Näytetään tekstit, joissa on tunniste hauska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hauska. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ihastumisen sanastoa

Moi kaikki (olettaen siis, että kaikki lukevat blogiani)!

Huomasin vasta, että muualta tänne viimeksi kopioimani (kuitenkin oma) blogi on rivittynyt aivan hirvittävällä tavalla. Pyydänkin täten anteeksi kaikilta, joiden ruudunvierityskättä moinen erhe on rasittanut. En kuitenkaan vaivaudu korjaamaan ongelmaa, vaan jätän sen tuollaiseksi – muutoinhan tämä teksti muuttuisi turhaksi ja vähän oudoksi.


Asiasta sadanteenmiljoonanteenviidenteenkymmenenteenkahdeksanteentuhanteenkolmanteensataanyhdeksänteentoista, oli mulla muutakin.


Ajattelin nimittäin ihmetellä tässä kovaan ääneen sitä, miten suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto on niin hassua. Kovaa ääntä symboloidakseni ajattelin suurentaa fonttia.



Hmm... Ei riitä.

Parempi jo, mutta vain erittäin vähän...

TÄMÄ ON HYVÄ! MENNÄÄN TÄLLÄ.


Toisaalta kyllä tämä normaalikin fontti kelpaa, kunhan vain isken tarpeeksi huutomerkkejä perään!!!!!!!!!!!! Tuo oli vasta harjoittelua, tietysti.

On se suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto vain hassua!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Törmäsin nimittäin Iltalehden otsikkoon, jossa kerrottiin joidenkin Axl Smithin salakuvausuhrien ihastuneen vakavasti Axeliin (taivutus oli niin vaikeaa, että löin saman tien lekkeriksi). Siis kyllä: vakavasti.

Mitä vakavaa ihastumisessa voi olla? Tekeekö siitä vakavan siis se, että siinä on muutakin kuin pikkutyttömäisiä tai pikkupoikamaisia piirteitä? Muodostuuko vakavuus niistä intentioista, joita ihastuva osapuoli päässään pohtii dopamiinin virratessa läpi aivojen? Eli jos et ainoastaan tuijottele toista suurin koiranpentusilmin, vaan myös ajattelet mahdollista perheen perustamista, niin silloinko puhutaan vakavasta ihastumisesta? Toisaalta eikö ihastuminen kuitenkin ole lähinnä mielessä tapahtuva kemiallinen reaktio, jolloin siis ihastumisen taso ei olisikaan niinkään riippuvainen ajatuksista? Tai jos se olisikin riippuvainen ajatuksista, niin eikös nimenomaan tämä kemiallinen reaktio pumppaa esiin juuri tällaisia mietteitä?

Lopulta tullaan sitten siihenkin, että eikös ihastuminen ylipäätään ole asia, joka tekee jopa meistä aikuisista lapsen kaltaisia? Voiko ihastumista siis ylipäätään kutsua vakavaksi? Vähän kuin kutsuisi surua iloiseksi tai iloa surulliseksi.

Palavasti ihastunut ei myöskään onnistu viestittämään, että ihastuja olisi kovinkaan rationaalinen ja looginen toiminnassaa. Kuulostaa enemmänkin siltä, että tunne vie ja järki vikisee.

Sitten taas on olemassa myös esimerkiksi vakavaa seurustelua. Tällä ilmeisesti viitataan jälleen tarkoitushakuisuuteen: vakavassa seurustelussa luodaan katse eteenpäinkin ja pyritään rakentemaan mahdollisimman pitkään toimiva parisuhde. Tämäkin kuulostaa kuitenkin vähän hoopolta, koska eikö olisi parempi puhua vakavissaan seurustelusta? Toisaalta jos ei seurustele vakavissaan, niin minkä takia sitten – seksinkö? Jos seksin takia seurustelee, niin eikö kyse ole enemmänkin seksisuhteesta? Tietävätkö molemmat osapuolet aina, jos kyseessä on ei-vakava seurustelu?

Vakava seurustelu luo kuvan siitä, että kaikki ilo on kadonnut suhteesta. Enää ei naureta eikä pidetä hauskaa, ja ylipäätäänkin toisen kanssa ollaan ainoastaan käytännön syistä. Lyhyesti sanottuna vakava seurustelu kuulostaa siltä, että oltaisiin jo naimisissa.

torstai 10. joulukuuta 2015

BAI-BAI BEIBI-BEIBI DUBAI

Hehehehehehheheheheh, mikä otsikko!

No joo. Mutta onpahan kivaa pitkästä aikaa kirjoittaa omaa blogia! Lähestulkoon kaksi kuukautta olin hiljaa, mutta enpäs ihan kuitenkaan! Nyt kun kaikille on varmasti tullut selväksi, mikä on mielipide, niin on aika antaa uusien tuulten puhaltaa hirmumyrskyn lailla.

Meikäläinen on nimittäin Dubaissa! Jep, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa – ja aivan yksin vielä! Istun parhaillaan pöntöllä London Crown Hotel 2:ssa. Eijei, toi ei nyt kuulostanut oikealta! Istun siis suljetun WC-pöntön päällä, koska vieressä oleva kylpyamme täyttyy kovalla tahdilla, enkä uskalla tuolta makuuhuoneen puoleltakaan sen liplatusta kuunnella, ettei käy hassusti. Sehän nyt vielä olisi, että joutuisin huomaamaan, kuinka sänky lähtee kellumaan, kun vesi on tullut ammeesta yli äyräiden!

Kello on täällä 19.06, joka on kaksi tuntia enemmän kuin siellä Suomessa. Kesäaikana Dubai on vain tunnin edellä, mutta talviaikana kaksi. Aika hassua sinänsä sekin.

Viimeiset 24 tuntia elämässäni ovat olleet sangen mielenkiintoiset.

Kello 17.55 lähti koneeni kohti Dubaita. Lento kesti 6 tuntia 50 minuuttia, joista sain nukuttua ehkä nippa nappa 1,5 tuntia – aivan maksimissaan 2, vaikka aikamoista mikrounta kyllä tuntui olevan... Muun ajan olin pääasiassa tekemättä yhtikäs mitään. Pitkiä tunteja, sen voin sanoa! Norwegianille erittäin karvaisia, likaisia ja karheita pyyhkeitä siitä, että mitään ruokaa ei ollut lennolla minulle tarjolla! Onneksi olin käynyt Subissa pari tuntia aikaisemmin, sillä muuten olisi todella tullut suru puseroon. Pikkupurtavaa sai ostaa, mutta ainoastaan luottokortti kävi maksuvälineeksi! Yhdessä vaiheessa olin ostamassa jotain paahtisruokaa ja vettä, mutta kun maksu ei mennyt läpi, niin sain kuitenkin sen veden pitää. No sentään!

Saavuin Dubaihin 2.50 eli aikamoisen hulluun aikaan. Raukean väsyneenä ja yksin olin aluksi pelokas kuin pieni pupu. Kun taksimiehet kutsuivat minua kyytiinsä, niin säikyin. Älkää puhuko minulle! Antakaa minun olla! Saatte kaiken, älkää satuttako!

Lisäjännitystä koko hommaan toi se, että minulla ei ollut ennakkoon varattu hotellia, koska olin nohevana poikana päättänyt säästää ekasta yöstä. Matkan lähestyessä olin kuitenkin tullut toisiin aatoksiin ja todennut, että 30–40 euroa sinne tänne, kunhan saa nukkua ja herätä sitten uuteen päivään energisenä. Yksi ongelma kuitenkin oli, että moiseen aikaan on aika vaikea päästä kirjautumaan sisään mihinkään hotelliin, vaikka viimeisiin asti sähköposteja paiskoinkin ja vastauksia odottelin vielä Dubain kentälläkin.

Ensimmäisenä kentällä kaikista turvatarkastuksista ja muista päästyäni menin kuitenkin johonkin irkkukahvilaan tai vastaavaan ostamaan jonkinlaisen kana-ciabattan ja kokiksen. Hinta oli kova, mutta koitin silti tarjota vitosen tippiä kiinalaismuorille. Hymyili ja nauroi vain, että ei tarvitse. Yllättävää – sillä oli kuitenkin semmonen tippisysteemi siinä!

Koitin nukahtaa penkille, mutta totta maar vaikeaa se oli! Puolisen tuntia kaiketi sain ummistettua. Pian kentällä vartominen alkoi kuitenkin tympiä, joten päätin siinä kuuden maissa lähteä metrolla suhaamaan. Ammattilaisen elkein tilasin myyjältä single-tiketin Burjumaniin ja menin ehkä noin 18 minuuttia kestäneen matkan ongelmitta perille. Aika paljon oli jengiä liikenteessä, eikä minuakaan enää oikein jaksanut pelottaa. Pimeää oli kuitenkin.

Kun nousin metrosta ja pääsin lopulta maan pinnalle, olikin tullut valoisaa. Kaunis Dubain aurinko oli noussut ja tunsin itseni aikaiseksi aamunkulkijaksi, enkä niinkään yövirkuksi valmiiksi uhriksi. <3 Vähän jo alkoi ilostuttaa! Jokusen vaiheen jälkeen löysinkin viimein hotellilleni, joka kuitenkin oli vielä täynnä. Sain kuitenkin ladata kännykkäni, josta oli jo Dubain lentokentällä mennyt akku sangen loppuun. Annoin akun ladata jonkin aikaa ja lähdin sitten vielä seikkailemaan kaupungille.

Vastavalokuva, ei kerro niin mitään LOL

Kaupungilta löysin sekä Subwayn että tietokoneliikkeitä, mikä oli aika jees, sillä minulla oli nälkä ja suuri tarve uudelle tietokoneen laturille, koska aiempi oli räsä! (Olin kotimaassa ollut jo hetken ilman laturia, koska Dubaista saisi halvemmalla vaikkapa muutaman.)

Subway ei ollut kovin kiva kokemus, sillä paahtopaistiani mainostettiin 100 % halalina, mikä on tietenkin täällä maassa tyypillistä. Halal-lihahan on siis valmistettu muslimitavoille uskollisesti niin, että eläimeltä on vedetty kurkku auki ja veret vuodatettu Allahin nimeen pois. Muistaakseni sanana halal tarkoittaa sallittua. Oli jotenkin vaikea syödä sitä lihaa, kun mieleen tulvahti kurkku auki olevia eläimiä. Pieni osa menikin roskiin.

Seuraavaksi menin tietokoneliikkeeseen, jossa kauan käänneltiin ja väänneltiin läppäriäni sarjanumeron toivossa. Lopulta mukavan oloinen filippiiniläisjäbä sanoi, että hinta laturille olisi 400 dirhamia (eli noin 100 euroa). Tähän en millään muotoa suostunut, joten jäbä pudotti 350 dirhamiin. Ei kelvannut edelleenkään, oli ihan Suomen hintoja! No se jäbä sitten diilasi minulle 180 dirhamilla vastaavan mallin, joka ei ole kuitenkaan Applen oma. Tämä oli ihan ok, vaikka edelleen hinnaksi tuli 45 euroa... Uskon, että tuosta päästäisiin täällä alemmaksikin, mutta kun siinä oli sen verran turistu ja tarve oli kuitenkin akuutti, niin päätin yhden ostaa...

Filippiiniläisjäbä soitti jollekin ja totesi minulle, että 20 minsaa menisi. Sitten jutteli kanssani mukavia ja puhuttiin Suomesta ja Angry Birdsistä ja Clash of Clansista ja lämpötiloista ja työviikoista. Kuulemma Dubaissa työviikko on yleensä kuuden päivän mittainen ja jengi tekee jopa 12 tunnin vuoroja!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Eipä tällaisia tuolla kaupungilla kuljeskelemalla opi, joten oli ihan mainiota kyllä jubata!

MUTTA. Aikaa vain kului ja kului. Vähitellen rupesi risomaan. Jäbä toi parit pienet vesipullot minulle eli tarjosi vettä odotellessa. Ihan jees, mutta kestää kestää edelleen... Jumatsuikka, se otti siinä uuttakin puhelua. Kun oli mennyt ehkä noin 40 minuuttia, niin sanoin, että nyt pitää kyllä vähitellen pyytää alennusta. Hymyili vaivautuneesti, että good price on jo. Joo-o... Kesti vieläkin, joten kohta totesin, että varron vielä kuusi minuuttia, mutta sitten kyllä lähden! Ukaasista peloissaan jäbä vieläkin soitteli, että täällä on odotettu melkein 50 minuuttia, että mikä kestää...

Lopulta joku tuli tuomaan sen laturin, mutta oli siinä mennyt varmaan 52 minuuttia tai jotain. Katsoin pokkana sitä filippiiniläistä silmiin ja sanoin, että "I am still wanting for that discount" tai jotain semmoista... Pitkä katsekontakti, vaivautunut hymy ja "it's a good price................" Ladoin suurieleisesti 200 dirhamia pöytään sanomatta oikein mitään. Jäbä kirjotti kuitin ja kiitteli, kun odotin  sekä pahoitteli. Sanoin vielä it's okay ja bye.

Lähdin takaisin hotellia kohti ja viimein pääsin huoneeseeni, joka on kyllä aika MAGEE. Kyllähän täällä kelpaa olla ja asustaa ja töitä tehdä. Hyvä sijainti myös. Päätin vetää noin 4 tunnin tirsat, mutta vedinkin vain noin 2 tunnin tirsat. Päätin lähteä kaupungille ja ostin vähän halpoja vaatteita (jotka Lindan mielestä todennäköisesti ovat rumia) ja jotain namiskuukkelia sun muuta. Oli kyllä niin nastaa kulkea tuolla ulkona ehkä noin 25 asteen lämmössä! Niin kaunis kaupunki ja isot tiet. Näkee kauas ja on vaaleita mukavia värejä. Kaupoissakin on tosi kiva kuljeskella ja kaikki ovat niin ystävällisiä. Aina sanotaan söör ja kiitetään. Kaupassakin kun maistoin jonkun naisen tarjoamaa tonnikalaleipää, niin kun sanoin, että pitää vähän miettiä mutta hyvää oli, niin vastaus oli että thänk juu söör. Tulee olo kuin kuninkaalla, kun kunnioitetaan näin.

Mutta huomenna sitten lisää! Tänään vetäydyin aika aikaisin, jotta sain vähän duunia tehtyä ja lepuutettua jalkojanikin. Harmi, etten ollut saanut aktiivisuusrannekettanikaan ladattua kotona hetkeen, niin en saanut tästä päivästä kuin pienen määrän askelia ylös. Oli kuitenkin todella toiminnallinen päivä!

Huomenna sitten Dubai Film Festivaleilla, jonne pääsen pressinä! Jepujee! Tulee mukavaa! Seuraavaksi kuitenkin kylpyyn ja sitten melko pikapuoliin nukkumaan, niin jaksaa huomenna olla skarppina auringon aikaan!

Kiitos lukemisesta! Tuli aika pitkä paasaus... Seuraavalla kerralla enemmän huumoria messiin ja muutenkin paremmat jutut! MOIKKA!

(Noin vajaa 40 minsaa meni kirjottaa tää.)

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Viljami ryömii yleisön pyynnöstä – hulvattomia videoita!

Blogini toiseksi suurin fani eli äitini pyysi videota Viljamin ryömimisestä. Tässä kaiken kaikkiaan neljä, NELJÄ videota Viljamin päivän kolttosista. On kyllä hauskin tyyppi koskaan tämä poika. Jopa parempi huumorintaju kuin minulla!

Pahoittelut siitä, että osa videoista on nihkeässä kuvasuhteessa. Klikatkaa kuitenkin koko ruudulle (full screen) se filmi sieltä videon oikeassa alakulmassa olevasta ikonista, niin edes hieman suurenee eikä tarvitse tihrustaa.








sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lontoo-blogi #2 – huikeita kuvia!



Toinen blogi Lontoosta lähtee käyntiin nyt ja jatkaa siitä, mihin viimeinen jäi!

Kun olin hieman rentoutunut hostellilla, oli taas aika jatkaa matkaa. Tarkoitukseni oli hakea kylältä jotakin ruokaa tai pientä purtavaa, ja päädyinkin lopulta Arlington Cafe -nimiseen mestaan tässä lähellä. Listalla oli aamupalojen lisäksi kaikenlaisia voileipiä, paahtiksia ja muuta hiukopalaa.

”A cheese and ham sandwich and a light coke, please!” sanoin harvinaista kyllä täydellisellä intonaatiolla – tai ainakin kerrankin oli sellainen olo, että sain äänenkorkeuteni kulkemaan hyvinkin uskottavalla ja oikeankuuloisella tavalla. Vaikeahkoa aksenttia mumiseva naikkonen vastaili ”Jotainjotainjotain, je? Jotainjotainjotain, je?” Muistaakseni varmistin hänelle tämän jälkeen vielä tilaukseni uudemman kerran. Seuraavaksi minua pyydettiin valitsemaan paikka ja menemään istumaan.

Istahdin lähelle ikkunaa, josta kajasti kaunis auringonvalo. Lämpötila on kuulemma ollut täällä viime päivinä sellaista 18 asteen luokkaa, eli täällä eletään jo alkukesää. Päähäni tuli hassu ajatus, että koska osaan tätä kieltä hyvin, niin minähän voisin teoriassa vaikka asuakin täällä. Ainoa vain, että tarjoilija tuli luokseni kahvikuppi kädessä! Sanoin tilanneeni dieettikokista (vaikka vahingossa olin kai suomalaisittain puhunutkin ”lightti-kokiksesta”), minkä jälkeen tarjoilija kantoi kahvin pois ja toi minulle hitto vie tavallista kokista! Toistin vielä tilaukseni, ja tarjoilija toi minulle vihdoin ja viimein dieettikokista. Jäin miettimään, oliko amerikkalaisittain lausumani englannin kieli liian vaikeaa näille ihmisille.


Läheltä The Woodberry -hostelliamme

Syötyäni maittavan leipäni kävin viereisessä kaupassa harkitsemassa virvoitusjuoman hankkimista. Totesin, että voisin mahdollisesti ostaa jotain juotavaa reppuun evääksi – ja tajusin samalla, että olin unohtanut reppuni äskeiseen ruokapaikkaan! Huh, siellähän se oli nurkassa! Vaan ei saakeli, en todellakaan tahdo toistaa viimekertaisen Britti-reissuni katastrofia, kun menin hukkaamaan laukkuni ja siinä samassa esimerkiksi passini!

Minulla oli todella monta tuntia kulutettavana ennen kuin Juuso saapuisi Lontooseen ja Antin ja Janin potkupallomatsi loppuisi. Siispä lähdin tutkimaan kaikenlaisia poikkikatuja täällä Seven Sistersin lähimaastossa. Yllätyksekseni huomasin, että tämä paikkahan on kuin Lontoon oma Kontula! Köyhyyttä, ankeutta, kerjääjiä, alkoholisteja ja etnisyyttä. Tuntui, että olin valkoisena miehenä vähemmistössä, ja jokaisella kulmalla oli jokin erikoinen ravintola. Oli karibialaista, pakistanilaista ja jopa ugandalaista ruokapaikkaa, ja nekin harvat eurooppalaista ruokaa tarjoavat liikkeet mainostivat islaminuskoisten halal-lihaa. Pienoinen kulttuurishokki tällaiselle suomalaissällille!



Rasismi on ilmeisesti jonkinlainen ongelmakin täällä alueella

Pitkällisen vaeltelun jälkeen päädyin makoisaan herkkupuotiin, jonka menusta tilasin valkosuklaakrepin. Menu oli kuitenkin vanhentunut, joten jouduin tyytymään valkosuklaavohveliin – mutta ai että miten herkullista se olikaan! Maiskutellessani vohvelia katselin televisiosta musiikkivideota, jonka naisartistia en tunnistanut. Maksun yhteydessä kysyin myyjältä laulajan nimeä, mutta hän oli jotenkin nihkeänä eikä kuulemma tiennyt. Ei sitten.


Rupesin miettimään rahatilannettani. Ulkomailla on se ongelma, että mitä enemmän kiertelee paikkoja, sitä enemmän tekee mieli kuluttaa rahaa ja ostaa syötävää. Päätin, että nyt oli aika rauhoittua ja mennä vieressä olevaan kauniiseen puistoon istuskelemaan. Hetken aikaa ihastelin silmieni edessä avautuvaa maisemaa ja fiilistelin sitä, että olin yksin Lontoossa vailla minkäänlaista kiirettä. Muiden odottaminen ei tuntunut enää työläältä, vaan pystyin kerrankin nauttimaan joutilaisuudesta täysin siemauksin.



Kyltit ja maamerkkien tekstit kertoivat minulle, että olin tullut Tottenhamiin. Siellä sitten kiertelin ympäriinsä ja talsin jalkapohjani puhki asti, kunnes jossain vaiheessa kavereille alkoi olla ajankohtaista suunnitella kohtaamispaikkaa. Muutama epämääräinen puhelu soiteltiin, kun sovitettiin menoja yhteen, mutta silti oikein mitään järkevää tai lopullista ei saatu lyötyä lukkoon. Päädyin viettämään vielä pitkän aikaa yksin ja käymään esimerkiksi paikallisessa Alepassa eli Tescossa hieman shoppailemassa.

Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.


























Kun vihdoin saimme köörimme kasaan, kävimme vielä majoituksella huoahtamassa ja päädyimme pian joukolla etsimään ruokaa. Menimme muiden kolmen toiveesta epämääräiseen burgeripaikkaan, jonka ruualle itse annoin 1,5/5, mutta muut puhuivat kolmesta tai jopa tilanteeseen nähden viidestä! En kyllä oikein ymmärtänyt kamujen kiintymistä mokoman paikan burgereihin, joissa oli kaiken kukkuraksi kaikista kauheinta makua eli punajuurta sisällä, yök! Lisäksi meinasin vielä tuonnekin paikkaan unohtaa reppuni! Mitä ihmettä?!

Muut alkoivat mieliä keskustaan baarien suuntaan, mutta minä totesin, että en yksinkertaisesti jaksa. Univelkoja olisi hyvä maksella takaisin, ja muutenkin minulla on liian raskas olo moiseen humputteluun ja valvomiseen. Ei tänään, ei.

Tällä hetkellä istuskelen yksin huoneessamme. Muutkaan eivät lopulta jaksaneet lähteä kauemmas, vaan tyytyivät hostellimme aulapubiin, jossa he oletettavasti pelaavat biljardia ja ottavat ehkä yhden tai kaksi. Itse olen sen verran sippi, että ei oikein innosta. Askelmittarikin kertoo karua tarinaa: kävelin tänään noin 19 000 askelta!

Nyt voisi alkaa vähitellen käydä unille. Huomenna luvassa jotain ihan muuta! Loppuun kuitenkin vielä satunnaisia kuvia tältä päivältä. Se on moro!





torstai 2. huhtikuuta 2015

Viljami-vauva rakastui?


Terve taasen, blogikansa! Täällä sitä turistaan toista päivää putkeen, vaikka vasta oli kahdeksan päivän tauko. Inspiraatio on siitä hauska juttu, että se voi iskeä ihan koska vain. Tänään halu kirjoittaa...

Edellinen kappale loppui äkisti ja kesken, koska inspiraatio lakkasi tuosta vain. Olin kertomassa, kuinka halu kirjoittaa iski tänään heti herätessä, mutta olin jo käyttänyt sanaa "iskeä" edellisessä lauseessa. Aloin pohtia muita vastineita, kuten "halu kirjoittaa kaatui päälleni" tai "singahti", mutta mikään ei tuntunut oikein järkeenkäyvältä. Väkisin on vaikeaa kirjoittaa.

Taidankin jättää tämänkertaisen päivityksen tähän. Olkoon tuo ratkiriemukas video siis se tämän päivän juttu!

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Viljamin hauska päivä – katso kuvat ja video!

Blogieni otsikot jatkavat raflaavalla keltaisen lehdistön linjalla. Jos näet tämän otsikon blogilistalla, on sinun aivan pakko klikata sitä. Lisää Kielisirkusta koko Suomen-maahan, se on se tarkoitus! Kävijämäärät nousuun keinolla millä hyvänsä – mitä sitä kaunistelemaan!


Kyllä vain oli eilinen – maanantai 16. maaliskuuta 2015 – hauska päivä jälkikasvun kanssa! Tuosta nappulasta on tullut todella viihdyttävä, koominen ja ihastuttava persoonallisuus. Luettelenpa Viljamin eiliset hauskat toilailut tähän vaikkapa numeroituna.

1. Linda kertoi aamulla heränneensä siihen, kuinka Viljami yritti kiivetä hänen päälleen. Oikeastihan Viljami on hieman yli 8 kuukautta vanha eikä osaa vielä oikein kontatakaan kävelemisestä tai kiipeämisestä puhumattakaan! Silti pojan aktiivisuuslukema on sen verran nousussa, että kaikennäköisiä hurjia käännähdyksiä ja väännähdyksiä saadaan nykyään seurata.

2. Meillä on vielä kaksi vauvauintikertaa jäljellä, mutta eilen oli kenties minulle se mieluisin kerta. Linda kantoi Viljamia vedessä, ja Viljami läiski hurjana H2O:ta käsillään. Kun sitten itse liityin läiskimiskerhoon, repesi poika nauramaan monta kertaa. Absurdilta tuntui siinä yhdessä roiskia ja naureskella poitsun kanssa. Laatuaikaa totisesti!

3. Viljamin syöttöhetkikin oli tavalliseen tapaan huvittavaa katseltavaa! Välillä hän vaikutti jo innostuvan jauhelihasta, mutta sitten kohta tulikin kaikki kakoen ja kummastellen ulos suusta. Oli pienimuotoista yskimistä vähän ikäväkin katsella, mutta eipä tuosta kenellekään paha mieli lopulta jäänyt. Kaikki ruoka ei vain Viljamille vielä maistu!


4. Ennen nukkumaanmenoa Viljami ehti vielä yrittää repiä minulta luurit päästä. Hymyilevä ja utelias mukula viisveisasi, kun sanoin ei ja osallistuin pieneen köydenvetoon kuulokkeiden johdoista. Yhdessä vaiheessa Viljami johtoa tavoitellessaan kaatui istuma-asennosta makuulleen ja yritti kiivetä minunkin päälleni. Sai kuin saikin lopulta kiinni vielä kertaalleen johdostakin, ovela tyyppi! Ja kyllä vain taas nauru maittoi...

5. Kun siirryin nukkumaan, oli Viljami kellahtanut pinnasängyltään puolittain Lindan sängyn puolelle vatsalleen. Aivan kuin joku olisi ollut yöllä juomassa ja löytyisi aamulla nukkumasta sänkynsä vierestä!

Kuten tuossa blogini otsikkopalkissakin näkyy, olemme antaneet Viljamille jo hänen ensimmäisen oman kännykkänsä. Tänään sai vielä oman läppärinsäkin. Jospa jatkossa jättäisi aikuisten kannettavat rauhaan! Voidaan nyt kunnon nörttiperheenä istua kolmistaan iltaa sohvalla ja datata kukin tahollaan!



"No en tasan hakenut netistä rintojen kuvia!"

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Uusi häikäisevä ulkoasu – ja muuta!

Mikä ilo silmälle, mikä design! Tyylitajukas tyttöydeni meni ja pisti blogini ulkoasun uuteen uskoon! Minä toimin taustalla hieman makutuomarina, mutta pääasiassa annoin Lintsulle vapaat kädet. Lopputulos onkin nyt muodikas ja trendikäs!

Liikanimi Kelluva lähti ytimekkäämmästä Kielisirkuksesta kokonaan pois. Olin alun perin olettanut, että Kielisirkus itsessään olisi liian geneerinen nimitys, mutta yllättäen näin ei ollutkaan. Jos kirjoitat Googleen blogini nykyisen nimen, niin on se aivan ensimmäinen asia, mitä löydät! Viljamikin koetti muuten googlettaa jotakin äsken...


Google on ehkä kaveri, muttei sekään sentään kaikkea löydä.


On tuo poika kyllä hassu. Minne ikinä sen asettaakin istumaan, niin kohta on käsissä jotakin kiellettyä tai vähintäänkin kyseenalaista...

Tuosta ulkoasusta vielä muutama sananen.

Mielestäni blogin luukki (look) kuvastaa nyt aika hyvin kaikkea sitä, mitä Kielisirkus edustaa: lintuja, lumiukkoja, rusetteja ja kaikkea muuta totaalisen rändömiä! Ei vaan – tarkoitukseni on tehdä tämän blogin jutuista ennalta arvaamattomia ja yllättäviä. Juuri kun luulet tietäväsi kaikesta kaiken, lässähtää kermakakku päin pläsiä! Koskaan ei tiedä mitä on tulossa.

Tuon Viljamin puhelinkuvan halusin ehdottomasti saada mukaan tuohon banneriin, sillä se vetoaa niin äityleihin kuin kaikkiin muihinkin laatua arvostaviin ihmisiin – ja onhan se nyt hitto yksi söpöimmistä kuvista tässä universumissa!

Tuo veriroiske tuossa alhaalla keskellä on kyllä vähän kyseenalainen. Mitään kauhu- ja gorejuttuja en ajatellut tänne kirjoitella, mutta saa nyt nähdä sitten! (Tai jos tuo ei ole verta, niin mitä sitten? Tomaattia?)


Olevinaan cool mutta oikeasti aika nolo uusi kuva minusta.


