisia haastiksia, joita olen tälle sivustolle tehnyt. Alkaa olla jo aikamoinen paletti Suomen suuria tekijöitä ja pari ulkomaan talenttiakin. Ihan kylmiltään tein ensimmäiset haastattelut ja sydän tykytti, mutta nykyään pystyy aika rutiinilla vetämään – niin suomeksi kuin englanniksikin.
Enpä joskus olisi uskonut, että voisin tällaiseen haastattelemiseen/esiintymiseen tottua. Elämässä on raakaa se, kuinka alku aina hankalaa. Jos olet tyyppi, joka tykkää kokeilla erilaisia juttuja, niin saat paljon myös huonoja ja ahdistavia kokemuksia, jotka puolestaan helposti koituvat kokeiluidesi lopuksi. Rutiinia ja itsevarmuutta saattaa joutua jahtaamaan sen verran pitkään, että helposti tulee jätettyä leikki kesken ennen niiden löytymistä. Ei siis sillä – yllättäen en ole yhdessäkään videohaastattelussanikaan vielä (kop kop, heh) jäätynyt totaalisesti tai mennyt ihan puihin, mutta kyllä joskus oli etenkin alussa melkoista sisäistä myllerrystä tilanteisiin mennessä.
Alla nyt siis kuitenkin viimeisimmät kolme haastatteluani, joista yksi on englanniksi. Sami Yaffa, Nasty Suicide ja Justin Thomas... Alta pääset lukemaan lisää!
http://amusa.fi/fin/foorumi/?nid=3559
Päätin sitten syksyn kunniaksi kahmaista Amusalle muutaman jutun teatterimaailmastakin. Olen siis viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut kymmeniä teatteriarvosteluita, joita en tosin tavallisesti tänne sen kummemmin jakele – jaan tänne vain haastatteluni, en muutoin tekstinäytteitäni.
Helsingin kaupunginteatterilta ajattelin käydä katsomassa Shrekin ja Ei makseta, ei makseta -nimisen komedianäytelmän. Ensin mainittuun pyysin ja sain jo medialiput, ja tarkoitus on mennä pitkästä aikaa avopuolison kanssa teatteriin (täti hoitaa Viljamia). Kansallisteatterin puolelta minua kiinnostavat näytelmät Sumu ja SINUUS.
Lisäherkkupalana olen näiden neljän (kaavailemani näytelmän) lisäksi menossa öögaamaan Teatteri Jurkan Bonnie & Clydea. Jurkka on melkoisen pieni, mutta intensiivinen teatteri, jossa viimeksi kävin katsomassa erinomaisen jännittävän Faustin. Herkkupalaksi nostan Bonnie & Clyden jo sen enempää laadusta tietämättä, sillä poikkeuksellisesti pääsen haastattelemaan tämän näytelmän työryhmää ensi viikolla eli noin pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Luvassa siis muun muassa Putouksesta tutun Essi Hellénin haastis!
Näiden ja muutamien muiden työkuvioiden lisäksi tarkoitus olisi palata nyt syksyn tullen enemmän myös koulun penkille. Viime vuodelle olin kaavaillut lähinnä gradun tekoa, mutta tuo prosessi on tökkinyt aika lailla, vaikka olenkin siinä jokseenkin jo lähtökuopissa, eli suurin urakka on itse kirjoittaminen. Gradua pitäisi siis työstää tuossa sivussa, mutta lisäksi tarkoitus olisi tykittää myös muita roikkuvia kursseja pois samalla. Olen opiskelijana huono isojen kokonaisuuksien kanssa, koska olen kaiketi tottunut töiden suoraviivaisuuteen – työtehtävä vain tehdään ja sitten se on tehty. Gradua ei vain tehdä.
Tuli tuossa pitkästä aikaa tehtyä hommia Amusa Kulttuuritorille, joka on ollut tosi hieno osa elämääni viimeisen parin vuoden ajan. Kuka tätä roskaa kirjoittaa -alasivultani pääset tsekkailemaan erilaisia haastiksia, joita olen tälle sivustolle tehnyt. Alkaa olla jo aikamoinen paletti Suomen suuria tekijöitä ja pari ulkomaan talenttiakin. Ihan kylmiltään tein ensimmäiset haastattelut ja sydän tykytti, mutta nykyään pystyy aika rutiinilla vetämään – niin suomeksi kuin englanniksikin.
