Päätin kirjoittaa blogin, jota kukaan ei koskaan lukisi.
Olinhan tehnyt niin jo pitkän aikaa. Eihän blogillani ollut lukijoita. Ei ketään kiinnostaneet pöhköt stoorini, typerät juttuni.
Loppujen lopuksi ihminen on tässä elämässä yksin. Teki mitä hyvänsä, tapahtui mitä tahansa – kuka muu siitä välittää kuin sinä itse? Ihmisen oma elämä on ihmisen oma elämä. Itsestä se ehkä tuntuu merkittävältä, mutta vain itselle se on merkityksellinen. Muiden itseille se on vääjäämättä merkityksetön.
Muut voivat kommentoida elämääsi ja sanoa siitä mielipiteensä, mutta ei heitä loppujen lopuksi paljon kiinnosta – ellei elämäsi jollain tapaa liity heidän elämäänsä ja heidän mahdollisuuksiinsa. Silloin heitä kyllä kiinnostaa, ja mielipiteitä riittää kyllästymiseen asti.
Elämä on perinpohjaisen subjektiivinen kokemus loppujen lopuksi.
––
Kirjoitetaanpa sitten jotakin muutakin, kun tällä jalalla aloitettiin. Teen nykyään paljon kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää työtä, mutta luovalle kirjoittamiselle ei ole viime aikoina siunaantunut juuri aikaa. Vaikka onko tuokaan niin yksioikoista – onko kiirettä tai ehtimistä olemassa vai onko kyse sittenkin vain silkasta priorisoinnista?
Onko validia sanoa jollekulle, että et ole ehtinyt tekemään jotakin asiaa. Ainahan toinen voi todeta, että jopas olet ollut kiireinen ja et sitten varmaan ole ehtinyt katsomaan televisiotakaan tai pelaamaan pelejä tai nauttimaan elämästäkään, heh heh.
Vai onko kiire sittenkin yksilön itsensä määrittelemä konsepti, jolla suojellaan omaa minuutta ja omaa elämäniloa sitä uhkaavilta ulkoisilta vaikuttimilta? Lieneehän kuitenkin totta, että elämisen tärkein tavoite on nauttia elämästä – enkä nyt puhu hedonismista, fyysisen nautinnon nostamisesta elämän tärkeimmäksi asiaksi. Tarkoitan elämästä nauttimisella sitä, että eikö elämän kuitenkin ole tarkoitus jossain määrin olla mielekästä ja sellaista, että sitä haluaa jatkaa?
Kun sanomme, että emme ole ehtineet edistää graduamme tai emme nyt ehdi lähteä shoppailemaan, emmekö tarkoitakin tällä sitä, että jotta kokisimme elämämme miellyttävänä ja elämisen arvoisena, tahdomme toistaiseksi välttää asioita, joiden koemme uhkaavan sitä. Kuinka suuri arvo on loppujen lopuksi gradun tekemisellä, jos se vähentää elämämme mielekkyyttä? Entä kuinka suuri arvo puolestaan on shoppailun kaltaisella aktiviteetilla, jos emme halua siihen osallistua, vaikka sen tarkoituksena on olla lähtökohtaisesti mukavaa? Miksi ehtisimme lähteä shoppailemaan?
Toki on olemassa ihmisiä, jotka aina asettavat epämiellyttävät asiat miellyttävien asioiden edelle. Nämä ihmiset ehtivät aina tehdä työnsä ja opiskella, mutta samalla he ovat liian kiireisiä nähdäkseen ystäviään tai katsoakseen televisiota. Tällaisessa elämässä on kuitenkin vaarana, että hyvät jutut lipuvat jatkuvasti sormien lomitse.
Mitä enemmän elämää ja sen lainalaisuuksia tutkiskelee, sitä relatiivisemmalta kaikki vaikuttaa. Kaikessa on puolensa ja suurin osa totutuista konventioista on loppuviimein illuusioita, täysin keksittyjä.
Sitä pitäisi tehdä sitä ja tätä. Sitä pitäisi käydä ulkona, sitä pitäisi syödä sellaista ja tällaista. Maailma on täynnä sääntöjä ja suosituksia. Entä jos näihin vastaakin kysymyksellä miksi. Miksi pitäisi niin ja näin tehdä? Useassa tapauksessa päädytään taatusti lopultaan pisteeseen, jossa mikään ei olekaan varmaa, vaan perustuu enemmänkin totuttuihin uskomuksiin ja kangistuneisiin kaavoihin. Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi pitäisi sanoa toiselle, että tämän pitäisi yhtään mitään. Miksi pitäisi väittää, että jokin on pakollista ja tärkeää, jos toinen ei sitä niin koe?
Epäilkää kaikkea. Ufot tulevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti