torstai 26. huhtikuuta 2018

Nettikasino-opas aloittelijalle

Heippa vaan kaikille pitkästä aikaa!

Alkuun sellainen häikäilemätön mainos, että jos rahapelit kiinnostavat, niin tsekkaapa huvikseen vaikkapa tämä LeoVegas arvostelu! Tuota asiaa en valitettavsti voi kirjoittaa oikeaoppisesti yhdysviivan kanssa, sillä kyseessä on Googlea varten kirjoitettu avainsana. Tästä ehkäpä myöhemmin lisää!

Kuten olette varmasti huomanneet, on tämä blogiollut tauolla jo hyvin pitkän aikaa. Tämä johtuu siitä, että minulla on ollut yksinkertaisesti aivan liian paljon muuta kirjoitettavaa. Sitä ei jaksa kirjoitella tällä tavoin pöytälaatikkomaisesti hassun hauskoja juttuja,, kun kirjoittelee muutenkin niin paljon työkseen palkkaa vastaan. Välillä sitä toki toivoisi, että vielä tänäkin päivänä olisi aikaa ja jaksamusta kirjoitella ihan muuten vain jotakin satunnaista shaibandeeria, mutta näin ei vain asia ole. Meikällä on vähintään joka toinen päivä sormenpäät kipeinä siitä, kuinka kovasti mokomat kymmenen sankaria juoksevat jatkuvasti näppiksen poikki.

Meikäläinen on vähitellen viime vuosien aikana ajautunut rahapelialalle. Olen aina ollut innostunut kaikenlaisesta pelaamisesta, ja koska aikanaan sai ihan jo lainkin puolesta pelata nuorenakin kolikkopelejä, tulivat ne jo aikaisessa vaiheessa elämääni. Välillä tuli teininä pelattua vähän liikaakin kavereiden kanssa, mutta aivan tajuttomia summia en sentään koskaan upottanut. Ajatukseni kuitenkin oli, että jos ei ihmisellä ole paljon tuloja, niin eivät menotkaan voi olla kovinkaan suuret. Jos esimerkiksi tienaa 300 euroa kuussa keräämällä lauantaisin kurkkuja, niin ei ole suuri ongelma, vaikka rahat menevät melko nopeastikin kaikenlaiseen hupailuun.

Nuorena minulla kului rahaa keikoilla käymiseen, kavereiden näkemiseen, cd-levyjen ja pelien ostamiseen sekä juurikin kolikkopelien pelaamiseen ja vedonlyöntiin. En voi sanoa juuri säästäneeni rahaa tuohon aikaan, mutta eivät kasinot minulta toisaalta myöskään koskaan mitään oikeasti valtavia rahoja syöneet, koska tulot olivat pienet. Muutenkin tein koko lukioajan töitä, mitä ei voi ihan joka poika tai tyttö sanoakaan! Tässä mielessä koen, että minulla oli oikeuskin tuhlailla, vaikka olisihan sitä sukanvarteenkin voinut jotain laittaa.

Mennään sitten kuitenkin lopulta itse aiheeseen! Meikän kirjoitusten on aina tapana kierrellä ja kaarrella, vaikka kuinka olisi tarkoitus kirjoittaa lyhyt nettikasino-opas aloittelijoille. Tarkoitus on siis tässä blogissa hieman esitellä sitä, millaista tekstiä tavallisesti syljen lähes päivittäin.

Otetaan nyt ensimmäiseksi aiheeksi nettikasinot yleisesti – miksi niillä kannattaa pelata? Totuushan on, että vaikka parhaat kasinopelit ovatkin todella viihdyttävää ajanvietettä, ei nettikasinoilla pelaamista sananmukaisesti voi koskaan suositella. Jos kuitenkin kaipaat pientä lisäadrenaliinia elämään tai muuten vain haluat enemmän jännitystä arkeesi, ovat nettikasinot huomattavasti parempi paikka hakea sitä kuin aviorikos tai lähikaupan ryöstäminen.

Kasinoiden kolikkopelit tarjoavat pelaajalle mahdollisuuden voittaa suuria rahoja, vaikka pääasiassa kyseessä tietenkin onkin varsin kallis harrastus. Ei siis kannata koskaan lähteä tahkoamaan näitä niin sanottuja slotteja ajatuksella, että nyt lyödään isosti leiville. Sen sijaan on parempi lyödä valmiiksi leuka rintaan ja lähestyä pelejä nöyrällä asenteella. Mikäli suuri tuuri käy, voivat kasinoiden talletusbonukset, ilmaiskierrokset ja kolikkopelit ylipäätään antaa koviakin voittoja, mutta suurimman osan ajasta talo tietenkin vie ja pelaaja vikisii. On syytä pelata aina ajatuksella, että "häviän tämän rahan suurella todennäköisyydellä". Älä siis missään tapauksessa lähde laittamaan viimeisiä rahojasi pelin kitaan ajatellen, että nyt on varmasti sinun päiväsi!

Käydäänpä sitten ihan väliotsikoiden kanssa läpi muutamia keskeisiä nettikasinoiden termejä ja tärkeimpiä pointteja.

Kannattaako pelata ennemmin netissä kuin netin ulkopuolella

Moni pelaaja kysyy tätä kysymystä itseltään. Suomessa kolikkopelejä tuntuisi sijaitsevan ihan joka puolella, oli kyse sitten maitokaupoista tai yökerhoista. Pelaamaan pääsee kaikkialla, joten moni ihmettelee, miksi joku haluaisi pelata vielä netissäkin.

Kun minä jossain vaiheessa siirryin nettiin pelaamaan, oli syynä pääasiassa se, että netissä palautusprosentit ovat kovempia. Suomessahan pelialaa hallitsee rautaisella otteellaan valtion omistama Veikkaus. Tämän firman tarkoitus on kerätä rahaa valtiolle ja hyväntekeväisyyteen. Valitettavaa Veikkauksen toiminnassa on kuitenkin se, että jos rahapelejä ajatellaan moraalisesta näkökulmasta, niin on paljon pahempi kylvää pelikoneita ympäriinsä ja mainostaa niitä televisiossa kuin tarjota niitä netissä ihmisille, jotka niitä valmiiksi haluavat etsiä.

Minä tykkään nettikasinoissa siitä, että netissä palautusprosentit ovat suurempia kuin marketeissa. Pelaajilla on siis yksinkertaisesti paremmat mahdollisuudet voittaa netissä kuin mitä Veikkauksen peliautomaateista. Tämän lisäksi näen oman roolini tässä kokonaisuudessa myös tärkeänä. Pyrin kirjoittamaan rahapeleistä järkevään sävyyn ja lähinnä auttamaan kolikkopelaamisesta valmiiksi kiinnostuneita ihmisiä löytämään kaikista parhaat mahdolliset pelipaikat. En siis varsinaisesti ole mikään kasinoiden puolestapuhuja tai henkilö, joka haluaa välttämättä houkutella ihmisiä pelaamisen pariin. Minä vain kirjoitan pelaamisesta kiinnostuneille ihmisille asioista, jotka heitä lähtökohtaisesti kiinnostavat. Jos en minä kirjoittaisi heille jotakin fiksua, kirjoittaisi joku muu heille jotain vähemmän fiksua.

Netissä pelaaminen kannattaa paitsi hyvien palautusprosenttien, myös erinomaisten kasinobonusten, ilmaiskierrosten ja valtavan laajojen pelivalikoimien vuoksi. Jos sinulla siis on tapana laittaa silloin tällöin kauppareissun jälkeen rahaa kolikkopeleihin, niin mitäpä jos säästäisit nämä hilusi ja laittaisit vaikkapa kerran kuussa 20 euroa nettikasinolle?

Kasinobonukset – mitä ne ovat?

Mitä sitten ovat nämä niin sanotut kasinobonukset, jotka ovat tässäkin blogissa nyt tulleet vastaan muutaman kerran?

Nettikasinoilla on niin valtavasti kilpailua, että lähes jokainen kasino on ottanut valikoimaansa omanlaisiaan kasinobonuksia. Ideana on, että näillä erikoiseduilla saadaan mahdollisimman moni pelaaja pelaamaan nimenomaan sillä omalla kasinolla. Usein kasinobonuksissa saatetaan antaa esimerkiksi 100 %:n bonuksia tiettyyn summaan asti – vaikkapa 100 euroon saakka. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän olet valmis pelitilillesi rahaa tyrkkäämään, sitä enemmän saat bonusrahaa talletuksesi kaveriksi. Kuvittelepa siis tilanne, jossa laitat Kulta-Jaskaan 10 euroa ja saat Veikkaukselta peliin 10 euroa bonusta päälle – eikö kuulostaisi hyvältä? Valitettavasti Veikkaus ei tällaisia bonuksia pelaajilleen koskaan jaa, mutta kansainvälisillä kasinoilla tätä tapahtuu aivan jatkuvasti.

Talletusbonusten lisäksi suosittuja ovat ilmaiskierrokset. Usein kun pelaaja rekisteröityy uudelle pelisivustolle, annetaan hänelle muutama ilmaiskierros johonkin kasinon lukuisista peleistä. Tähän voisi ottaa vertauskohdaksi kuvitteellisen tilanteen, jossa suomalainen pelaaja käynnistää vaikkapa Fruttis-nimisen pelin ja saa saman tien ennen omalla rahallaan pelaamista pelata vaikkapa 20 valmiiksi maksettua ilmaiskierrosta peliin. Ei huono – paitsi että Veikkaukselta ei tällaisiakaan hauskoja ja rahanarvoisia maistiaisia koskaan pääse lunastamaan!

Tutustu nettikasinoihin itse

Tästä tuli nyt aika sekava postaus, mistä voidaan syyttää vaikkapa kellonaikaa. Kirjoitin tämän koko homman kokoon nimittäin keskiviikon ja torstain välisenä yönä kello kahden ja kolmen välillä... Muutenkin se kuuluisa punainen lanka tuntui olevan varmasti aika lailla hukassa, mutta se nyt ei sinänsä tässä blogissa ole mitenkään harvinaista. Myöskään kielellisesti tämä ei yllä mihinkään nokkelimpien tai parhaiden postauksieni joukkoon, mutta sitä se on!

Sanottakoon joka tapauksessa tähän loppuun, että mikäli nettikasinoilla pelaaminen kiinnostaa, niin esimerkiksi tämä Casumo arvostelu on sellainen, josta on hyvä lähteä liikkeelle lukemaan yhden maailman parhaan nettikasinon saloista. Kun tuota Kasinogurua muutenkin selailee, niin oppii taatusti yhtä sun toista tästä kiehtovasta alasta.

Ei muuta kuin tsekkaamaan jakamani linkit! Tämän jälkeen voit sitten itse päättää, kiinnostaako pelaaminen riittävästi ja haluatko harkita tällaisen hauskan harrastuksen lisäämistä elämääsi. Suosittelen joka tapauksessa pitämään aina maltin matkassa ja suhtautumaan tähän harrastukseen pääasiassa ylimääräisenä ilona elämässä. Liian paljon ei peleille – niin kuin ei millekään muullekaan viihteelle – kannata tilaa antaa. Kun kuitenkin pysyt järkevissä rajoissa, voi slottien rämpyttely olla mukavaa vaihtelua perusarkeen!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ihastumisen sanastoa

Moi kaikki (olettaen siis, että kaikki lukevat blogiani)!

Huomasin vasta, että muualta tänne viimeksi kopioimani (kuitenkin oma) blogi on rivittynyt aivan hirvittävällä tavalla. Pyydänkin täten anteeksi kaikilta, joiden ruudunvierityskättä moinen erhe on rasittanut. En kuitenkaan vaivaudu korjaamaan ongelmaa, vaan jätän sen tuollaiseksi – muutoinhan tämä teksti muuttuisi turhaksi ja vähän oudoksi.


Asiasta sadanteenmiljoonanteenviidenteenkymmenenteenkahdeksanteentuhanteenkolmanteensataanyhdeksänteentoista, oli mulla muutakin.


Ajattelin nimittäin ihmetellä tässä kovaan ääneen sitä, miten suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto on niin hassua. Kovaa ääntä symboloidakseni ajattelin suurentaa fonttia.



Hmm... Ei riitä.

Parempi jo, mutta vain erittäin vähän...

TÄMÄ ON HYVÄ! MENNÄÄN TÄLLÄ.


Toisaalta kyllä tämä normaalikin fontti kelpaa, kunhan vain isken tarpeeksi huutomerkkejä perään!!!!!!!!!!!! Tuo oli vasta harjoittelua, tietysti.

On se suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto vain hassua!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Törmäsin nimittäin Iltalehden otsikkoon, jossa kerrottiin joidenkin Axl Smithin salakuvausuhrien ihastuneen vakavasti Axeliin (taivutus oli niin vaikeaa, että löin saman tien lekkeriksi). Siis kyllä: vakavasti.

Mitä vakavaa ihastumisessa voi olla? Tekeekö siitä vakavan siis se, että siinä on muutakin kuin pikkutyttömäisiä tai pikkupoikamaisia piirteitä? Muodostuuko vakavuus niistä intentioista, joita ihastuva osapuoli päässään pohtii dopamiinin virratessa läpi aivojen? Eli jos et ainoastaan tuijottele toista suurin koiranpentusilmin, vaan myös ajattelet mahdollista perheen perustamista, niin silloinko puhutaan vakavasta ihastumisesta? Toisaalta eikö ihastuminen kuitenkin ole lähinnä mielessä tapahtuva kemiallinen reaktio, jolloin siis ihastumisen taso ei olisikaan niinkään riippuvainen ajatuksista? Tai jos se olisikin riippuvainen ajatuksista, niin eikös nimenomaan tämä kemiallinen reaktio pumppaa esiin juuri tällaisia mietteitä?

Lopulta tullaan sitten siihenkin, että eikös ihastuminen ylipäätään ole asia, joka tekee jopa meistä aikuisista lapsen kaltaisia? Voiko ihastumista siis ylipäätään kutsua vakavaksi? Vähän kuin kutsuisi surua iloiseksi tai iloa surulliseksi.

