Päivät, jotka kestävät viikon

Yö on jälleen saapunut, ja meikämoodswinger se täällä taas rustailee. Ja hahaa, enpäs viitannutkaan moodswingerillä tällä kertaa edes mihinkään mielenterveyshäiriöihin, vaan alla olevaan soittimeen, josta Wikipedia tietää kertoa seuraavaa:

"Moodswinger on elektroninen kaksitoistakielinen sitra, johon on lisätty kolmas silta, jonka avulla soittaja voi tuottaa sellaisia äänenvärejä ja yläsäveliä, joita tavanomaisilla kielisoittimilla ei saa."

Mitenkö päädyin moisen instrumentin mainitsemaan? Tavallisestihan sitä puhutaan meikämandoliinista, mutta halusin tarjota rakkaille lukijoilleni vain parasta. Ei kulahtaneita, ikiaikaisia fraaseja, vaan kunnon kielisirkusta ja revittelyä! Sitä te minulta olette tottuneet olettamaan, joten pakkohan minun on toimittaa!

Siirrytäänpäs sitten asiaan! Siis jonninjoutavaan asiaan, mutta asiaa se on kaiketi sekin.

Asiaa

Nyt sitä asiaa tulee, oletko valmis? Ei perhana, eihän tällaisella mussutuksella voi enää tuon otsikon jälkeen aloittaa. Kokeillaanpas uudestaan.

Asiaa, otto 2

Oletko koskaan huomannut, kuinka suhteellista aika on? Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka jokainen vuorokausi ei ole läheskään samanpituinen. Vuorokauden viitteellinen mittahan on 24 tuntia, mutta toisinaan tulee vastaan tapauksia, jotka kestävät huomattavasti pidempään. Esimerkiksi tämä oma viimeisin vuorokauteni on kestänyt arviolta lähemmäs 70 tuntia.

Monesti tällaiset megalomaaniset vuorokaudet alkavat jo ani varhain. Itse heräsin siinä ysin maissa univelkaisena viimeisimmälle blogilleni uskollisesti. Keittiössä pistin musiikit raikamaan ja sytytin kirkasvalolampun. Siinä sitten harjasin hampaat ja söin Fitness-murtsoja keinotekoisen (???) valon loimussa. Lisäksi tein tuiki tärkeän havainnon: päivä kannattaa aloittaa musiikilla, koska se iskostaa saman tien erinomaisen ja energisen fiiliksen otsalohkoon.

Aamutointen jälkeen ratsastin ratikalla kauniin pääkaupunkimme keskustaan, jossa hakeuduin kirjaston kellarikerroksiin. Siellä puolestaan läiskin läppäriäni ja sihautin energiajuoman auki. Myös kamuseni saapui pian paikalle, eikä työnteosta loppujen lopahduksesi tavalliseen tapaan tullut juuri mitään. Tästä päivä jatkuikin sitten vähitellen syömään, kotiin, Viljamia päiväkodista hakemaan, kauppaan ja muihin kivoihin paikkoihin.

Omituista tässä päivässä oli, että tämä kesti melkein kolmen standardivuorokauden verran. En osaa selittää sitä, vaikka haluaisinkin. Joskus päivillä on tapana mennä ohitse hetkessä, jopa 8 tunnissa, mutta tällä kertaa kestoa tuli huomattavasti enemmän.

Mystillinen juttu. Liekö akkumuloimani väsymys aiheutti sen, että elin tätä päivää kolminkertaisen määrän? Tällä kertaa en haahuillutkaan ajatusten aallokossa, vaan olin mukana joka hetkessä.

Kohta voisi mennä nukkumaan.

Kummallisilla kotikonsteilla pois mielen helvetistä

Yö.

Se on se minun aikani. Silloin minulla tekstiä syntyy ja mieli tuntuu kirkkaammalta.

Monesti luovat ja masentuneet ihmiset ovat yökukkujia – näin olen kuullut. Itse selittäisin tätä sillä, että yöllä ajatustoiminta hidastuu, mikä puolestaan vähentää stressiä. Asiat eivät tunnu yöllä enää yhtä ylitsepääsemättömiltä. Minullakin on ahdistushäiriöni myötä aivan liian vilkas ajatustoiminta. Yöaika tekee saman kuin vaikkapa kaljakin – se rentouttaa.

