Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.
Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.
Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)
Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.
Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.
Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti