UMK 2017 – voittaja on Norma John!

Analysoidaanpa hieman tapausta nimeltä UMK.

Kun pääsin haastattelemaan UMK-kilpailijoita, olin innostunut samoin kuin kahtena aiempanakin vuonna. Toissavuonna ehdin tehdä paljon haastatteluita, mutta viime vuonna en lopulta lumimyräköiden takia ehtinyt edes paikalle. Tällä kertaa sain annetun rajallisen ajan puitteissa haastateltua kaikki osanottajat ja olin todella iloinen siitä.

Viime vuonna olin Tukholmassa pressinä katsomassa Euroviisuja ja samaan pyrin tänä vuonna Ukrainan suhteen. Niinpä sanoin kaikille artisteille myös, että Ukrainassa tavataan, jos sattuisitte voittamaan. Minua kiehtoo ajatus tavallaan lähteä kokemaan viisut sellaisen artistin kanssa, jota itsekin kannustan.

Kun mainitsen olevani Suomesta tai muutoin haastattelen porukkaa viisuissa ja kyselen heidän suosikkejaan, saan luonnollisesti myös kommentteja Suomen edustajasta. Sandhjastahan en niin kovin piitannut, vaan kannustin esimerkiksi Annicaa ja Kimmoa sekä Mikael Saarta vuoden 2016 UMK:ssa.

Kuultuani kaikki UMK-ehdokkaat viime vuoden lopussa olin aika pettynyt. Mikään artisti ei noussut kovin suuresti esiin toisin kuin esimerkiksi edellisenä vuonna. Monet haukkuivat yleistä UMKA 2017 -tasoa, enkä tavallaan voinut olla yhtymättä tähän mielessäni. Suosikeikseni nousivat D'Sanz (kaikki kutsuivat kappaletta "Güntheriksi", vaikka oli siellä mukana toinenkin esiintyjä ;) ), Emma ja Norma John. Myöhemmin myös jotkut muut kappaleet kasvoivat, mutta mikään ei oikein napannut sillä tasolla, että olisin voinut täysin kannustaa. Emotionaalista sidettä ei tuntunut syntyvän toisin kuin oikeastaan kaikkina edellisvuosina. Alla suurimmat suosikkini viimeisiltä neljältä vuodelta:

2016: Mikael Saari & Annica Milán ja Kimmo Blom (jälkimmäinen enemmän; kunniamaininta myös Saara Aallolle)

2015: Opera Skaala, Angelo De Nile, Siru

2014: Softengine (voitti)

2013: Krista Siegfrids (voitti

Eilistä UMK:ta katsoessani minulla ei vielä ollut selkeää suosikkia, mutta olin alun perin hieman kallistunut Emman suuntaan, sillä häntä tunnuttiin hehkuttavan myös ulkomailla. Haluaisin Suomen pärjäävän ja että Ukrainassa oltaisiin innostuneita, kun mainitsen olevani Suomesta. Haluaisin voida puhua iloisesti edustajastamme ja siitä, kuinka pidän heistä. Haluaisin myös menestyksen myötä Euroviisujen profiilin nousevan maassamme.

UMK-lähetys itsessään herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kansainvälisten raatien mukaan ottaminen oli täydellinen veto viime vuosien ärsyttävien tavisraatien (taksikuskit, lapset, sateenkaariväki yms.) jälkeen. Oli aivan mahtavaa, että kisalle haettiin tiettyä legitiimiyttä tämän uudistuksen myötä, minkä lisäksi pisteiden antoa oli äärimmäisen jännittävä seurata.

Osa tästä saavutetusta uskottavuudesta vedettiin kuitenkin siitä kuuluisasta vessanpöntöstä alas – nimittäin Niina Lahtisella. Ymmärrän kyllä, että Euroviisujen maine Suomessa on vähän mitä on ja harva meistä suhtautuu tähän vakavahenkisenä, lähes urheilullisena kilpailuna, mutta pitkäaikaisena fanina jatkuva vitsin vääntäminen kisan kustannuksella harmittaa. Joku voittaa 200 miljoonaa kuulijaa, mutta komedienne Lahtinen laitetaan vääntämään seksivitsejä ja puhumaan juustonaksukäsiensä haistelemisesta. Välillä vitsit osuivat ja upposivat, mutta toisina hetkinä tuntui, että tässä yritettiin nuoleskella Euroviisuista kiinnostumatonta mainstream-yleisöä kerääntymään edes nauramaan televisioiden ääreen. Jos yritetään miellyttää kaikkia, ei usein osuta kunnolla kehenkään – ja tämä pätee myös musiikkiin.

Tässä vaiheessa paljastan, että Norma Johnin voitto miellytti minua erittäin suuresti. En innostunut kappaleesta ihan täysillä ennen pisteenlaskua, mutta vähitellen aloin orientoitumaan siihen, että kyseessä olisi paras valinta viisuihin. Kun sitten kuulin voittokappaleen toistamiseen, olinkin jo aivan myyty. Uppouduin kappaleen maailmaan ja olo oli euforinen. Tunsin Blackbirdin sanoin kuvailemattoman kauneuden ensimmäistä kertaa täysillä.

Alla muutama kommentti jokaisesta muustakin kappaleesta ja syyt siihen, miksi en lopulta olisi tahtonut nähdä niitä edustamassa Suomea:

Emma – Liveveto oli epäonnistunut, kuten Emmakin jatkoilla totesi (oli seonnut rytmissä, soihtu oli sammunut ym.). Tämän lisäksi minua on häirinnyt Circle of Lightissa se, kuinka paljon se vertautuu esimerkiksi Tanskan Emmelie de Forestin sekä viime vuoden Islannin Hear Them Calling -kipaleeseen. Kappale oli liian euroviisumainen ja liian tuttu, minkä lisäksi livekoreografiat tuntuivat jotenkin turhan harjoitelluilta ja keinotekoisilta.

Alva – Tämä tyttö osaa laulaa erinomaisesti (olen kuullut hänen Facebook-sivuillaan huippuosaamista), mutta Arrows oli liian tuotettu ja liian purkkapoppimainen. Live-versio kalpeni albumiversiolle – ei siis kuitenkaan laulutaitojen puutteen takia, vaan koska tuollainen raskaalla kädellä editoitu musiikki harvemmin toimii hyvin livenä.

D'Sanz ja Günther – Tykkäsin tästä kappaleesta, mutta kertosäe oli hieman lattea ja sitä kuultiin liikaa. Masturboinnista kertovat lyriikat tuovat kappaleeseen myös vitsielementin, minkä vuoksi sitä on mahdoton ottaa täysin tosissaan. Ja nimenomaan tästä vitsailusta soisi Suomen näissä kuvioissa luopuvan.

Anni Saikku – Itse asiassa varsin toimiva zipale, paitsi että se ei tuntunut oikein kasvavan tarpeeksi. Reaching For the Sun teki sen, mihin pyrkikin, mutta se ei vain ollut kovin paljon. Erottumatonta keskitasoa, eli hukattua potentiaalia.

Knucklebone Oscar – Kisan oudoin tapaus. Räminä ei miellytä korvia, sävellys ei ole kummoinen. Livenä kelpo show, mutta siihen se jäikin.

Lauri Yrjölä – Yksi kisan yllättäjistä. Suomen kieli ei haittaa ja olihan tässä meininkiä. Kappaleen tarina kuitenkin häiritsi samoin kuin sekin, että Yrjölä ei ollut alun perinkään viisuihin orientoitunut. Kurinalaisuuden hehkuttaminen ja sitä kautta rakkauden ja rauhan "mollaaminen" ei oikein näihin kisoihin istu. Kappaleessa potentiaalia mutta ei kalkkiviivoille asti.

Perse – Eivät osanneet laulaa. Huumorinumero, jossa oli jotain tarttuvaakin, mutta samalla aika kammottavaa touhua. Vitsi vanheni nopeasti.

Zühlke – Tuli toiseksi ja mielestäni oikeutetustikin. Lauloi erinomaisesti ja voimalla livenä. Kappaleen supersankariteema oli kuitenkin liikaa. Toisella viisulla olisi saattanut jopa voittaa. Paljon potentiaalia, joten ei muuta kuin takaisin kisaan jonain vuonna.

My First Band – Toimivaa perinteistä bändipoppia. Jotenkin nämä bändit ovat kuitenkin vähän nähty. Suurimmat puutteet olivat kertsin ärsyttäväksi äityvä "Ai! Aijaijai!" sekä se, että tässä laulettiin suuseksistä. Ilman tuota nolon roisia huumoriaspektia tämä olisi ollut jokseenkin toimiva paketti.

Norma Johnin kappaleen ainoa ongelma ennakolta ajatellen on sen niin sanottu tylsyys. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että kappaleeseen täytyy orientoitua oikein. Kyseessä on äärimmäisen kaunis tunnelmapala pianonsoittoineen ja kaikkineen, kunhan keskittyy kuuntelemaan eikä vain vedä mässyä ja heitä läppää television ääressä. Toisella livekerralla olin enemmän korvat höröllään ja mustarastas lävisti sydämeni. Kappale kosketti todella, todella vahvasti, kunhan pääsin sen sisään. Silmät kostuivat ja suorastaan häkellyin.

Myös virallisilla Euroviisujen sivuilla ja kaikenlaisissa ulkomaisissa Facebook-päivityksissä on hehkutettu vuolaasti Norma Johnia, jonka moni sanoo säväyttäneen nimenomaan livenä. Oikeasti, tyyliin 90 % tuntuu tykkäävän kappaleesta, kun taas loput 10 % valittelevat sitä, että kisassa tulee olemaan paljon balladeja tai että Blackbird on tylsä. Jotkut ovat myös sanoneet, että kyseessä on objektiivisesti hyvä kappale, mutta se ei kuitenkaan ole heidän makuunsa. Eli kun mennään musiikin ehdoilla, on kappaleesta vaikea löytyy huonoja puolia. Erottuvuuden myötä kannatusta kuitenkin löytyy varmastikin myös äänestämiseen asti.

Minä yhdyn niin suomalaisiin kuin kansainvälisiinkin kappaleen hehkuttajiin – nyt meillä on kappale, jolla niin sanottu häviäminenkään ei tunnu pahalta. Kyseessä on vakavasti otettava, tunteisiin vetoava tapaus, jolle moni povaa top 10 -sijoitusta Ukrainassa. En näe syytä, miksen noita kommentteja kahlattuani ja kappaleeseen rakastuttuani povaisi samaa. Kiitos, raadit! Kiitos, äänestäjät! Kiitos, Norma John!

Musiikkikanava

Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.

Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.

Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)

Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.

Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.

Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.

Aarrekartta sielun syövereihin, olkaa hyvä!

Tuntuuko sinusta koskaan, että ennen oli paremmin?

Eikö ole uskomatonta, miten aika kultaa muistot? Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, kunnes meillä ei enää ole sitä. Lässynlää, mitä kliseitä! Mutta tottahan se on.

Miksi ennen sitten oli paremmin? Ei kyse loppujen lopuksi ole välttämättä mihinkään faktaan perustuvasta tai siitä, että maailma olisi suuresti muuttunut. Ennemminkin kyse on siitä, että muistoissamme me olimme erilaisia, viattomampia. Jälkeenpäin ajateltuna entisajoista on karissut pois kaikki elämän raskaus ja kielteisyyden tomu. Poissa ovat haasteellisuus ja hankalat hetket! Me selvisimme noista ajoista, joten menneet murheet voi luvan kanssa unhoittaa. Mikä ikinä tuntuikaan tuolloin ylitsepääsemättömältä, on nyt muisto vain – ja usein vieläpä voimaannuttava sellainen. Jos ennen oli kivaa, sitä on kivaa muistella. Jos ennen oli vaikeaa, ei se enää näin jälkikäteen paljon jaksa haitata.

Nykyhetki on pelottava, koska tulevaisuus on sille uhaksi. Huomisen ja ensi viikon velvollisuudet ja koettelemukset varjostavat päiväämme kuin ilmassa auringon edessä roikkuva giljotiinin terä. Jos emme tänään toimi oikein, saamme maksaa siitä ennemmin tai myöhemmin.

Tuliko tuhlattua liikaa rahaa kaupassa? Ahmitko kakkua kolme palaa aiotun yhden sijasta? Riitelitkö kumppanisi kanssa? Kaikilla näillä virheillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Hassattu raha kiristää loppukuun budjettia, kakkupalat kerryttävät rasvaa vyötärön ympärille ja partnerin kanssa nahistelu näkyy punaisena värinä parisuhteen velkakirjassa. Elämän lakia ei pakoon pääse.

On kuitenkin yksi tervehenkinen portti, jolla pääsee teleporttaamaan itsensä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tämä on tietenkin nostalgia. Kun laitat esimerkiksi vanhan suosikkikappaleesi soimaan, pystyt siirtymään vuosikausia taaksepäin pakoon kaikelta pahalta. Ihan hemmetin terapeuttista.

Nostalgia on rakkautta! Kannattaa tehdä sille aina tilaa elämässä, niin pääsee elämään laajemmin! Pois tämän päivän murheet ja tulevaisuuden tuskat, sukeltakaamme nostalgiaan!

Ei muuta kuin wanha suosikkini Alanis Morissette soimaan. Uskomatonta, että löytyy monet levyt sivuilta kuunneltavaksi! Ja vielä lyriikoiden kanssa!

http://alanis.com/music/now-is-the-time/

Johan tokenee!

Voice of Finland -finaalin arviot ja muuta jorinaa

Kielisirkus nousee taas feeniks-linnun lailla! Lontoon-matka tuli, oli ja meni, mutta toistaiseksi jätän jälkiruotimiset myöhemmälle. Matka-aikataulu oli armottoman intensiivinen, eikä hotellin netillä jaksanut paljon videoita tai kuviakaan julkaista. Täältä koti-Suomesta tulen vielä palaamaan noihin suuren maailman tunnelmiin, mutta nyt sanon sanasen Voice of Finland -finaalilähetyksestä, joka juuri päättyi.

Jani Klemola

Janin iskelmäsetti ei oikein aiemmin ollut jaksanut innostaa meikäläistä, vaikka mies mukavalta ja rehdiltä jätkältä aina vaikuttikin. Tällä kertaa pääsin kuitenkin viimein sisään sällin laulullisen annin hienouteen. Ollin kanssa vedetty duetto oli mainio alku illalle ja näytti hyvin Klemolan-jantterin herkempää puolta. Mahtipontinen Suomi-laulanta kumahti kauniisti, ja Ollin ja Janin saundit soivat nätisti yhteen. Kuten Michael myöhemmin sanaili, oli tässä jotain isä ja poika -tyylistä, ja se toimi.

4-/5

Jari Sillanpää on ollut omalle sukupolvelleni aina eräänlainen vitsi, mutta voi juku, että kyseessä on taitava ja monimuotoinen artisti – viimeistään edellisvuoden Tähdet, tähdet -ohjelma ja sen voittaminen sen todistivat! Jartsan upean biisin sanoitukset kuulostivat Jantsankin tulkitsemina oikein hyvältä. Kaiken muun lisäksi tykkäsin myös todella paljon bändin tunnelmaa luovasta pimputuksesta. Kyseessä oli mielestäni ehdottomasti Klemolan kovin veto koko kisassa – ja kuinka makeaan paikkaan! Jälleen Michael kommentoi hienosti siihen suuntaan, että tässä tyypin iskelmässä on jotain kivan nykyaikaista.

4+/5

Jesper Anttonen

Jesperiä olen fanittanut kaksintaistelujaksoista alkaen, sillä nuorimies antoi itsestään todella nöyrän ja hyvän kuvan ollessaan tuolloin vielä Michaelin kaitsettavana ja karaistavana. Päädyttyään Monroen näpeistä Redraman tiimiin kadotti rokki-Jesper mielestäni kuitenkin osan särmästään. Anttosesta tuli poppari, jonka vedot olivat edelleen hyviä, mutta minusta potentiaalia olisi ollut parempaankin. Duetto Redraman kanssa ei ihan toiminut, sillä mielestäni Jesper jäi vähän räppärin varjoon. Pidän Ramasta, mutta en fanita hänen tuotantoaan tai ole kuullut sitä kovin paljon, joten keskittymiseni kääntyi jotenkin ehkä senkin vuoksi enemmän hänen puoleensa.

3-/5

Jälkimmäinen veto oli Jesperin ja kuuntelijoiden onneksi kerrassaan loistava. Heppu kehui inserteissä Miian ja Jennien maailman luokan meininkiä, mutta eipä tämä hänenkään touhunsa kamalasti kalvennut. Hienoa laulua, hyvää tunnelmointia ja virheettömän kuuloista lausumista. On helppo toivoa Jesperille menestystä uralla tämän jälkeen. Rehti ja suorapuheinen tyyppi, josta nyt vuorostaan Redrama puhu hienoja sanoja. Suosittelisi Jesperiä kuitenkin luonteen, ulkonäön ja lauluäänen puolesta kallistumaan aiempaa rokimpaan suuntaan, sillä ei tästä jantterista minusta kannata väen vängällä mitään maitopartapopparia leipoa.

4,5/5

Miia Kosunen

Miia lähti sekä Ilta-Sanomien yleisöäänestyksen että vedonlyöntitoimistojen mukaan finaaliin ennakkosuosikkina, mitä minun ei ollut vaikea käsittää. Aikanaan arvostelin Miian She Wolf -vedon viiskauttaviideksi, sillä kylmät väreet vilistivät tuolloin pitkin kroppaani. Tietynlainen hevisetti kuitenkin sai minut aina suhtautumaan Miian tuotantoon vähän varauksella, vaikka viikko viikolta innostuinkin enemmän. Parin viikon takainen The Power of Love oli minusta aivan liian vanhanaikainen, mutta muut vedot olivatkin sitten olleet aika timanttisia. Tästä Turusen kanssa vedetystä duetosta en kuitenkaan aivan täpöllä tykännyt, vaan se tuntui vähän oudolta valinnalta mimmin ennakkosuosikkiasemaan nähden – vaikka riskinottoa sinänsä arvostankin. Vähän vaikea biisi minulle ja oletettavasti valtayleisöllekin.

3,5/5

Ralf Gyllenhammarin Bed on Fire -veto oli valintana todella iloinen yllätys! Muistan kuunnelleeni kappaletta vuosi tai pari sitten, kun se oli Melodifestivaleneilla ehdolla Ruotsin Euroviisu-edustajaksi. Kappaleessa oli alkukantaista voimaa, hienot sanat ja eeppisiä nousuja ja laskuja sekä taattua laatua olevaa rokkiasennetta. Olin hieman epäileväinen, tekisikö Kosunen kappaleelle oikeutta, mutta hitto vie: hänhän teki siitä melkeinpä paremman! Erinomainen lopetus Miian valmiiksi nousujohtoiselle Voice of Finland -taipaleelle.