Palavasti ihastunut ei myöskään onnistu viestittämään, että ihastuja olisi kovinkaan rationaalinen ja looginen toiminnassaa. Kuulostaa enemmänkin siltä, että tunne vie ja järki vikisee.

Sitten taas on olemassa myös esimerkiksi vakavaa seurustelua. Tällä ilmeisesti viitataan jälleen tarkoitushakuisuuteen: vakavassa seurustelussa luodaan katse eteenpäinkin ja pyritään rakentemaan mahdollisimman pitkään toimiva parisuhde. Tämäkin kuulostaa kuitenkin vähän hoopolta, koska eikö olisi parempi puhua vakavissaan seurustelusta? Toisaalta jos ei seurustele vakavissaan, niin minkä takia sitten – seksinkö? Jos seksin takia seurustelee, niin eikö kyse ole enemmänkin seksisuhteesta? Tietävätkö molemmat osapuolet aina, jos kyseessä on ei-vakava seurustelu?

Vakava seurustelu luo kuvan siitä, että kaikki ilo on kadonnut suhteesta. Enää ei naureta eikä pidetä hauskaa, ja ylipäätäänkin toisen kanssa ollaan ainoastaan käytännön syistä. Lyhyesti sanottuna vakava seurustelu kuulostaa siltä, että oltaisiin jo naimisissa.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

UMK 2017 – voittaja on Norma John!

Analysoidaanpa hieman tapausta nimeltä UMK.

Kun pääsin haastattelemaan UMK-kilpailijoita, olin innostunut samoin kuin kahtena aiempanakin vuonna. Toissavuonna ehdin tehdä paljon haastatteluita, mutta viime vuonna en lopulta lumimyräköiden takia ehtinyt edes paikalle. Tällä kertaa sain annetun rajallisen ajan puitteissa haastateltua kaikki osanottajat ja olin todella iloinen siitä.

Viime vuonna olin Tukholmassa pressinä katsomassa Euroviisuja ja samaan pyrin tänä vuonna Ukrainan suhteen. Niinpä sanoin kaikille artisteille myös, että Ukrainassa tavataan, jos sattuisitte voittamaan. Minua kiehtoo ajatus tavallaan lähteä kokemaan viisut sellaisen artistin kanssa, jota itsekin kannustan.

Kun mainitsen olevani Suomesta tai muutoin haastattelen porukkaa viisuissa ja kyselen heidän suosikkejaan, saan luonnollisesti myös kommentteja Suomen edustajasta. Sandhjastahan en niin kovin piitannut, vaan kannustin esimerkiksi Annicaa ja Kimmoa sekä Mikael Saarta vuoden 2016 UMK:ssa.

Kuultuani kaikki UMK-ehdokkaat viime vuoden lopussa olin aika pettynyt. Mikään artisti ei noussut kovin suuresti esiin toisin kuin esimerkiksi edellisenä vuonna. Monet haukkuivat yleistä UMKA 2017 -tasoa, enkä tavallaan voinut olla yhtymättä tähän mielessäni. Suosikeikseni nousivat D'Sanz (kaikki kutsuivat kappaletta "Güntheriksi", vaikka oli siellä mukana toinenkin esiintyjä ;) ), Emma ja Norma John. Myöhemmin myös jotkut muut kappaleet kasvoivat, mutta mikään ei oikein napannut sillä tasolla, että olisin voinut täysin kannustaa. Emotionaalista sidettä ei tuntunut syntyvän toisin kuin oikeastaan kaikkina edellisvuosina. Alla suurimmat suosikkini viimeisiltä neljältä vuodelta:

2016: Mikael Saari & Annica Milán ja Kimmo Blom (jälkimmäinen enemmän; kunniamaininta myös Saara Aallolle)
2015: Opera Skaala, Angelo De Nile, Siru
2014: Softengine (voitti)
2013: Krista Siegfrids (voitti

Eilistä UMK:ta katsoessani minulla ei vielä ollut selkeää suosikkia, mutta olin alun perin hieman kallistunut Emman suuntaan, sillä häntä tunnuttiin hehkuttavan myös ulkomailla. Haluaisin Suomen pärjäävän ja että Ukrainassa oltaisiin innostuneita, kun mainitsen olevani Suomesta. Haluaisin voida puhua iloisesti edustajastamme ja siitä, kuinka pidän heistä. Haluaisin myös menestyksen myötä Euroviisujen profiilin nousevan maassamme.

UMK-lähetys itsessään herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kansainvälisten raatien mukaan ottaminen oli täydellinen veto viime vuosien ärsyttävien tavisraatien (taksikuskit, lapset, sateenkaariväki yms.) jälkeen. Oli aivan mahtavaa, että kisalle haettiin tiettyä legitiimiyttä tämän uudistuksen myötä, minkä lisäksi pisteiden antoa oli äärimmäisen jännittävä seurata.

Osa tästä saavutetusta uskottavuudesta vedettiin kuitenkin siitä kuuluisasta vessanpöntöstä alas – nimittäin Niina Lahtisella. Ymmärrän kyllä, että Euroviisujen maine Suomessa on vähän mitä on ja harva meistä suhtautuu tähän vakavahenkisenä, lähes urheilullisena kilpailuna, mutta pitkäaikaisena fanina jatkuva vitsin vääntäminen kisan kustannuksella harmittaa. Joku voittaa 200 miljoonaa kuulijaa, mutta komedienne Lahtinen laitetaan vääntämään seksivitsejä ja puhumaan juustonaksukäsiensä haistelemisesta. Välillä vitsit osuivat ja upposivat, mutta toisina hetkinä tuntui, että tässä yritettiin nuoleskella Euroviisuista kiinnostumatonta mainstream-yleisöä kerääntymään edes nauramaan televisioiden ääreen. Jos yritetään miellyttää kaikkia, ei usein osuta kunnolla kehenkään – ja tämä pätee myös musiikkiin.

Tässä vaiheessa paljastan, että Norma Johnin voitto miellytti minua erittäin suuresti. En innostunut kappaleesta ihan täysillä ennen pisteenlaskua, mutta vähitellen aloin orientoitumaan siihen, että kyseessä olisi paras valinta viisuihin. Kun sitten kuulin voittokappaleen toistamiseen, olinkin jo aivan myyty. Uppouduin kappaleen maailmaan ja olo oli euforinen. Tunsin Blackbirdin sanoin kuvailemattoman kauneuden ensimmäistä kertaa täysillä.

Alla muutama kommentti jokaisesta muustakin kappaleesta ja syyt siihen, miksi en lopulta olisi tahtonut nähdä niitä edustamassa Suomea:

Emma – Liveveto oli epäonnistunut, kuten Emmakin jatkoilla totesi (oli seonnut rytmissä, soihtu oli sammunut ym.). Tämän lisäksi minua on häirinnyt Circle of Lightissa se, kuinka paljon se vertautuu esimerkiksi Tanskan Emmelie de Forestin sekä viime vuoden Islannin Hear Them Calling -kipaleeseen. Kappale oli liian euroviisumainen ja liian tuttu, minkä lisäksi livekoreografiat tuntuivat jotenkin turhan harjoitelluilta ja keinotekoisilta.