Enpä joskus olisi uskonut, että voisin tällaiseen haastattelemiseen/esiintymiseen tottua. Elämässä on raakaa se, kuinka alku aina hankalaa. Jos olet tyyppi, joka tykkää kokeilla erilaisia juttuja, niin saat paljon myös huonoja ja ahdistavia kokemuksia, jotka puolestaan helposti koituvat kokeiluidesi lopuksi. Rutiinia ja itsevarmuutta saattaa joutua jahtaamaan sen verran pitkään, että helposti tulee jätettyä leikki kesken ennen niiden löytymistä. Ei siis sillä – yllättäen en ole yhdessäkään videohaastattelussanikaan vielä (kop kop, heh) jäätynyt totaalisesti tai mennyt ihan puihin, mutta kyllä joskus oli etenkin alussa melkoista sisäistä myllerrystä tilanteisiin mennessä.
Alla nyt siis kuitenkin viimeisimmät kolme haastatteluani, joista yksi on englanniksi. Sami Yaffa, Nasty Suicide ja Justin Thomas... Alta pääset lukemaan lisää!
http://amusa.fi/fin/foorumi/?nid=3559
Päätin sitten syksyn kunniaksi kahmaista Amusalle muutaman jutun teatterimaailmastakin. Olen siis viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut kymmeniä teatteriarvosteluita, joita en tosin tavallisesti tänne sen kummemmin jakele – jaan tänne vain haastatteluni, en muutoin tekstinäytteitäni.
Helsingin kaupunginteatterilta ajattelin käydä katsomassa Shrekin ja Ei makseta, ei makseta -nimisen komedianäytelmän. Ensin mainittuun pyysin ja sain jo medialiput, ja tarkoitus on mennä pitkästä aikaa avopuolison kanssa teatteriin (täti hoitaa Viljamia). Kansallisteatterin puolelta minua kiinnostavat näytelmät Sumu ja SINUUS.
Lisäherkkupalana olen näiden neljän (kaavailemani näytelmän) lisäksi menossa öögaamaan Teatteri Jurkan Bonnie & Clydea. Jurkka on melkoisen pieni, mutta intensiivinen teatteri, jossa viimeksi kävin katsomassa erinomaisen jännittävän Faustin. Herkkupalaksi nostan Bonnie & Clyden jo sen enempää laadusta tietämättä, sillä poikkeuksellisesti pääsen haastattelemaan tämän näytelmän työryhmää ensi viikolla eli noin pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Luvassa siis muun muassa Putouksesta tutun Essi Hellénin haastis!
Näiden ja muutamien muiden työkuvioiden lisäksi tarkoitus olisi palata nyt syksyn tullen enemmän myös koulun penkille. Viime vuodelle olin kaavaillut lähinnä gradun tekoa, mutta tuo prosessi on tökkinyt aika lailla, vaikka olenkin siinä jokseenkin jo lähtökuopissa, eli suurin urakka on itse kirjoittaminen. Gradua pitäisi siis työstää tuossa sivussa, mutta lisäksi tarkoitus olisi tykittää myös muita roikkuvia kursseja pois samalla. Olen opiskelijana huono isojen kokonaisuuksien kanssa, koska olen kaiketi tottunut töiden suoraviivaisuuteen – työtehtävä vain tehdään ja sitten se on tehty. Gradua ei vain tehdä.
Muutenkin yliopisto on kyllä tuottanut minulle sikäli harmaita hiuksia, että olen edennyt siellä varsin joutilaalla tahdilla. Ei minulla toisaalta koskaan mitään erityistä kiirettä kyseisen opinahjon kanssa ollutkaan. Jotkut ajattelevat, että elämä alkaa kun opiskelut päättyvät – minä puolestaan koen eläneeni koko opiskeluaikani. Olen muun muassa tehnyt töitä käytännössä koko tämän ajan ja etenkin viime aikoina iskenyt eräänlaiseen kultasuoneen kirjoitushommien kanssa. On vaikea priorisoida opiskeluita, kun on paljon mukavia ja ihan hyväpalkkaisia hommia sekä vielä perhekin päälle. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä aikaisempaa parempaa työtä siinä, että opiskelut etenisivät hyvään ja tasaiseen tahtiin samalla kun kaikki muukin.