5/5

Jennie Storbacka

Jennie kiinnitti huomioni knockout-jaksojen aikana. Muikkelista tuli tuolloin mieleen Alanis Morissette, joka myös kuuluu suuriin suosikkeihin. Suloinen ulkonäkö yhdistettynä eteeriseen ja vaaralliseen tunnelmaan ja uskomattomiin korkeisiin ääniin ja laulukykyyn säväytti suuresti. Hanoi Rocks -duetto Michaelin kanssa oli myös kerrassaan upea. Ainoaksi miinukseksi sanoisin, että vanhana Monroe-fanina jäin vääjäämättä fiilistelemään enemmän Michaelin mahtavuutta kuin Jennien messevää suoritusta. Siltikin kyseessä oli kerrassaan hulppea kokonaisuus ja luonnollisestikin illan paras duetto. Sokerina pohjalla oma ylistävä twiittini näkyi ruudussa bäkkäriskriinillä pitkän aikaa esityksen jälkeen!

5-/5

Valitettavasti Jennien oma veto oli mielestäni neidin ehkä koko kisan heikoin – vaikkakin aivan mainio sekin! Ongelmaksi muodostui oma pettymykseni siitä, että näin mahtava balladilaulaja ja haavoittuvainen tulkitsija päätyi vetämään moisen Vegas-tyylisen diivashow'n, josta toisaalta tuli kyllä mieleen, että Helsingin Kasino totisesti saa Jenniestä loistavan tähden. Toki tässä nähtiin jälleen uusi ja toimiva puoli Jenniestä, mutta näin finaaliin olisi toivonut jotain viime viikkojen kaltaista korkeilla äänillä revittelyä ja selkäpiitä riipivää eläytymistä. Kyse lienee makuasioista, mutta mielestäni tässä valinnassa ei aivan tanssittu sen alkuperäisen kavaljeerin kanssa. (Dance with the one that brought you – ehkä vähän monimutkainen käännöslaina tähän väliin.)

4-/5

–––

Voittaja on Miia Kosunen!

Poikkeuksellista kyllä, kisa äityi aivan loppumetreillä hyvällä tavalla niin tasalaatuiseksi, että voittajalla ei ollut minulle suurta merkitystä. Jani Klemolan hyvyys yllätti myönteisesti, Jesper Anttonen saavutti viimein osan potentiaalistaan, Miia Kosunen jatkoi tasavahvaa loistavaa linjaansa ja suosikkini Jennie oli vakuuttanut minut jo aikaisemmilla meriiteillään. Kyseessä oli siis kaikin puolin kovatasoinen kisa, jonka kaikki osallistujat voivat olla iloisia suorituksistaan.

Eipä minulla muuta sanottavaa tästä kaudesta sitten olekaan. Mieluusti saisivat nämä tähtivalmentajat jatkaa ensi kaudellekin!

Myöhästyneet Voice of Finland -arviot ja kuulumisia!

Olen todella pahoillani. Edellisestä postauksestani on kulunut kokonaista kahdeksan päivää, ja tiedän, että olen lähestulkoon syyllistynyt rikokseen. Kielisirkuksen päivittämättä jättäminen on vakava asia, josta on kirjoitettu pykälä Suomen vuoden 2000 perustuslakiinkin.

"Kielisirkuksen päivittäminen 8 luku 6 § 1 mom.

Kielisirkuksen, eli maailman parhaan blogin päivittäminen on vastuu, jota tulee hoitaa säännöllisesti. Kielisirkuksen lukeminen kuuluu jokaisen suomalaisen perusoikeuksiin, joten blogin ajantasaisena pitäminen on erittäin tärkeää. Yli viikon päivittämättä jättäminen voi johtaa vankeusrangaistukseen, kuolemantuomioon tai jopa karkoitukseen Suomesta Ruotsiin."

Suhteellisen kovat sanktiot voi tästä saada, joten jos voisitte olla ihan hissun kissun, niin arvostaisin. Virkavaltaa on muutenkin aivan turha tällaisella vaivata, sillä kyllähän he nyt tietävät tästä jo itsekin – eivät vain uskalla pistää meikäläistä edesvastuuseen, koska siinähän päättyisi päivittäminen stop tykkänään!

Varsin harvoin kuultu sanontatapa tuo ylemmän kappaleen "stop tykkänään", eikö? On se ihme, miten paljon ihmisellä voikin olla pääkopassa piilossa sellaisia sanoja, joita tulee käytettyä keskimäärin kerran vuodessa. Tästä on Kielisirkuksessa kyse; hermoratojen rasvaamisesta ja passiivisen sanaston herättelystä! Ja vissiin aika monesta muustakin asiasta...

Niin joo, sitten se Voice of Finland.

Voice of Finland – LIVE 2

Ensi alkuun tahtoisin osoittaa jo toiset nöyrimmät anteeksipyyntöni teille, rakkaat lukijat. Toissaviikolla syyllistyin kertomaan väärän todistuksen Voice of Finland -arviointiblogissani. Se kuului seuraavalla tavalla:

"Ensi viikolla lisää arviointia tulossa, joten pysykäähän lukijat kuulolla!"

Iloa ja toivoa luovasta tekstinpätkästäni huolimatta en edellisviikolla julkaissutkaan luvattuja arvioitani Michael Monroen ja Olli Lindholmin esiintyjäkahdeksikosta. Melkomoinen moka, sillä olihan edellinen VoF-blogini kaikkien aikojen luetuin tekstini Kielisirkuksessa – äitini ja veljeni lisäksi myös avopuolisoni luki sen! Laitan nyt kuitenkin esille pika-arviot vielä näin useampi päivä esitysten jälkeen. Yksittäisten esitysten arvosanat ja kokonaisvaltaisemmat kannatusarvot skriivasin ylös jo aiemmin, mutta sanalliset mietteeni tykitän nyt ruudulle hatarasta muististani.

Maria Höglund – Let it go

Eipäs oikein muistu paljon mieleen kertsin lisäksi. Tämän suomenruotsalaisen suurin ongelma (suomenruotsalaisuuden lisäksi [vitsi!]) on tietynlainen unohdettavuus. Jonkinlaista räväkkyyttä pitäisi saada lisää, jotta Maria voittaisi minut puolelleen – tai sitten hän ei vain ole artisti minun makuuni. Omaa artistiuttaan etsii hän! Esitys oli joka tapauksessa parempi kuin olisin odottanut tai mitä kokonaiskannatukseni ehkä antaa ymmärtää.