Alva – Tämä tyttö osaa laulaa erinomaisesti (olen kuullut hänen Facebook-sivuillaan huippuosaamista), mutta Arrows oli liian tuotettu ja liian purkkapoppimainen. Live-versio kalpeni albumiversiolle – ei siis kuitenkaan laulutaitojen puutteen takia, vaan koska tuollainen raskaalla kädellä editoitu musiikki harvemmin toimii hyvin livenä.

D'Sanz ja Günther – Tykkäsin tästä kappaleesta, mutta kertosäe oli hieman lattea ja sitä kuultiin liikaa. Masturboinnista kertovat lyriikat tuovat kappaleeseen myös vitsielementin, minkä vuoksi sitä on mahdoton ottaa täysin tosissaan. Ja nimenomaan tästä vitsailusta soisi Suomen näissä kuvioissa luopuvan.

Anni Saikku – Itse asiassa varsin toimiva zipale, paitsi että se ei tuntunut oikein kasvavan tarpeeksi. Reaching For the Sun teki sen, mihin pyrkikin, mutta se ei vain ollut kovin paljon. Erottumatonta keskitasoa, eli hukattua potentiaalia.

Knucklebone Oscar – Kisan oudoin tapaus. Räminä ei miellytä korvia, sävellys ei ole kummoinen. Livenä kelpo show, mutta siihen se jäikin.

Lauri Yrjölä – Yksi kisan yllättäjistä. Suomen kieli ei haittaa ja olihan tässä meininkiä. Kappaleen tarina kuitenkin häiritsi samoin kuin sekin, että Yrjölä ei ollut alun perinkään viisuihin orientoitunut. Kurinalaisuuden hehkuttaminen ja sitä kautta rakkauden ja rauhan "mollaaminen" ei oikein näihin kisoihin istu. Kappaleessa potentiaalia mutta ei kalkkiviivoille asti.

Perse – Eivät osanneet laulaa. Huumorinumero, jossa oli jotain tarttuvaakin, mutta samalla aika kammottavaa touhua. Vitsi vanheni nopeasti.

Zühlke – Tuli toiseksi ja mielestäni oikeutetustikin. Lauloi erinomaisesti ja voimalla livenä. Kappaleen supersankariteema oli kuitenkin liikaa. Toisella viisulla olisi saattanut jopa voittaa. Paljon potentiaalia, joten ei muuta kuin takaisin kisaan jonain vuonna.

My First Band – Toimivaa perinteistä bändipoppia. Jotenkin nämä bändit ovat kuitenkin vähän nähty. Suurimmat puutteet olivat kertsin ärsyttäväksi äityvä "Ai! Aijaijai!" sekä se, että tässä laulettiin suuseksistä. Ilman tuota nolon roisia huumoriaspektia tämä olisi ollut jokseenkin toimiva paketti.

Norma Johnin kappaleen ainoa ongelma ennakolta ajatellen on sen niin sanottu tylsyys. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että kappaleeseen täytyy orientoitua oikein. Kyseessä on äärimmäisen kaunis tunnelmapala pianonsoittoineen ja kaikkineen, kunhan keskittyy kuuntelemaan eikä vain vedä mässyä ja heitä läppää television ääressä. Toisella livekerralla olin enemmän korvat höröllään ja mustarastas lävisti sydämeni. Kappale kosketti todella, todella vahvasti, kunhan pääsin sen sisään. Silmät kostuivat ja suorastaan häkellyin.

Myös virallisilla Euroviisujen sivuilla ja kaikenlaisissa ulkomaisissa Facebook-päivityksissä on hehkutettu vuolaasti Norma Johnia, jonka moni sanoo säväyttäneen nimenomaan livenä. Oikeasti, tyyliin 90 % tuntuu tykkäävän kappaleesta, kun taas loput 10 % valittelevat sitä, että kisassa tulee olemaan paljon balladeja tai että Blackbird on tylsä. Jotkut ovat myös sanoneet, että kyseessä on objektiivisesti hyvä kappale, mutta se ei kuitenkaan ole heidän makuunsa. Eli kun mennään musiikin ehdoilla, on kappaleesta vaikea löytyy huonoja puolia. Erottuvuuden myötä kannatusta kuitenkin löytyy varmastikin myös äänestämiseen asti.

Minä yhdyn niin suomalaisiin kuin kansainvälisiinkin kappaleen hehkuttajiin – nyt meillä on kappale, jolla niin sanottu häviäminenkään ei tunnu pahalta. Kyseessä on vakavasti otettava, tunteisiin vetoava tapaus, jolle moni povaa top 10 -sijoitusta Ukrainassa. En näe syytä, miksen noita kommentteja kahlattuani ja kappaleeseen rakastuttuani povaisi samaa. Kiitos, raadit! Kiitos, äänestäjät! Kiitos, Norma John!

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Trump on presidentti – ja "juntti" on uusi "neekeri"

Päivän epistola on, että Donald J. Trump on Yhdysvaltojen seuraava presidentti.

Minusta tämä kertoo ensinnäkin siitä, että reaktioille on aina olemassa vahva vastareaktio. Trump ei ole poliittisesti korrekti, mutta politiikassa hän on pian maailman valtaisin (eniten valtaa) mies. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Uskon, että moni on äänestänyt Trumppia siitä syystä, että maailman tilanne on huolettanut. Homma on jotenkin mennyt monilta osin nuorisomaisempaan, progressiiviseen suuntaan. Jos olisin itse syntynyt 60-luvulla, niin varmastikin aika moni asia tässä maailmassa pelottaisi. Ja suoraan sanottuna pelottaa kyllä tälläkin hetkellä. En ole järin uskonnollinen, mutta siltikin esimerkiksi uskonnon pienentynyt asema kertoo karua tarinaa. Esimerkiksi kristinuskossa – niin kuin monissa muissakin uskonnoissa – on kuitenkin paljon hyviä ja etenkin hyvään pyrkiviä arvoja pohjalla.

Itse olen poliittisesti pitänyt itseäni vihreänä. Pidän tasa-arvoa ja luontoa tärkeinä. Mielestäni olisi hyvä, jos ihmiset saisivat olla mitä ovat, eikä ketään haukuttaisi tai tuomittaisi. Viime vuosina olen kuitenkin kokenut ristiriitaisia tunteita niin sanottua vihervasemmistoa kohtaan. Samalla kun perussuomalaiset ja oikeisto ovat nousseet, on myös vihervasemmisto alkanut ajamaan asioitaan omaan makuuni liiankin aggressiivisesti. Esimerkiksi jatkuva persujen haukkuminen, rasistikortin heiluttelu ja mielensäpahoittamisen kierre on mennyt mielestäni yli. Tämä siis ehkäpä kuitenkin eniten kannattajien, ei välttämättä poliitikkojen kohdalla, joskin poliitikoilla on mielestäni vastuu kaitsea laumaansa.