Ps. Tätä kirjoittaessa tuli sähköpostilla vieressä olevaan kännykkään kutsu Pahan kukat -lehdistönäytökseen. Siellä taas lisää haastateltavaa. On kyllä käynyt tsägä tämän Amusa-homman kanssa. Mulla ei juurikaan kavereita Helsingissä ole, joten hyvä saada myös kodin ulkopuoleista tekemistä välillä. Sisältöä elämään.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Miesten ja naisten suurin ero
Miehet ja naiset ovat erilaisia. Tämän moni oppii viimeistään biologian tunnilla, kun opettaja piirtää ensimmäistä kertaa kirkkoveneen liitutaululle. Vai joku oppilasko niitä sittenkin sinne aina taiteili?
Niin tai näin, miesten ja naisten on usein vaikea ymmärtää toisiaan. Tämän voimme todeta kiistämättömänä faktana. Toki elämme jo kolmatta vuosituhatta ja mieleltämme meitä löytyy jo aikas montaa eri sorttia. Tällaiseen olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota, että joissain asioissa naiset ovat yksinkertaisesti ihan erilaisia kuin me uroot. Tästä voinemme kiittää (vaiko syyttää?) luontoa, jossa miehet ja naiset ovat kehittyneet rinta rinnan mutta eri rooleihin.
Silmiinnpistävin ero miesten ja naisten välillä on, että miehillä on pippeli ja naisilla ei. Silmiinpistävän tästä erosta tekee kaksi asiaa:
1. Pippelillä voi oikeasti pistää silmään, koska se on pitkulainen esine/asia.
2. Kun silmistä puhutaan, ollaan tekemisissä näköaistin kanssa. Ja onhan fallos nyt se visuaalisesti erottuvin ero miehen ja naisen välillä.
Jos kuitenkin mennään vähän pintaa syvemmälle, löytyy miesten ja naisten aivoista ja ajattelutavastakin runsaasti eroavaisuuksia. Suurimpana näistä pitäisin seuraavaa:
Keskittymiskyky. Miekkosilla ja naikkosilla on yksinkertaisesti erilainen tapa keskittyä asioihin. Miehillä on kuuluisat putkiaivot, kun taas naisilla on... noh, enpäs edes tiedä nimeä. Varmaankin jonkinlaiset tippaleipäaivot.
Alla kaksi havainnollistavaa kuvaa.
Niin tai näin, miesten ja naisten on usein vaikea ymmärtää toisiaan. Tämän voimme todeta kiistämättömänä faktana. Toki elämme jo kolmatta vuosituhatta ja mieleltämme meitä löytyy jo aikas montaa eri sorttia. Tällaiseen olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota, että joissain asioissa naiset ovat yksinkertaisesti ihan erilaisia kuin me uroot. Tästä voinemme kiittää (vaiko syyttää?) luontoa, jossa miehet ja naiset ovat kehittyneet rinta rinnan mutta eri rooleihin.
Silmiinnpistävin ero miesten ja naisten välillä on, että miehillä on pippeli ja naisilla ei. Silmiinpistävän tästä erosta tekee kaksi asiaa:
1. Pippelillä voi oikeasti pistää silmään, koska se on pitkulainen esine/asia.
2. Kun silmistä puhutaan, ollaan tekemisissä näköaistin kanssa. Ja onhan fallos nyt se visuaalisesti erottuvin ero miehen ja naisen välillä.
Jos kuitenkin mennään vähän pintaa syvemmälle, löytyy miesten ja naisten aivoista ja ajattelutavastakin runsaasti eroavaisuuksia. Suurimpana näistä pitäisin seuraavaa:
Keskittymiskyky. Miekkosilla ja naikkosilla on yksinkertaisesti erilainen tapa keskittyä asioihin. Miehillä on kuuluisat putkiaivot, kun taas naisilla on... noh, enpäs edes tiedä nimeä. Varmaankin jonkinlaiset tippaleipäaivot.
Alla kaksi havainnollistavaa kuvaa.
Miesten putkiaivoille monesti naureskellaan, mutta vertaapa huvikseen yläpuolella olevia kuvia toisiinsa. Onko naisilla oikeasti syytä olla ylpeitä tippaleipäaivoistaan?
Toisaalta meidän ei ehkä pitäisi niinkään kysyä, kummat aivot ovat paremmat. Totuus nimittäin tuntuisi olevan, että molemmilla on käyttötarkoituksensa ja omat etunsa.
En koe itseäni kovinkaan stereotyyppiseksi mieheksi, mutta eräs ehkäpä miehisimmistä piirteistäni on miesmäinen keskittymiskyky. Putkiaivoni ovat aiheuttaneet sen, että pystyn uppoutumaan asioihin jokaisella solullani. Tämä on sekä siunaus että kirous – toisaalta pystyn saamaan tarvittaessa nopeastikin hyvää jälkeä esimerkiksi töitä tehdessäni, mutta samalla muu maailma ympärilläni hämärtyy.
Meidän uppoutujien on hankala aloittaa toimemme, mutta sitten kun sen teemme, emme useinkaan jätä asioita puolitiehen, vaan hoidamme ne täysillä. Esimerkiksi useat yliopistoesseeni olen jättänyt viimeiseen hetkeen, mutta sitten ihan hymyssä suin vetänyt ne yhdeltä istumalta maaliin – ja usein vieläpä varsin mairittelevin arvosanoin. Olen todella kaukana ihmisestä, joka tekee sivun kerrallaan silloin tällöin. Siinä vaiheessa kun vaivaudun avonaisen tekstitiedoston ääreen, en useinkaan sulje sitä ennen kuin viimeinen piste on isketty.
Myös harrastuksissani olen huomannut samanlaista totalitaarisuutta (mikä sana!). Olen rakastanut videopelejä liki koko ikäni, mutta viime vuosina olen huomannut suhteeni niihinkin muuttuneen. Jos minulla on jokin loistava peli, saatan ahmia sitä useamman tunnin päivässä parinkin viikon ajan. Kun pelin lopputekstit sitten rullaavat, saattaa peliohjain kuitenkin kerätä pölyä seuraavan kuukauden tai pari, kunnes seuraava helmi viimein löytyy.
Entäs sitten naiset? Naisten tippaleipäaivot eivät ole yhtä hyviä keskittymään yhteen asiaan, vaan mokomat tuntuvat touhottavan jatkuvasti useaan suuntaan. Naiset multitaskaavat; tekevät montaa asiaa samaan aikaan. Otaksun, että juurikin tästä syystä neidit ja leidit esimerkiksi kiinnittävät miehiä enemmän huomiota siisteyteen. Mies ottaa keittiössä kiintopisteeksi pöytään katetun ruuan, kun taas nainen huomaa läskisoosin lisäksi myös kaasuhellan vitivalkoista pintaa rumentavat rasvaläiskät sekä lattialla lepäävät ruisleivän murut. Ja auta armias, jos siivoamaan ruoskittu mies on unohtanut pölyä keittiökaappien ovenkarmien päälle!
Toisaalta naiset ovat kovaa valuuttaa töissä, joissa vaaditaan valppautta ja useiden asioiden huomioon ottamista samaan aikaan. Onko tämä tosin ihmekään, kun miettii naisten historiaa ihmissuvun äiteinä?
Tarkastellessa mitkä ovat mies- ja mitkä naisvaltaisia aloja pääsee jokseenkin jyvälle siitä, mihin ammatteihin miehet ja naiset näiltä keskittymisominaisuuksiltaan parhaiten soveltuvat.
lauantai 6. elokuuta 2016
Uusi teksti heti perään!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Milloinkohan viimeksi kirjoitin saman päivän aikana kaksi uutta Kielisirkus-blogia?! Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut uuden vain alle 15 minuuttia edellisen lopettamisesta?!??!!??!?!?!??!?!?!?!?!?!?!?!?!??!?!?!?!?!?
Siinäpä kysymystä konsanaan. Ja huutoa.
Miksikö rupesin räpättämään heti perään lisää? Mene ja tiedä.
Hei muuten, mitähän tuo tarkoittaa? Mene ja tiedä. Minne pitää mennä tietääkseen? Googleenko? Wikipediaan? Kenties johonkin buddhalaiseen munkkiluostariin? Minne ikinä se onkaan, niin sieltä selvästikin löytyy valtavasti tietoa.
Vai tarkoittaako tuo sanonta sittenkin sitä, että kokemalla oppii? Jospa meneminen rinnastuukin jollakin eriskummallisella aforistisella, metaforistisella tai vaikkapa floristisella tasolla elämiseen. Kun ihminen menee – eli kulkee elämänpolkuaan –, kertyy hänen henkiseen selkäreppuunsa matkalta mukaan tätä paljon puhuttua ja tuiki tärkeää tietoa.