Arvosana: 3+

Kannatusarvo: 2+

Kimmo Blom – In the air tonight

Kimmo, Kimmo perskuta! Kimmo on täyttä dynamiittia. Tämä Uuden musiikin kilpailussa Angelo De Nilena tunnettu tyyppi vastaa Tarjan Paolon rinnalla tämän vuoden hevikattauksesta. Toisin kuin pitkätukkaisella kilpaveljellään, on Blomin pojalla loistavasti myös matalat äänet hallussa. Kyseessä on kerrassaan monipuolinen esiintyjä, joka osaa tulkinnallaan rakentaa todella eeppisiä vuoristoratamaisia kokonaisuuksia. Harmi kyllä en ole koskaan pitänyt Phil Collinsin "In the air tonight" -kappeleesta, joten se ei minusta ollut kovinkaan sopiva ensimmäinen livekappale Kimmolle. Kimmo on yksinkertaisesti kovempi kuin tuo kulahtanut hitti, eikä hänen olisi missään nimessä pitänyt olla putousuhassa!

Arvosana: 4-

Kannatusarvo: 4,5

Minna Hautakangas – Tuuleksi taivaan rantaan

Nyt on kyllä pakko sanoa, että minulle tämä esitys ei uponnut. Ollin tiimi on ylipäätään miusta se vähiten kiinnostava, vaikka Ollista itsestään tykkäänkin perin runsaasti. Minulle iskelmämusiikki on laji, joka on jo lähtökohtaisesti tylsähkö – siinä ei edes yritetä laulaa voimalla ja se häviää suurelle suosikilleni kantrimusiikille myös tunnelmassaan. Minnan esitys kuulosti korvaani keveältä lauleskelulta vailla kunnianhimoa. Ainakaan vielä ei siis tähti syttynyt, mutta alhaisesta arvosanastani huolimatta on pakko sanoa, että en minä tätä huonona pitänyt – en vain nähnyt esityksessä mitään erityistä.

Arvosana: 1,5

Kannatusarvo: 1

Kevin Stocks – Fire

Michael Monroe on ikisuosikkini niin muusikkona kuin ihmisenäkin (voi että sitä eläinhoitolajuttuakin! <3), mutta Kevin Stocksin suhteen olen vähän varautunut. Kevari vaikuttaa kyllä kaikin puolin sympaattiselta ja hyvältä hepulta, mutta hänen esittämänsä musiikkilaji ei niin sanotusti ihan putoa omaan laariini. Vertaisin kuitenkin Kevinin musiikkia Suomessa erittäinkin hyvin menestyneeseen The Baseballs -yhtyeeseen, joten kysyntää varmastikin on. Linda oli tarjoilemassa tälle esitykselle arvosanaksi jopa 4,5, mutta itse lähden nyt liikkeelle miedommin. Toivon kuitenkin ehdottomasti kaikkea hyvää miehelle itselleen!

Arvosana: 2,5

Kannatusarvo: ? (kannatan toistaiseksi enemmän Keviniä kuin hänen musiikkiaan)

Ari Puro – Elämän nälkä

Vasta kun pääsin toteamasta, että iskelmä ei ole minun juttuni, niin Puron Arska antoi kaikkensa Logomon lavalla. Siinä missä Ollin muu tiimi veti minusta turhan konservatiivisesti, näin Arin esityksessä selvää tunteenpaloa. Harmi homma, että nälkäinen Ari joutui jättämään kisan, sillä hänen edesottamuksiaan olisin mieluusti seurannut pidemmällekin. Noh, eipä ole Ollin tiimi tosiaan minua varten – ainakaan vielä näiden jo nähtyjen esitysten perusteella.

Arvosana: 3+

Kannatusarvo: 2,5

Björn Sumuvuori – A whiter shade of pale

Kisasta pudonnut Bear Mistmountain (nimi englanniksi käännettynä) oli kyllä mielenkiintoinen tyyppi. Kauppiksen käynyt mies, jolla intohimot kuitenkin vetivät muualle ja ainakin musiikin suuntaan. Tykkäsin kovasti Björnin epätavallisuudesta, ja hänen luonteensa kuulosti mielenkiintoiselta ja "rock-musiikkiin sopivalta", jos näin voi sanoa. Kiinnostava persoona, jota olisin mieluusti katsonut jatkossakin, mutta valitettavasti tämä karhu paini tällä kertaa liian kovassa sarjassa. Inserttien aikana tuli tosin sellainen kuvakin, että veri tuntui vetävän enemmän sanoittamisen kuin keikkailun puoleen. Pitää tutkia tämän tyypin musajuttuja kyllä syvemmälle, kun Michaelkin suositteli! Esityksessä itsessään oli sen verran vähän laulua, etten toisaalta ihmettele, että tämä jäi inserttiin yhdistettynä Sumuvuoren joutsenlauluksi.

Arvosana: 2-

Kannatusarvo: 3-

Jani Klemola – Tuulilasin nurkkaan

Kirkasotsainen jätkä veti kiiltokuvamaisen esityksen, josta ei oikein tahtonut jäädä minulle mitään mieleen. Kyseessä oli taas kunnianhimottomalta kuulostavaa iskelmälaulantaa, joka ei kyllä iskenyt. Yksi ongelma tämmöisissä vedoissa on myös se, että koska kyseessä on eräänlainen tunnelmapala, vetoaa se eri tavalla eri katseluympäristöissä. Logomon vastaanottavainen yleisö saattaa kaivaa sytkärit esiin ja fiilistellä, mutta esimerkiksi meikäläisen vilkkaassa vauvakodissa tämän esityksen hienous ei välittynyt. Kristiina Brask on vetänyt tästä oivallisen version, mutta Klemolan laululle en nyt lämmennyt, vaikka häiskä itse vaikuttaakin hyvältä jätkältä.