Viimeisenä tahdon nostaa esiin vielä tuon vasempaan alakulmaan sijoitetun venyneen Batman-logon. Olen melko suuri Batman-fani, mutta alun perin Linda oli repäissyt kuvakirjastosta tuohon Teräsmiehen S-logon. Kun ehdotin asian korjaamista, lätkäisi muotiguru jostain päälle tuon lepakkologon. Tarkkasilmäisimmät pystyvät edelleen näkemään tuon lepakon alla punaisia jäänteitä menneestä Supermiehestä... Ei tämä tosin haittaa, sillä enhän tähtää jutuissani niinkään kliiniseen puhtauteen ja tahrattomuuteen, vaan pienet rosot tuovat mielestäni luonnetta. Täydellisyys on epätäydellistä!

Kosolti kiitoksia siis kauniille avovaimolleni upeasta uudesta ulkoasusta! Kylä kelpaa!


perjantai 19. joulukuuta 2014

Viljamin yökutitukset

Jaanpa tässä nyt videon Viljamin perinteisestä yökutitussessiosta. Tällaista se on aina, kun poika menee nukkumaan. Muuten saattaa olla ihan pokkana, mutta kun viedään tuohon sängylle valmistautumaan yöpuulle, niin johan on hymy ja hohotus herkässä. Enjoy.


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Viljami 5kk 1vko 2pvä

Täällä taas!



Näin joulua kohden meikäläinenkin vain laiskistuu ja laiskistuu. Alun perin piti bloggailla pojasta aina tasakuukausin, mutta eihän sellaista kestänyt kuin kolme kertaa. Neljäs kerta venyi viikolla, koska olin ulkomailla ja muutoinkin kiireinen. Tämä viides venyi edelleen sillä viikolla ja kahdella päivällä (tosin kello on nyt 0.02, eli ei tässä hirveän paljon olla yli yhden päivän extravenymisen). Toisaalta olisi ollut vähän hassuakin kirjoittaa "4kk 1vko" -tilanteen jälkeen jo alle kuukauden päästä uusi päivitys. Noh, katsoo nyt. Aikataulusekoiluista huolimatta haluan tallentaa tämän pikkupojan elämää muistiin.

Aivan kuin ennenkin, myös tämä viimeisin kuukausi on ollut varsin tapahtumakas (köyhä vastine ruotsinkielisemmälle tapahtumarikkaalle). Mieleen on jäänyt useitakin erilaisia hetkiä, joista voisinkin nyt kertoa. Ennen sitä käyn kuitenkin läpi kuun uudet taidot ja jutut.

Edelliskirjoituksessani näemmä kerroin Viljamin juuri oppineen ottamaan kiinni asioista sekä päristelemään suullaan. Tällä kertaa kuukauden kovin uusi juttu on ollut eräänlainen kädellä rummuttaminen/tamppaus. Sen sijaan, että poika käyttäisi vain rannettaan, rummuttaa hän koko käsivarrellaan. Kuten päristelykin, tämä tuntuu taitona jokseenkin kyseenalaiselta, mutta äsken nukkumaan mennessään poju oli kuulemma heilutellut käsiään puoliunessakin. (Linda ilmoitti tämän toisesta huoneesta kännykällä chatissa, kun meni Viljamin kanssa samaan aikaan nukkumaan.) Joskus kun pojun kädet ovat tietyssä kulmassa, näyttää tuo tamppausliike vähän niin sanotulta sarkastiselta taputtamiselta (sarcastic clap), jollaista pahikset monesti elokuvissa harjoittavat, kun hyvis virheellisesti luulee voittaneensa.


Toinen iso juttu on, että ihan tässä muutaman päivän sisällä Viljamille on puhjennut kaksi hammasta. (Vai pitäisikö sanoa, että ikeneet ovat puhjenneet tehden tilaa näille hampaille?) Tämä on kaiketi näkynyt pojan itkuisuutena, vaikka ei hän minusta tavallista enemmän ole oikeastaan itkeskellytkään.

Kuinka paljon Viljami sitten ylipäätään itkee?

Täytyy sanoa, että Viljami on muuttanut totaalisesti tietämättömät käsitykseni vauvoista. Voisin väittää, että on ollut useita päiviä, jolloin Viljami ei ole itkenyt oikeastaan ollenkaan. Pienen pientä kitinää kuulee päivittäin esimerkiksi päiväunilta herätessä, mutta näissä tilanteissa syy on niin nähtävissä ja helppo korjata, että en oikein edes laskisi tuota itkuksi. Ylipäätään usein tuntuisi auttavan, kun pojalle hieman laulaa, ottaa hänet syliin tai vaikka vain kutittaa vähän jalkapohjista. Vauvalla ei ole egoa eikä hän itke vastalauseena, joten usein tällainen myönteisellä asialla "hämääminen" voi keskeyttää ylitsepääsemättömältäkin vaikuttavan surullisen hetken tehokkaasti. Ja mikäpä sen tyydyttävämpää, kun vauvan ruttunaama kääntyy kujeilevaan hymyyn, kun vähän jalkapohjasta rapsuttaa.

Seuraavaksi voisin kertoa kolme mielenkiintoista tapahtumaa viime viikoilta.