Koko touhu on muuttunut liian ahneeksi. Niin sanotut edistysmieliset pyrkivät saavuttamaan liian paljon liian nopeasti. Tämä johtaa radikaaleihin keinoihin – tehdään asiat hampaat irvessä ja vanhoja arvoja sekä vastustajia tieltä jyräten. Tämä sen sijaan, että muistettaisiin käydä asiallista ja rakentavaa keskustelua. Kun Vihreät oli minulle päivänselvä valinta, ajattelin lapsellisesti jopa äänestäväni hyvyyttä. Olin yksi hyviksistä. Nykyisin harmittaa, että en ole tästä enää niinkään varma.

Jos koetaan, että ollaan oikealla kannalla, niin asioita tulee myös ajaa oikealla tavalla – maltilla, pitkäjänteisyydellä ja kunnioituksella. Nykymaailma tuntuu arvomaailmaltaan hyvinkin päinvastaiselta kuin mitä haluaisin pojalleni opettaa. Poliitikot haukkuvat toisiaan ja heittävät lokaa toistensa päälle, vasemmisto kiroaa persuja ja äärioikeisto pieksee tummaihoisia. Nämäkö ovat niitä aikuisia, jollaisia haluamme lapsistamme kasvattaa?

Minulle tarkoitusperät eivät pyhitä keinoja. Jos halutaan saada hyvää aikaiseksi, täytyy se saavuttaa tekemällä hyvää. Oikoteistä tulee vain ongelmia.

Tärkeää olisi nyt keskittyä suuriin linjoihin ja tehdä asiat kunnolla sen sijaan, että haukattaisiin liian iso pala. Esimerkiksi niin sanottu mielensäpahoittaminen on lähtenyt käsistä ja antaa hyville arvoille vain huonon maineen ja klangin. Missä on joustavuus?

Jos Audi-mies (todella vanha referenssi) heittää seksistisen läpän, niin totta kai hänelle voidaan hommata potkut. Sama juttu sille Ylen tyypille, joka leikki uutislähetyksessä juovansa kaljaa. Tai mitenkäs se Valavuoren rimppakinttuhintti-kommentti? Kannattaa miettiä tarkasti, miten tällaisiin puututaan, sillä aina on taustalla ihmisiä, jotka näkevät tilanteen toisella tavalla. Tällaisilla ihmisillä puolestaan alkaa vuosien saatossa kiehua, eivätkä he missään nimessä tule äänestämään isoissakaan linjoissa vihervasemmiston puolella.

Poliittisten puolueiden edustajien ja kannattajien on syytä tarkoin valita, mitkä taistelut halutaan voittaa ja millä tavalla. Pois siis pikkumaisuus ja puolta kansaa sekä tolkun ihmisiä ärsyttävä ylikorosteinen päällepäsmäröinti! Pois liika perfektionismi ja sokea omien etujen tavoittelu! Pois myös ilkkuminen ja "me tiedämme paremmin" -asenne! Saavutetut voitot eivät ole minkään arvoisia, jos ne herättävät lähes yhtä paljon vastustusta kuin kannatusta. Nöyryys ja hyvyys kunniaan!

Eniten toivon omalta jengiltäni, näiltä Vihreiltä, malttia. Pois sellainen haitallinen asenne, että "suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita". Tällainen ajattelu on vain tehnyt juntista uuden neekerin.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa

Kyllä nyt näin on, että meidän maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa.

Surullistahan se on, mutta maapallomme on hiljalleen matkalla kohti kapitalismin ja sensaatioiden johtamaa helvettiä. Kaikki kaupallistuu ja media tekee meistä lampaita. Ei ehkä uusi ilmiö, mutta kärjistymään päin.

Otetaan nyt esimerkkinä tämä Ilta-Sanomien artikkeli. Tiedän, ettei minun pitäisi linkata tuonne, mutta näin nyt kuitenkin teen pointtia todistaakseni.

Uutinen on otsikoitu leijonankokoisin kirjaimin (suora copypaste toi muotoilut mukanaan):

Saara Aalto tylyttää Suomea brittilehden haastattelussa – Oli pakko päästä kotimaastaan pois: ”Siellä ei ole mitään”


Tylyttää Suomea? Näinkö on?

Oikeastihan Saara Aalto puhuu Suomesta kansainvälisen musiikkiuran luomisalustana. Ensin hän kertoo, että Suomessa on asukkaita vain puolet Lontoon väkiluvusta. Tämän jälkeen hän Ilta-Sanomien mukaan sanoo toiseen sensaatiolehden mukaan, että "siellä ei ole mitään". Tässä vaiheessa Saaran ja IS:n lukijoiden välissä on siis filtterinä ja rikkinäisenä puhelimena jo peräti kaksi roskalehteä, jotka elävät sensaatioista, katastrofeista, onnettomuuksista, kuolemasta ja ihmisille ilkkumisesta.

En väitä, etteikö lehdissä esitetty kommentti olisi kirjaimellinen sitaatti Saaralta, mutta oma järkeni sanoo, että Aalto puhui Suomesta nimenomaan kansainvälistä uraa havittelevan nuoren laulajan näkökulmasta. Eikä tällöin ole kyse edes kritiikistä, vaan totuudesta – kotomaamme maaperältä ei ulkomaan lavoille kovin helposti ponnisteta. Tämän lisäksi useat muusikot ovat kertoneet kuulleensa levy-yhtiöiltään, että tässä maassa pitää levyttää suomeksi, jos haluaa menestyä.

Osa meistä suhtautuu mediaan ja tällaisiin juttuihin lähtökohtaisesti kriittisesti, mutta huomattavasti suurempi osa ei edes vaivaudu lukemaan uutista. Nämä ihmiset huutelevat jo sensaatio-otsikon perusteella Saaraa maanpetturiksi ja toteavat pissin nousseen nuoren artistin päähän. Oma lukunsa ovat myös ne ihmiset, jotka ensin järkyttyvät otsikosta ja sen jälkeen kahlaavat siteet silmillä jutun alusta loppuun. He tietävät jo mitä etsivät ja siten he myös sen löytävät. Nämä ihmiset eivät pysähdy tekemään omia johtopäätöksiä, koska niin sanottu arvovaltainen, fiksu ja filmaattinen toimittaja on tehnyt ne jo valmiiksi. "Tätähän sen Saaran oli pakko tarkoittaa, kun otsikko ja toimittajakin niin sanoi!" Sana tylytys esimerkiksi on toimittajan täysin oma lisäys, jonka tarkoitus on ainoastaan myydä juttua – ei missään nimessä välittää todenperäistä tietoa.

Suurin surullisuus ei ole kuitenkaan siinä, että ihmiset olisivat erityisen tyhmiä ja sen takia söisivät juorumedioiden kädestä. Isoin ongelma on, että pilkalliset ja väkisin väännetyt otsikot hyppäävät meidän kaikkien silmille joka puolelta. Emme ole median negatiivisuudelta ja ivalta turvassa edes kaupassa käydessä tai matkalla töihin. Aivan erityisessä manipulaatiovaarassa ovat tietenkin vasta maailmaan tutustuvat, juuri lukemaan oppineet lapset sekä nuoret. Aivopesua ja ehdollistamista tapahtuu aina ja jatkuvasti.

Esiin nousevat kielteiset kommentit ja kannanotot ovat kuitenkin valitettavasti vain jäävuoren huippu – pinnan alla on paljon enemmän. Useihin meihin media vaikuttaa lähinnä vaivihkaa ja huomaamatta. Joskus joku saattaa kysyä mielipidettämme jostakin henkilöstä, ja meillä vain sattuu olemaan intuitio heidän epämiellyttävyydestään tai pahuudestaan. Olemme tietämättämme oppineet inhoamaan ihmistä, jota emme ole koskaan tavanneet. Olkoon se sitten paljon äänessä oleva poliitikko tai vaikkapa niinkin neutraali henkilö kuin aina yhtä iloiselta vaikuttava Saara Aalto.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Päivät, jotka kestävät viikon

Yö on jälleen saapunut, ja meikämoodswinger se täällä taas rustailee. Ja hahaa, enpäs viitannutkaan moodswingerillä tällä kertaa edes mihinkään mielenterveyshäiriöihin, vaan alla olevaan soittimeen, josta Wikipedia tietää kertoa seuraavaa:

"Moodswinger on elektroninen kaksitoistakielinen sitra, johon on lisätty kolmas silta, jonka avulla soittaja voi tuottaa sellaisia äänenvärejä ja yläsäveliä, joita tavanomaisilla kielisoittimilla ei saa."


Mitenkö päädyin moisen instrumentin mainitsemaan? Tavallisestihan sitä puhutaan meikämandoliinista, mutta halusin tarjota rakkaille lukijoilleni vain parasta. Ei kulahtaneita, ikiaikaisia fraaseja, vaan kunnon kielisirkusta ja revittelyä! Sitä te minulta olette tottuneet olettamaan, joten pakkohan minun on toimittaa!

Siirrytäänpäs sitten asiaan! Siis jonninjoutavaan asiaan, mutta asiaa se on kaiketi sekin.

Asiaa


Nyt sitä asiaa tulee, oletko valmis? Ei perhana, eihän tällaisella mussutuksella voi enää tuon otsikon jälkeen aloittaa. Kokeillaanpas uudestaan.

Asiaa, otto 2


Oletko koskaan huomannut, kuinka suhteellista aika on? Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka jokainen vuorokausi ei ole läheskään samanpituinen. Vuorokauden viitteellinen mittahan on 24 tuntia, mutta toisinaan tulee vastaan tapauksia, jotka kestävät huomattavasti pidempään. Esimerkiksi tämä oma viimeisin vuorokauteni on kestänyt arviolta lähemmäs 70 tuntia.

Monesti tällaiset megalomaaniset vuorokaudet alkavat jo ani varhain. Itse heräsin siinä ysin maissa univelkaisena viimeisimmälle blogilleni uskollisesti. Keittiössä pistin musiikit raikamaan ja sytytin kirkasvalolampun. Siinä sitten harjasin hampaat ja söin Fitness-murtsoja keinotekoisen (???) valon loimussa. Lisäksi tein tuiki tärkeän havainnon: päivä kannattaa aloittaa musiikilla, koska se iskostaa saman tien erinomaisen ja energisen fiiliksen otsalohkoon.

Aamutointen jälkeen ratsastin ratikalla kauniin pääkaupunkimme keskustaan, jossa hakeuduin kirjaston kellarikerroksiin. Siellä puolestaan läiskin läppäriäni ja sihautin energiajuoman auki. Myös kamuseni saapui pian paikalle, eikä työnteosta loppujen lopahduksesi tavalliseen tapaan tullut juuri mitään. Tästä päivä jatkuikin sitten vähitellen syömään, kotiin, Viljamia päiväkodista hakemaan, kauppaan ja muihin kivoihin paikkoihin.

Omituista tässä päivässä oli, että tämä kesti melkein kolmen standardivuorokauden verran. En osaa selittää sitä, vaikka haluaisinkin. Joskus päivillä on tapana mennä ohitse hetkessä, jopa 8 tunnissa, mutta tällä kertaa kestoa tuli huomattavasti enemmän.

Mystillinen juttu. Liekö akkumuloimani väsymys aiheutti sen, että elin tätä päivää kolminkertaisen määrän? Tällä kertaa en haahuillutkaan ajatusten aallokossa, vaan olin mukana joka hetkessä.

Kohta voisi mennä nukkumaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kummallisilla kotikonsteilla pois mielen helvetistä

Yö.

Se on se minun aikani. Silloin minulla tekstiä syntyy ja mieli tuntuu kirkkaammalta.

Monesti luovat ja masentuneet ihmiset ovat yökukkujia – näin olen kuullut. Itse selittäisin tätä sillä, että yöllä ajatustoiminta hidastuu, mikä puolestaan vähentää stressiä. Asiat eivät tunnu yöllä enää yhtä ylitsepääsemättömiltä. Minullakin on ahdistushäiriöni myötä aivan liian vilkas ajatustoiminta. Yöaika tekee saman kuin vaikkapa kaljakin – se rentouttaa.

Joskus tuntuu, että jos nukun liian vähän, olen tavallista enemmän läsnä. On kuin värähtelisin aidon maailman kanssa samaan tahtiin sen sijaan, että olisin oman pääni sisällä omine ajatuksineni ja ahdistuksineni.

Sukulan suojatit -sarjassa eräs ongelmanuorista puhui aamuvuorojen puolesta ja kertoi vihaavansa klo 11 alkavia vuoroja. Löysin hänen puheista itseni – aamulla aika kulkee nopeammin kuin päivemmällä. Spekulaationi mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen nukkuu paljon tai on hereillä pitkään ennen töiden aloittamista, on työnteko vaikeampaa. Emme me halua mennä töihin virkeinä, koska silloin päässämme vain pyörii liian paljon asioita, mikä puolestaan haittaa itse duuniin keskittymistä. Tietyssä määrin puolivaloilla tehty työ on myös tehokkaampaa, koska siinä on enemmän tekemistä ja vähemmän turhaa ajatustoimintaa. Mieli vain kyseenalaistaa ja jarruttelee produktiivisuutta turhaan.

Väsyneenä olemme spontaanimpia, ja spontaanina olemme onnellisempia.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Musiikkikanava

Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.

Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.

Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)

Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.

Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.

Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Tätä et tiennyt rahasta – tai no et tullut ajatelleeksi!!!

Raha. Maailma pyörii sen ympärillä. Alkuun yksi hyvä kipale rahasta.



No niin, nyt kun epäilemättä kuuntelit tuon kappaleen alusta loppuun ja vieläpä suurella mielenkiinnolla, niin alamme molemmat olla virittäytyneet asianmukaiseen tunnelmaan. Nyt puhutaan rahasta, tuosta aikamme Jeesus Kristuksesta.

Raha pyörittää maailmaa, sanotaan. Almighty dollar on onnellisuuden mitta tässä kurjassa maailmassamme. Lisäksi kotoasi tililtäsi löytyvä summa on myös elämäsi onnistuneisuuden määrittäjä. Jos sinulla on rutkasti riihikuivaa, on sinulla myös valtaa. Sinun ei tarvitse juosta Kansaneläkelaitoksen tai sossun luukulla, eikä myöskään liiemmin pinkoa paikasta toiseen työnantajan pillin mukaan. Rahavuoren huipulta näet maailman sellaisena kuin se on – omana valtakuntanasi.

Yksi kiistellyimpiä mietelauseita koskaan kertoo, että raha ei tuo onnea. Erinäisistä puhelinpeleistä liki 10 000 tänä vuonna voittaneena voin todeta, että kyllä se nyt iloa ainakin tuo. Tosin perästä kuuluu: verotusasiat olisi voinut alkuvuodesta katsoa tarkemminkin. Loppuvuonna saakin sitten olla voudin kanssa astetta enemmän tekemisissä.

Perittävän ennakkoveron määrää katsellessa mieleen hiipii ajatus, että tätähän se rahan kanssa on. Iloa tuli, mutta onnellisuutta ei. Onnellisuus kun merkitsee meikäläiselle elämäntilanteesta riippumatonta tyyneyttä ja rauhaa. Tässä yhtälössä raha on kuin rauhoittava lääke, jolla ei kuitenkaan ihmeitä tehdä.

Mennään sitten lopulta kuitenkin siihen asiaan, mistä alun perinkin halusin turinoida.

Haluaisin mennä lähellä sijaitsevaan uuteen uimalaan uimaan. Nettisivut kertoivat, että uinnin ja saunan hinta maksaa 7,5 euroa. Kymmenen kerran kortin puolestaan saa itselleen 60 eurolla. Nyt alkaa se mielenkiintoinen osuus.

Jos uinti ja sauna maksaisivat kertalipulla 6 euroa, pitäisin hintaa kalliina. Mutta kun se maksaa 60 euroa kymmeneltä kerralta, näyttää diili houkuttelevammalta. Miksikö?

Kun maksat kymmenen kerran kortista, maksat vapaudesta. Vapaudesta käydä 10 kertaa uimassa ilmaiseksi. Olet maksanut valmiiksi, kuin työsi jo tehnyt, ja nyt uiminen on ilmaista kokonaiset 10 kertaa. Ei kulu rahaa tililtä tai lompakosta. Se on sitä rikkautta.

Entä muistatko, kun netin käyttäminen ei ollut kiinteää? Maksoit jokaisesta minuutista erikseen. Silloin köyhyys kolkutteli otsalohkossa jatkuvasti. Miten tilanne muuttui, kun sitten sait ensimmäistä kertaa laajakaistayhteyden? Se oli kuin simuloitua rikkautta. Lopulta siihenkin tuli kuitenkin totuttua. Ei se tuonut pysyvää onnea, mutta etpä toisaalta haluaisi ajassa takaisinkaan.

Raha.

Ps. Rahaa voi tavoitella hankkimalla itselleen vaikkapa Casumo kokemuksia ;)

tiistai 13. syyskuuta 2016

Idioottivarma ohje kompromisseihin – Paranna elämäsi laatua 3418 %

Idioottivarma. Hauska sana.

Käytännössähän tuo tulee englannista. Foolproof. Samaa sukua kuin bulletproof. Toinen kestää typeryksen ja toinen luodin. Luodinkestävä, idiootinkestävä, idioottivarma. Kas näin.

Kompromissien tekeminen on ihmisten välisessä kanssakäymisessä tärkeä taito. Usein eri osapuolet ovat eri mieltä asioista, ja kun kyseessä on käytännön asia, joudutaan usein tulemaan toista vastaan. Kuinka paljon toista vastaan sitten pitää tulla? Onko kompromissin tekeminen viime kädessä sitä, että kumpikin joutuu nöyrtymään, eikä kumpikaan saa olla tyytyväinen? Tavallaan – siis sikäli mikäli ettei ihminen ole valmis myöntämään kompromissien tekemistä lähtemättömäksi osaksi kanssakäymistä! Jos tunnistaa kompromissien tarpeellisuuden ja tärkeyden, ei niiden tekeminen välttämättä aiheuta itkupotkua, vaan niistä seuraa tietynlaista rauhan tunnetta.

Kuten markkinointiteksteillä on tapana, myös tämän blogin mainosotsikko valehtelee. Vai luulitteko todella, että olen lukion lyhyellä matikalla oikeasti laskenut tuon 3418 %? Suurin vale tuossa otsikossa on kuitenkin se, että muka osaisin oikeasti tarjota ohjeen, joka toimii joka tilanteessa. Tuohon en pysty eikä pysty kukaan muukaan tällä pallolla tai toisellakaan, mutta kykenen kuitenkin tarjoamaan ohjeen, joka toimii täydellisesti tietyissä tilanteissa.

Esimerkki 1 – Vitt*maiset tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on mahdotonta


Noin, siinä on alaotsikko, jossa on sopiva määrä lihavointia, kursiivia ja alleviivausta. Alaotsikko kaikilla mausteilla! Laitetaanpas saman tien tähänkin ripaus kursiivia!

Kompromissin tekeminen on erityisen vaikeaa tilanteissa, joissa eri vaihtoehtojen määrä hankaloittaa asioiden käsittelyä. Tällaisista tapauksista puuttuu matematiikka ja logiikkaa palveleva metriikka.

Kuvittele tilanne, jossa sinä haluat syömään kiinalaista ja kaverisi tahtoo välttämättä pizzalle. Mikä on kompromissiratkaisu? Sellaista ei yksinkertaisesti ole ilman matematiikkaa, lukuja, numeroita. Yksi jokseenkin sosiaalisesti kohmealta tuntuva tapa ratkaista tilanne olisi pitää kirjaa siitä, kuinka usein kumpikin saa tahtonsa lävitse. Tällöin voitte yhdessä päättää, että tänään mennään toisen mielen mukaan ja huomenna toisen. Tämä on yksinkertaista tilastointia ja siksi sinänsä toimiikin.

Harva kuitenkaan ottaa tieteen käyttöön tällaisessa tilanteessa. Näin ollen olemme joko tuomittuja vääntämään näistä päätöksistä niskat hiessä tai vaihtoehtoisesti sanomaan omille mieltymyksillemme kiitoshei – ellei siis toinen sitten luovuta ensin. Epäkelvolta tuntuisi myös tapa ratkaista tilanne niin, että kumpikaan ei saa haluamaansa. "Jotta kumpikaan ei olisi toista tyytyväisempi, niin mennään kiinalaisruuan ja pizzan sijasta syömään McDonaldsiin!" Tuohan tuntuisi jo vähän lapselliseltakin tavalta ratkaista kyseinen visainen pulma.

Esimerkki 2 – Laskettavissa olevat tilanteet, joissa idioottivarman kompromissiohjeen antaminen on kuin onkin mahdollista


Puhtaissa kaverisuhteissa valtaosa kompromissia vaativista tilanteista on harmi kyllä noita ensimmäisen esimerkin kaltaisia dilemmoja – sitä ollaan menossa jonnekin tai tekemässä jotakin. Erityisen läheiset suhteet sisältävät kuitenkin usein varsin erilaista ongelmanratkaisua. Esimerkiksi pidemmälle edenneissä parisuhteissa – samoin kuin joissain tapauksissa kämppistenkin kanssa – törmätään hieman toisenlaisiinkin tilanteisiin.