Arvosana: 1,5

Kannatusarvo: 2-

Jennie Storbacka – Sun oon

Kahvi mukista ehtyi, mutta vielä oli sokeri odottamassa pohjalla. Jennien veto oli sanalla sanoen mainio. Jo Knockout-jaksojen lopussa olin valmis julistamaan, että niissäkin viimeiseksi esiintyjäksi jätetty Isoperuutus (nimi suomeksi hatarasti käännettynä) tulisi voittamaan koko jätteen/roskan. Jenniellä on kyky saada jokainen kappale kuulostamaan paremmalta kuin se onkaan, sillä hänen äänensä ei ole ainoastaan pääruoka – se on mauste, joka lisää erinomaisuutta entisestään. Tällä kerralla ainoa ongelmani oli, että kappale ei ollut ihan niin hyvä, että maustaminen olisi voinut tehdä siitä hekumallisen makuelämyksen. Oli miten oli, hemskutin hyvän kattauksen Jennie meille tälläkin kertaa tarjoili. Ensi viikkoa odotan innostuneena, innokkaana ja innolla.

Arvosana: 4

Kannatus: 5-

–––

Ylihuomenna eli pitkänä perjantaina uusi Voice of Finland ja ehkä uudet arviot! Ehkä. On se vaan niin hieno kilpailu!

Ps. Laittakaa jakoon tämä artikkeli jos haluatte. Jos ette halua, niin älkää sitten laittako! (Tyhmäähän se olisi väkisten.)

Pps. Kuva ei liittynyt oikeastaan millään lailla itse kirjoitukseen.

Voice of Finland -esitykset arviossa!

Voice of Finlandin suurena fanina seuraan tietystikin herkeämättä myös tätä käynnissä olevaa kautta. Vaan millaista laatua nähtiin tänään ensimmäisessä suorassa lähetyksessä? Meikäläinen arvioi tavalliseen tapaansa yhdestä viiteen -asteikolla (mukana myös plussat, miinukset ja puolikkaat). Arvosanan lisäksi laitan näkyville myös kannatuslukuni, jossa näkyy se, kuinka paljon tykkään artistista ja tämän kappaleista yleisesti ottaen – ja kuinka paha minusta on, jos artisti putoaa kisasta. Nämä tietysti menevät aika paljolti käsi kädessäkin, mutta eivät aina.

Pari huomiota:

1. Kuten Voicen tyyliin kuuluu, tuomarit hehkuttavat estoitta jokaista esitystä. Vaikka tämä onkin vähän tylsää ja jokseenkin kyseenalaista, niin on se minusta parempi kuin julkinen nöyryyttäminen tai jännittävien ihmisten pieksäminen ja traumatisoiminen ennen sitä seuraavaa kotiinlähtöä. (Kiusaamiselle kampoihin!) Itse pyrin omissa arvioissani kriittisyyteen, mutta ei minullakaan ole mitään tarvetta tai halua suoranaisesti haukkua ketään.

2. Sana mieletön on nykyään muotia. Sitä käyttävät kaikki tuomarit kaikissa ohjelmissa koko ajan. Mikähän siinä on? Jos rupeatte kiinnittämään tähän huomiota, niin ei hittolainen – esimerkiksi Voice of Finlandissa ja Tähdet tähdet -ohjelmassa kuuluu tuota koko ajan!

Sini Järvinen – No Air

Muistan aikanaan, kun Jordin Sparks voitti American Idolin, ja tämä on käsittääkseni hänen kappaleensa. Ongelmana on, että Jordin Sparksilla oli aika paljon kovemmat palkeet kuin Sinillä. Hyvin Sini tästä kappaleestaan kuitenkin suoriutui, vaikka ehkä meni vähän nenä-ääneksi (hienosti sanottuna nasaaliksi) minun makuuni. Falsetit kuitenkin soivat kauniisti, ja kyllähän Sinissä on vähän tuollaista poppiprinsessan vikaa. Genreltään tämä tyttönen on kuitenkin aika selvää Redraman jengiä, eikä täten tyylilajiltaan ihan niin minun juttuni.

Kannatukseni: 2+
Arvosana: 3,5


Riina Ammesmäki – Sä et ole hullu

Tämä Jannan kappale on kyllä kerrassaan kaunis ja terapeuttinen. Itsekin olen tuota kuunnellut silloin, kun olen kokenut olevani hullu, mutta on oikeasti ollut vain vähän vaikeaa. Valitettavasti tässä Riinan esityksessä kävi nyt sama moka kuin aikanaan Maltan Euroviisu-edustajalle Thea Garrettille vuonna 2010 (https://www.youtube.com/watch?v=dtT4bM3Wmnw). Minä suorastaan rakastin Thean My Dream -kappaletta, mutta live-esityksessä kirkkaat valot korostivat kaunottaren käsikarvoja. Riina lauloi hienosti, mutta mahtaa harmittaa tuo yksityiskohta. Yleisesti ottaen Riina ei ole vielä oikein vakuuttanut minua, vaikka hyvin laulaakin.

Kannatukseni: 2,5
Arvosana: 3,5

Kiia Kullberg – Love Me Harder

Kiia on Sinin tavoin selkeää Redraman jengiä – läpikotainen pikku rnb-poppari. Tämä kappale oli kyllä Kiialle ihan kohtuullinen ja hyväntuulinen valinta. Minun makuuni biisi oli kuitenkin vähän turhan lattea ja sillisalaattimainen. En oikein saanut esityksestä otetta, vaan se tuntui turhan paljon kevyeltä rallattelulta. Kevyeänä rallatteluna Kiian veto ei kuitenkaan ärsyttänyt, vaan enemmänkin sai pään keinumaan vienosti mukana. Ansio sekin!

Kannatukseni: 2
Arvosana: 3

Avin Alyasi – I Will Love Again

Avin on kyllä karismaattinen esiintyjä, mutta mielestäni kappalevalinnan kanssa mentiin melko huolella metsään. Kyseessä on puhkikulunut biisi, jota edes hiukan erilainen sovitus ei nyt pelastanut. Ylipäätään tuntuu, että tällainen "rakastan vielä uudelleen!" -tyylinen esitys sopii paremmin jollekin Avinia noin kaksikymmentä vuotta vanhemmalle aikuiselle, eronneelle naiselle. Kyseessä on voimaannuttava kappale, joka nyt kuulosti enemmän karaokelta kuin nykymusiikilta. Kummastelen kyllä tätä valintaa!