Joskus tuntuu, että jos nukun liian vähän, olen tavallista enemmän läsnä. On kuin värähtelisin aidon maailman kanssa samaan tahtiin sen sijaan, että olisin oman pääni sisällä omine ajatuksineni ja ahdistuksineni.

Sukulan suojatit -sarjassa eräs ongelmanuorista puhui aamuvuorojen puolesta ja kertoi vihaavansa klo 11 alkavia vuoroja. Löysin hänen puheista itseni – aamulla aika kulkee nopeammin kuin päivemmällä. Spekulaationi mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen nukkuu paljon tai on hereillä pitkään ennen töiden aloittamista, on työnteko vaikeampaa. Emme me halua mennä töihin virkeinä, koska silloin päässämme vain pyörii liian paljon asioita, mikä puolestaan haittaa itse duuniin keskittymistä. Tietyssä määrin puolivaloilla tehty työ on myös tehokkaampaa, koska siinä on enemmän tekemistä ja vähemmän turhaa ajatustoimintaa. Mieli vain kyseenalaistaa ja jarruttelee produktiivisuutta turhaan.

Väsyneenä olemme spontaanimpia, ja spontaanina olemme onnellisempia.

Yöllinen yksinolo

Yö on aina vähän niin kuin ollut meikäläisen aikaa. Siinä missä vanha kansa aina paasaa siitä, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan ja herätä ajoissa, olen minä aina tykännyt mennä nukkumaan myöhään ja herätä myöhään. Nytkin kello on herraisä jo 4.33 ja tänään olisi luvassa koulupäivä! Ei huolta tosin – minulla on vain yksi puolentoista tunnin luento, ja sekin alkaa vasta 14.15. Onhan tässä siis vielä roppakaupalla aikaa nukkua ja herätä. (Tämän blogin kuvat ovat erään taannoisen yöllisen kävelyni saldoa, eivätkä sinänsä liity tähän tekstiin...)

Näin vauvautuneena avoliittolaisena on yön merkitys noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä on sitä aikaa vuorokaudesta, kun voin luvan kanssa istua täysin yksin sohvalla ja tehdä omia juttuja. Viljami on oppinut sellaiseen rytmiin, että uni tulee keskimäärin kympiltä, kun taas Linda kömpii sänkyyn puolenyön tai yhden maissa. Tärkeän kahdenkeskisen ajan kulutamme esimerkiksi rästiin jääneitä televisio-ohjelmia katsellen ja yhteisestä laatuajasta nauttien. Sitten kun Linda menee nukkumaan, jään minä usein vielä koneelle tai vaikkapa pelaamaan Xbox 360 -konsoliani mahtavien Sennheiserin kuulokkeiden kanssa. Yöaikaan pienessä väsymyksessä aistit herkistyvät ja oma aika tuntuu tunnelmalliselta. On jännä miettiä, kuinka muu maailma nukkuu ja meikäpoika vain pelailee pelejä television loimussa. Siinä samalla myös oman elämän yksinkertaisuus ja kauneus avautuu itselle tavanomaista paremmin.

Voi sitä yöllä käydä kävelylläkin, jos uskaltaa!

Lähiaikoina minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni muutaman kirjoitusprojektin kanssa. Tarkoitus olisi sekä alkaa kirjoittaa enemmän omaa luovaa tekstiä että ruveta rustaamaan toden teolla tarinaa tekstiseikkailupeliin. Kyseessä on projekti, joka meidän olisi parin muun miekkosen kanssa tavoite jonain päivänä julkaista ja kaupallistaakin. Yöllä omassa rauhassa mielikuvitus tällaisiin juttuihinkin laukkaa paremmin kuin päivällä kaiken kiireen ja stressin keskellä.