Erinomainen esimerkki on parisuhteissa varsin usein esiin nouseva siivoaminen. Kuinka paljon kummankin pitäisi siivota? Mitä saa vaatia? Mistä saa pitää kiinni? Mihin oikeudet loppuvat, mistä alkavat vastuut? Nämä ovat asioita, joita ihmiset googlaavat. Kuinka paljon saan pyytää toiselta? Olenko ihan nipottaja jos... Olenko täysi laiskamato jos...

Tarjoan teille nyt nerokkaan kompromissivälineen, jollaista ei todennäköisesti kukaan koskaan ole keksinyt. Tämä väline perustuu puhtaaseen tilastomatematiikkaan. Miksi väitellä ja riidellä asioista, joita voi laskea? Internet, Wikipedia ja Google ovat muutenkin jo siirtäneet monet turhat riidanaiheet historiaan, joten eikö olisi aika viimein ottaa näissäkin klassikoissa idioottivarmat keinot käyttöön? Eihän kukaan enää halua riidellä aamunkoittoon siitäkään, esiintyikö tuo ja tuo näyttelijä siinä ja siinä elokuvassa, kun pelkällä yhden minuutin kännykkägooglauksella voi saada faktat tiskiin. Pois turha suukopu ja mykkäkoulu! TIEDE ON SAAPUNUT.

THE METHOD


Oletko valmis? Olet saavuttanut tässä pitkässä blogissa sen vaiheen, jota varten epätoivoisena klikkasit linkkiä blogiini (ellei tämä Kielisirkus sitten ole sinulla valmiiksi suosikeissa [kiitos, äiti] tai jos et tullut tänne jotakin muuta reittiä [kiitos siitäkin]). Me kaikki tiedämme sen tuskan, kun joutuu vääntämään asioista, joista ei perkel* ole olemassa ohjenuoria. Näissä asioissa ei hitto vie Google tai IMDB pelasta. MUTTA JOUNI PELASTAA.

Ensin pitää määritellä keskiarvo. (Jep, tämän verran suhteellisuutta tämäkin metodi kuitenkin vaatii...) Tälle keskiarvolle sitten annetaan arvo 50/100. Tämä 50 on kultaisen keskitien arvo – sillä kultainen keskitie on loppuviimein se asia, jolla meidän tulee mitata kaikkea mahdollista ihmiskanssakäymistä. Emme voi olettaa keskivertoa enempää ihmisiltä, sehän on selvä. Muutenhan oletamme liikaa!

Nyt kun tiedämme kultaisen keskitien arvon (joka on siis edelleen se 50, pitäkää nyt mielessä), tulee meidän asettaa arvo meille itsellemme. Siivousasiassa tämä 50 tarkoittaisi siis keskivertaista siivoamismäärää. Kuinka paljon me siivoamme? Miten me ja kumppanimme (tai kämppiksemme) sijoitumme tässä metriikassa?

Jos sinun siivousarvosi on huomattavan kaukana parisi siivousarvosta, törmäätte todennäköisesti usein ongelmiin, jotka olisi luonnollisestikin hyvä ratkaista. Miten ongelma sitten ratkaistaan? Yksinkertaista... Näytetäänpä nyt siis ihan askel kerrallaan, miten homma toimii:

1. Tiedostetaan, että keskiarvo on aina 50/100.
2. Mitataan oma ja partnerin keskiarvo.
3. Mitataan molempien etäisyydet 50:stä.
4. Tehdään töitä, jotta 50 ei olisi omalle kohdalle liian paljon TAI liian vähän.

Jos Mikan siivousarvo on 85 ja Maisan 30 (huomatkaa epäsovinistinen esimerkki, jossa mies onkin se kovempi pirttihirmu ja nainen se laiskamato), ovat molemmat jokseenkin kaukana keskiarvosta. Käytännössä siis Mikan standardi siivoamiselle on keskivertaista korkeampi, kun taas Maisalla on tapana sietää (ja tämän vuoksi todennäköisesti tehdä) sotkua enemmän keskivertoihminen.

Hankalanhan tästä tilanteesta tekee usein se, että korkeamman siivousarvon omaava (sori vaan, muut suomen kielen opiskelijat) alkaa sokeasti vaatia matalammalla siivousarvolla varustetulta enemmän, koska siivoaminen nyt vain on tärkeää ja sotku puolestaan on laiskaa. Tämän kompromissimetodin mukaisesti kuitenkin huomataan, että itse asiassa Maisan lisäksi (arvo 30) myös Mikalla (arvo 85) on sosiaalisena ihmisenä kasvuvaraa.

Jos tarkastellaan numeroita lähemmin, voidaan huomata, että parisuhteen kannalta Mikalla (eli keskivertoa enemmän siivoavalla) on itse asiassa jopa enemmän kasvuvaraa kuin Maisalla – Mika on kultaisesta keskitiestä 35 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 85 - 50), kun taas Maisa on ainoastaan 20 pisteen päässä (ratkaistu yhtälöllä x = 50 - 30).

Mikan ja Maisan parisuhteessa Maisan pitäisi siis alkaa siivoamaan hieman enemmän, kun taas Mikan pitäisi pystyä laskemaan standardejaan – tai vähintäänkin sitä, kuinka paljon hän vaatii partneriltaan. Homma ei siis toimikaan vain niin, että vähemmän siivoavan pitää siivota sitä enemmän, mitä siivoushullumpi partneri hänellä on – eikä toisaalta niinkään, että laiskempi automaattisesti määrää tahdin.

Kuvitelkaapa tilanne, jossa Erkin pistearvo on 50 ja Tuomaksen pistearvo on 90 (huomatkaa tasa-arvoinen esimerkki, jossa molemmat suhteen osapuolet ovat miespuolisia). Tässä esimerkissä Tuomaksella ei itse asiassa ole oikeutta vaatia Erkkiä siivoamaan enemmän, koska hän täyttää jo parisuhteessa siivoavien miesten keskiarvokriteerit. Käytännössä Tuomaksen tehtävänä on alkaa hyväksymään Erkkiä enemmän.

Tämä kompromissimetodi tasapainottaa eroja epäsuhtaisten kumppanien välillä. Voit vaatia kultaista keskitietä, keskivertoa, mutta et sen enempää.

Mitä sitten on rakkaus? Rakkaus on sitä, että tekee toisen mieliksi enemmän kuin mitä tarvitsee. Siis esimerkiksi siivoaa 85 pisteen arvosta, vaikka 50 olisikin a-ok ("a-ok" on englanninkielinen termi ookoolle, joka ei ole "vain ok", vaan joka on oikeasti "ok"). Vaihtoehtoisesti ensimmäisen esimerkin siivousta rakastava Mika voisi olla saarnaamatta Maisan 30 pisteen siivoamisesta, vaikka hänellä onkin täysi oikeus vaatia 50 pisteen arvoista jälkeä. Tämä sama rakkausesimerkki pätee itse asiassa ihan kaikkeen.

Kun teet enemmän ja olet ystävällisempi kuin mitä toinen olettaa tai pyytää, se on rakkautta. Vaatimisen ilmapiirissä rakastaminen vaikeutuu, koska ilahduttaminen on hankalampaa kuin sen käytännössä pitäisi olla.