Kannatukseni: 2-
Arvosana: 2+

Jesper Anttonen – Lego House

Jesper kaapattiin Michaelin tiimistä Redramalle, ja kyseessä on ehdottomasti yksi suurimpia suosikkejani. Hetskumiehenäkin on pakko myöntää, että on kyllä varsin karismaattinen ja komea kundi, jonka bäkkäripätkät ovat myös olleet aina loistavia. Kauden varrelta mieleen on jäänyt hieno rokahtava veto Michaelin valmennettavana sekä viime kierrokselta One Directionin jokin hitti. Jesperillä on kerrassaan hieno ääni, jota tämä Lego-talo ei kyllä aivan tuonut esiin. Toisin kuin aiemmin, Jesperin räiskyvä luonne ja lavakarisma ei tällä kertaa päässyt valloilleen. Ei huono veto, mutta parempaankin tämä kaveri kyllä pystyy! Yksi kisan parhaista, sanon minä!

Kannatukseni: 4,5
Arvosana: 3+

Miia Kosunen – She Wolf

Niin kuin niin monen muunkin vedoista, myöskään Miian aiemmista esityksistä en aivan kamalan paljon muistanut, paitsi että ääntä tältä naiselta löytyy. Hittolainen, tässä esityksessä olin alusta asti aivan kylmillä väreillä. Ääni soljui aivan täydellisesti ja sopi Miialle kuin nenä, suu, kaksi silmää, korvat, hiukset, otsa, leuka, takaraivo ja posket päähän! Minä en totisesti vitosia helpolla jakele, mutta olisi valehtelua antaa tälle esitykselle vähemmän, kun olin alusta asti aivan koukussa. Ratsastin tunneaallon harjalla odotellen, kestääkö fiilis koko kappaleen ajan, mutta kyllä se vain kesti! Aivan huikea ja mieletön esitys! Nousi kannatuslistalla kovasti!

Kannatukseni: 4
Arvosana: 5

Kaisa Leskinen – Sama nainen

Redraman viimeisenä esiintyjänä nähtiin karismaattinen Kaisa, joka Riinan tavoin myös kärsi hitusen kirkkaista valoista... Chisun kappale oli kyllä oivallinen valinta, sillä näissä naisissa on tietynlainen samanlainen viba. Kaisan silmät vaelsivat esityksessä hauskan- ja suloisennäköisesti – kuin pienellä tytöllä suurella lavalla –, kuten kappaleeseen ja Chisu-tyyliinkin jotenkin sopii. Mukava veto, joka toisaalta herätti myös kysymyksiä: kuinka Kaisa pystyy pitämään linjaansa yllä jatkossa, kun Chisukin on niin uniikki artisti omintakeisella tuotannolla?

Kannatukseni: 3
Arvosana: 3+

Paolo Ribaldini – Hunting High and Low

Paolon kyllä karismaattinen heppu, ja voi jestas, mikä kappalevalinta! Stratovariusta tuli kuunneltua paljonkin joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä (kun bändi vielä oli olemassa alkuperäisellä [?] kokoonpanollaan). Straton kappaleiden hienoin juttu on överi mahtipontisuus, ja joku aikanaan kuvaili heidän tuotantoaan sankariheviksi. Tällaisesta musiikista saa todella paljon positiivista energiaa, ja näin vaikutti myös Paolon versio. Välillä vähän tuntui, että tietty dynamiikka laulusta kuitenkin uupui, kun ääni oli koko ajan niin korkealla ja upean bändin soittimia ei ollut tuotu tällaista raskasta musiikkia ajatellen tarpeeksi muhkeina esille. Lopun rääkäisy oli vähän omituinen, mutta persoonallisuus on aina bonusta. Tyydytään tällä kertaa nyt kuitenkin vahvaan neljäplussaan.

Kannatukseni: 3,5
Arvosana: 4+

–––

Siinä siis arvioni! Seuraavaksi katson nauhalta lopputuloksen... Avin, Kiia, Sini ja Riina olisivat siis se joukko, josta minä tipauttaisin kaksi pois. Taso kuitenkin oli yllättävän kova, eikä kukaan ollut mielestäni huono, vaikkakin Avinin kappalevalinnalla vedettiin tällä kertaa vesiperä. Onnea jatkoonmenijöille ja tipahtaville varmaankin sitäkin enemmän onnea jatkoon!

Ensi viikolla lisää arviointia tulossa, joten pysykäähän lukijat kuulolla! Ja kiitos niin teille kuin illan esiintyjillekin!

Miten menestyä laulukilpailuissa ja musiikkibisneksessä

Moi taas! (Onko tämän parempaa alkua blogille?)

Otsikko on aika raflaava ja lupailee vastauksia kysymyksiin, jotka ovat kaikkien Voice of Finlandiin ja vastaaviin kisoihin osallistuvien huulilla. Miten nousta yleisön rakastamaksi artistiksi ja päästä käsiksi isoihin levyrahoihin? Uskoisin, että olen pohdinnoissani jokseenkin oikeilla linjoilla!

Olemme Lindan kanssa seurailleet jo useampana vuonna Voice of Finlandia ja Idolsia, ja minun toiveestani tapanamme on arvioida esitykset aina asteikolla 1–5. Mielestäni tämä tuo katselukokemukseenkin jännitystä, kun pääsee itse sanomaan mielipiteensä eikä tarvitse ainoastaan olla kovaäänisesti eri mieltä tuomareiden kanssa tai niellä tappiotaan yksin. Sen verran viihdyttäviä nämä realityt ovat, että mieluusti syventää ja pidentää katselukokemustaan entisestään leikkimällä tuomaria.

Televisiossa tuomareiden kommentit ovat yleensä melko pinnallisia. Saatetaan lyhyesti mainita vireestä tai hyvästä saundista; joskus kehutaan, kuinka laulaja oli biisissä hyvin läsnä ja sisällä ja kuinka hänen tulkintaansa oli helppo uskoa. Yleensä näissä skaboissa valta siirtyy yleisölle siinä vaiheessa, kun vireasiat ovat jo sen verran kunnossa, ettei tämänkaltainen laulutaidon arviointi ole maallikkomassoille enää merkityksellistä – kaikki kuulostaa korviin jo tarpeeksi hyvältä. Arvioitavaksi jää siis oikeastaan vain kaksi asiaa: 1) ovatko kokelaan laulutapa ja tyylilaji mieluisia ja 2) oliko laulajan kappale tai esitys hyvä/sopiva.