Melkein koko yliopistoaikani olen yövalvomisistani huolimatta nukkunut varsin hyvin. Tähtään yleensä noin kahdeksan tunnin uniin ja osunkin yleensä vähintään seitsemään. Mitenkään kovaa univajetta minulla ei ole ollut pitkiin aikoihin, vaikka unenlahjani noin muuten ovatkin hemmetin hyvät. Kun menen nukkumaan, niin minä totisesti menen nukkumaan; en kierimään ja kääntyilemään.

Yöllä on kaunistakin!

Huolestuneille lohdutettakoon, että en minä kovin usein sentään tänne viiteen asti valvo. Ennemmin kuitenkin otan omassa ajassa kiinni näin öisin kuin pyydän Lindaa viettämään Viljamin kanssa kaksin aikaa illalla. Toisaalta Linda kyllä joutuu yleensä heräämään minua aikaisemmin pojan kanssa. Mutta kas kun Linda onkin enemmän aamuihmisiä ja poikaa on pakko imettää kellon ympäri joka tapauksessa.

Tässä lapsitouhussa on kyllä mukavaa, kun arjen palaset alkavat vähitellen loksahdella paikoilleen. Sitähän se on, että yritetään perheessä löytää jatkuvasti sellaisia ratkaisuja, jotka toimivat ja takaavat tasapuolisesti kaikille – paitsi tietysti Viljamille – omaa aikaa. Tehokas muttei liian tiukka ajankäyttö on perhe-elämän A ja O.

Ps. Meni aika tasan 30 minuuttia tämän kirjoittamiseen. Seuraavaksi meikäpoika painuu hammaspesulle ja samaan puoliparisänkyyn muun perheen kanssa!

Jännittävä lauantaiaamu Viljamin kotona

Heräsin tänään siihen, kun vähän yli kolme kuukautta vanha Viljamimme jutteli kovaan ääneen. Poika nukkui Lindan vieressä, eli kuten tavallista, yöllä oli näemmä tapahtunut muuttoliikettä maidon perässä. Minä nukun aina seinän puolella, ja ihme kyllä en liki koskaan herää yöllisiin imetyksiin tai maitovaatimuksiin. Tai vähintäänkään en muista noista tuon taivaallista! Kaipa se on se äidinvaisto ja Lindan sitä myöten herkistyneet korvat...

Kun kurkistin Lindan yli Viljamia, Viljami alkoi luonnollisesti hymyillä. Vastasin pikkumiehen kutsuun siirtämällä hänet lähemmäs itseäni, mutta levoton poju ei ollut enää unituulella. Olin itse uinunut vasta viitisen tuntia, mutta päätin lopulta siirtyä hissun kissun tupakeittiöömme (voisi erotella olohuoneeksi ja keittiöksikin – tai tuvaksi ja keittiöksi!) virkeä poika mukanani. Tällä kertaa se oli Linda, joka ei huomannut mitään. Toivottavasti on tyytyväinen, että sai vaihteeksi itsekin jäädä koisimaan!

Poika kantoi saalista mukanaan. Linda vielä kaljuuntuu...

Hetken aikaa pitelin sohvalla istuessani Viljamia sylissäni pystyasennossa. Tämä on sellainen asento, josta poju usein tuntuu nauttivan ja jossa juttuakin tulee eniten. Tällä kertaa hän kuitenkin oli suhteellisen rauhassa – mitä nyt huteruuttaan heilui hieman, kun eivät nuo pikkuruiset jalat vielä ihan kanna. Seuraavaksi siirsin mukulan sitteriin, jota olen nyt tässä jo jonkin aikaa jalallani keinuttanut. Välillä hän vaipuu uneen, välillä taas herää yllättäen. Tälläkin hetkellä poju huitoo ilmaa, venyttää kädellä paitaansa ja... oho, tämä on uutta: Viljami veti paitansa alaosan ilmeisesti suuhunsa! Noh, nyt se paita lipsui kädestä, mutta oikea etusormi löysi tiensä tilalle. Suloista mussutusta kuuluu!

Sormi maistui myös keskiviikkona, kun Viljami kävi ekaa kertaa syömässä nepalilaisessa

Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa jotakin aivan muuta, mutta tarinahan se oli tämäkin...