Englanniksi vastaava sanonta taitaa kääntyä jokseenkin muotoon go figure. Hetken tarkastelun jälkeen tämä fraasi on sisällöltään itse asiassa varsin kirjaimellisestikin sama kuin suomenkielinen vastineensa, joskin ja-sana puuttuu. Mene tietämään tai mene selvittämään on melko osuva suomennos. Sen enempää englannissa kuin suomessakaan ei kuitenkaan tarkoiteta, että kuuntelijan oikeasti tulisi tehdä jotain ja mennä jonnekin. Kyseessä on siis melkeinpä sarkastinen heitto, jonka voisi sanoa auki "no nyt on kyllä niin vaikea kysymys, että eläpä 20 vuotta ja keräile elämänkokemusta, niin katsotaan löydätkö vastauksen".
Siinäpä kysymystä konsanaan. Ja huutoa.
Miksikö rupesin räpättämään heti perään lisää? Mene ja tiedä.
Hei muuten, mitähän tuo tarkoittaa? Mene ja tiedä. Minne pitää mennä tietääkseen? Googleenko? Wikipediaan? Kenties johonkin buddhalaiseen munkkiluostariin? Minne ikinä se onkaan, niin sieltä selvästikin löytyy valtavasti tietoa.
Vai tarkoittaako tuo sanonta sittenkin sitä, että kokemalla oppii? Jospa meneminen rinnastuukin jollakin eriskummallisella aforistisella, metaforistisella tai vaikkapa floristisella tasolla elämiseen. Kun ihminen menee – eli kulkee elämänpolkuaan –, kertyy hänen henkiseen selkäreppuunsa matkalta mukaan tätä paljon puhuttua ja tuiki tärkeää tietoa.
Englanniksi vastaava sanonta taitaa kääntyä jokseenkin muotoon go figure. Hetken tarkastelun jälkeen tämä fraasi on sisällöltään itse asiassa varsin kirjaimellisestikin sama kuin suomenkielinen vastineensa, joskin ja-sana puuttuu. Mene tietämään tai mene selvittämään on melko osuva suomennos. Sen enempää englannissa kuin suomessakaan ei kuitenkaan tarkoiteta, että kuuntelijan oikeasti tulisi tehdä jotain ja mennä jonnekin. Kyseessä on siis melkeinpä sarkastinen heitto, jonka voisi sanoa auki "no nyt on kyllä niin vaikea kysymys, että eläpä 20 vuotta ja keräile elämänkokemusta, niin katsotaan löydätkö vastauksen".
Luomisen nautinto
Kielisirkus on täällä taas! Vuppiduu!
Usein puhutaan luomisen tuskasta, mutta minun mietteeni ovat viime päivinä kääntyneet kohti luomisen nautintoa. Minulla oli ennen tapana kirjoittaa huomattavasti enemmän – tapasin pitää kynääni ihan eri terässä kuin nykyisin. Nyt tämä terä on tylsynyt siihen malliin, että minua ihan epäilyttää, onko minusta tähän enää.
Mutta tottahan toki minusta on! Kirjoittaminen on kuitenkin pitkälti #1 intohimoni.
Myönnettäköön, että ihan ilman rustailua en ole joutunut olemaan, vaan kirjoittelen nykyään työkseni muun muassa uhkapelisivustojen mainoksia, arvosteluita, infotekstejä ja muuta vastaavaa. Iso osa näistä on käännöksiä englannista suomeksi, joten siksikin olen hieman huolestunut siitä, onko luovuuteni enää plakkarissa. Nähdäkseni on vain yksi tapa kehittää ja ylläpitää kirjoitustaitoa, ja se on tietystikin kirjoittaminen.
En jaksa nyt tämän enempää kirjoittaa.
Usein puhutaan luomisen tuskasta, mutta minun mietteeni ovat viime päivinä kääntyneet kohti luomisen nautintoa. Minulla oli ennen tapana kirjoittaa huomattavasti enemmän – tapasin pitää kynääni ihan eri terässä kuin nykyisin. Nyt tämä terä on tylsynyt siihen malliin, että minua ihan epäilyttää, onko minusta tähän enää.
Mutta tottahan toki minusta on! Kirjoittaminen on kuitenkin pitkälti #1 intohimoni.
Myönnettäköön, että ihan ilman rustailua en ole joutunut olemaan, vaan kirjoittelen nykyään työkseni muun muassa uhkapelisivustojen mainoksia, arvosteluita, infotekstejä ja muuta vastaavaa. Iso osa näistä on käännöksiä englannista suomeksi, joten siksikin olen hieman huolestunut siitä, onko luovuuteni enää plakkarissa. Nähdäkseni on vain yksi tapa kehittää ja ylläpitää kirjoitustaitoa, ja se on tietystikin kirjoittaminen.
En jaksa nyt tämän enempää kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)