Lienee selvää, että kohdassa 1 on kyse henkilökohtaisista, subjektiivisista mielipiteistä. Yksi arvostaa rokkareita aina iskelmätyyppejä korkeammalle ja toinen taas arvostaa enemmän oopperalaulantaa kuin hiphoppia. Nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita, joista voi kyllä kiistellä, mutta se harvemmin tuottaa suurta tulosta: parkettien partaveitsi Mauno 78-v tuskin luopuu tangomusiikistaan, vaikka räppäri kuinka hyvin sylkisi riimejä biisissään.

Kohta 2 on se osa-alue, jossa koen voivani antaa neuvoja wannabe-artisteille. Riippumatta siitä, laulaako henkilö rokkia, iskelmää, rnb:tä (Aar-En-Bii, rhytmn and blues, jos et tiennyt) tai vaikka heviä, voi esitys tai kappale olla hyvä tai huono/epäsopiva. Jotkut sanovat, että hevillä ei voi hävitä, mutta näin ajattelevatkin tietävät, että hevi ei ole yhtä massaa, vaan keskinäisiä eroja kyllä löytyy.

Onneksi olkoon, lukija! Olet kahlannut viestini niin pitkälle, että on tullut aika antaa niitä oikeita neuvoja!

Hyvä ja sopiva kappale on sellainen, joka pintapuoleisesti näyttää sopivan laulajan imagoon, puvustukseen ja esille tuotuun persoonallisuuteen! Nämä ovat todella, todella keskeisiä asioita ja etenkin silloin, kun ollaan vetämässä rajaa hyvän ja erinomaisen välillä.

Parhaana esimerkkinä tästä pointista otan esiin erään Idolsista tutuksi tulleen Alma-nimisen naisenalun. Tytöllä oli harvinaisenkin pinkit hiukset ja hän oli hieman pulleahko ja persoonallisen joskin karismaattisen näköinen. Show'n aikana Alma nauroi paljon, mutta jotenkin ulkoinen habitus antoi sellaisen kuvan, että hänellä on täytynyt olla vaikea elämä, johon on mahdollisesti kuulunut esimerkiksi koulukiusausta. Näitä asioita ei muistaakseni tuotu juurikaan esiin, mutta ne oli helppo aistia, haistaa ja arvailla.

Idolsissa edettiin vaiheeseen, jossa oli Alman vuoro ensimmäistä kertaa esiintyä livenä yleisölle. Hittolainen, kappaleen kertosäkeessä toistettiin "It's not easy" eli "Ei ole helppoa"! Tuomarit kehuivat heti maasta taivaisiin ja myös meikäläinen oli myyty. Oli suorastaan liikuttavaa, kun tuollaista elämän hankaluudesta kertovaa kappaletta lauloi joku, jonka oletti oikeasti eläneen ne hetket.

Alma: Ei ole helppoaaa...

Yleisö: Uskomme! Me uskomme sinua, Alma! Tarvitsetko halin? Saat ainakin äänemme!

Mitä sitten tapahtui? Alma pääsi jatkoon, mutta seuraavilla viikoilla hän muun muassa räppäsi rahasta, ja vaikka esitys kuulosti hyvältä ja hauskalta, ei se iskenyt yhtä tehokkaasti. Vähitellen Alma putosi kisasta.

Mitä opimme? Uskottavuuden kannalta on ensisijaisen tärkeää, että artisti näyttää siltä, mitä laulaa! Pikkutytölle syvästä rakkaudesta kertovat kappaleet eivät yksinkertaisesti toimi, kun taas siloposkisen pepsodent-pojan on turha vetää rock-biisiä siitä, kuinka on pettänyt vaimoaan ja on siitä kovin pahoillaan. Kyse ei ole edes niinkään siitä, onko tämä siloposkinen pepsodent-poika elänyt niin kuin laulaa, vaan siitä, onko se hänen julkisuuskuvansa ja ulkonäkönsä kannalta uskottavaa. Hassua, eikö totta? Perception is reality, tulkinta on todellisuutta.

Otetaan nyt vielä pari esimerkkiä myös oikeasta musiikkibisneksestä. Millaista musiikkia sähäkkänä ja härskinä nuorena naisena tunnettu Rihanna tekee? Kyllä, hän laulaa S/M-seksistä (S&M), pettämisestä (Unfaithful) ja miehen murhaamisesta (Man Down). Nämä kaikki hitit ovat sellaisia, joita ei ihan millä tahansa julkisuuskuvalla voisi laulaa. Vai mitä jos 16-vuotias Lotta Lieksasta päättäisi vetää laulukilpailussa S/M-seksistä kertovan kappaleen? Mitä jos Alma olisi tehnyt niin?

Toiseksi esimerkiksi mainitsen kauniin pojan Josh Grobanin, jonka ällön siirappinen You Raise Me Up sopii juuri tuollaiselle käkkäräpäiselle kalifornialaiselle kiiltokuvapojalle, joka näyttää siltä, että on varttunut korkeakulttuurin keskellä Vivaldin Neljää vuodenaikaa samettituolissa kuunnellen. Jälleen kerran imago ja tuotanto kohtaavat ja rahaa tulee ovista, ikkunoista, savupiipusta ja viemäriputkista.

Tavallista on, että laulajat parantavat kisoissa menoaan, kun joku muu valitsee heille kappaleet. Usein voi olla vaikea katsoa itseään objektiivisesti ja analysoida, millainen kappale soveltuisi omaan imagoon. Suurimmat ylilyönnit tulevat kuitenkin siinä vaiheessa, kun laulajakokelas päättää laulaa kappaleen, joka on hänelle syystä tai toisesta tärkeä. Parhaassa tapauksessa kappaleen tunnetila resonoi laulajan kanssa, mikä sitten välittyy myös yleisölle, mutta pahimmassa tapauksessa kyse on tilanteesta, jossa henkilön esitys on enemmänkin ilmentymä julkisesta fanittamisesta kuin kuuntelijalähtöisestä esiintymisestä.

Haastattelin Maailma loppuu tänään -laulajaa Tittaa!

No niin!

Kai sitä voi paljastaa, että olen viime aikoina tehnyt jos jonkin verran haastatteluja erinäisistä suomalaisista julkkiksista (sekä yhdysvaltalaisesta pelisäveltäjästä Tommy Tallaricosta, joka on Aerosmithin Steven Tylerin serkku). Viimeisimpänä haastattelin Maailma loppuu tänään -singlen julkaissutta Tittaa.

Tässä suora linkki siihen haastatteluun ja samalla sivustolle, jonne juttujani kirjoitan:

http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=2265

Mitäs pidätte? :)