1. Lindalla on tässä kuussa ollut parit pikkujoulukemut tai vastaavat kaveritapaamiset. On hyvä, että hänkin pääsee välillä vähän irtautumaan kotioloista ja oravanpyörästä ja minä puolestaan saan kahdenkeskistä aikaa Viljamin kanssa. (Olenhan minäkin tehnyt hyvän määrän omia juttujani tässä samalla.) Kerran minulla oli kuitenkin Viljamin kanssa hyvin hyvin rankkaa kaksistaan.


Viljamin paita yläpuolella olevassa kuvassa on hieman hämäävä. Nämä ensimmäiset vauva-ajan kuukaudet ovat aika pitkälti äitiaikaa, kun lapsi saa kaiken ravintonsa äidin rinnasta tai maidonkorvikkeesta. Näin ollen on myös normaalia, että lapsi kiintyy äitiinsä enemmän, eikä asiaan ehkä myönteisesti ole vaikuttanut sekään, että olin vastikään muutaman päivän Englannissa matkalla. Noh, pointti on, että on paljon helpompaa järjestää iltoja, jolloin minä näen kavereitani ilman Viljamia, kuin että Linda näkisi kavereitaan ilman Viljamia. Tänä yhtenä iltana näin kuitenkin tehtiin, ja minä olin kyllä aika helisemässä pojan kanssa.

Yhdessä vaiheessa poika päräytteli aikamoisen satsin vaippaansa, ja tuotos tuli läpi sekä hänen vaatteistaan että minun farkuistani, kun Viljami istui polveni päällä. Vaihtelin vaipat ja vaatteet, eikä siinä mitään, mutta pojalla oli muutenkin vähän känkkäränkkäinen päivä. On hassua, että silloin kun Viljami viettää Lindan tai meidän molempien kanssa aikaa, on hän tavallisesti hyvinkin rauhallinen. Minun kanssani ollessaan hän kuitenkin testasi minua kovasti ja vaati jatkuvaa huomiota, laulamista, ruokintaa ja syliä, mutta silti ei ollut hyvä. Kun poika viimein rupesi hieromaan silmiään ja haukottelemaan, päätin viedä hänet nukkumaan.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Viljami on tottunut siihen, että koko hänen elämänsä ajan hän on nukahtanut Lindan viereen imetykseen. Tuttipullo ei ajanut samaa asiaa, vaan poika vain huusi ja huusi. Paniikissa tekstailin ja soitin Lindalle, joka sanoi, että "Oot vaan siinä vieressä, niin eiköhän se kohta rauhotu ja nukahda". Ei toiminut, vaan poika huusi niin sydäntäsärkevän pitkään ja kovaa, että minun oli pakko ottaa hänet syliin ja tuuditella vielä. Linda lähti tulemaan juhlistaan nukuttamaan poikaa, mutta se oli turhaa, koska juhlat olivat sen verran kaukana, ettei poika kuitenkaan pysyisi valveilla niin pitkään.

Yhdessä vaiheessa Viljami huusi kovempaa kuin olin koskaan aiemmin kuullut – niin kovaa kuin vain fyysisesti pystyi. Kyyneleet silmissä pidin häntä sylissä ja nojasin hänen kasvoihinsa epätoivoisena päälläni. Yhtäkkiä huuto taukosi ja poika meinasi kellahtaa sylistäni. Laitoin hänet sänkyyn makaamaan, mutta hän virkosi ja huusi jälleen. Kokeeksi nojasin taas hellästi hänen kasvoihinsa, ja hän simahti! Olo oli hitto vie kuin taikurilla tai hypnotisoijalla! Poika oli tottunut siihen, että hän nukahtaa vain läheiseen ihokontaktiin, joten häneen nojaaminen kelpasi. Voi hyvä elämä! Myöhemmin Lindakin on kokeillut samaa juttua päällään ja se on toiminut!

Kaksi muuta tarinaa ovatkin sitten lyhyempiä ja kivempia...

2. Saunomme usein Lindan ja Viljamin kanssa kolmistaan saunavuorollamme. Tavallisesti poika saa aluksi olla saunan lattialla sitterissä jonkin aikaa, kunnes otamme hänet vielä ilman vaatteita toiselle lauteelle syliin lämmittelemään. Nyt Linda oli juuri ottanut pojalta kuteet pois ja olimme suihkuhuoneessa vilvoittelemassa. Linda piti Viljamia pystyssä, kunnes tämä yhtäkkiä vähän huojahti ja huitaisi Lindan jalkaa päällään. Noin kaksi sekuntia jännitimme, alkaisiko Viljami itkemään, mutta vielä mitä: hän purskahti nauramaan! Minä ja Linda repesimme jutulle, ja sekös Viljamin innostusta vain lisäsi. Siinä sitten naureskeltiin kilpaa koko perhe. Yksi parhaita yhteisiä hetkiämme ehdottomasti!

3. Tänään (eilen) päivällä Linda kävi kampaajalla ja minä olin Viljamin kanssa kahdestaan kotona. Meillä oli oikein mukavaa Viljamin kanssa, ja minulla on jo olo, että hän tykkää jo kovasti viettää minunkin kanssani aikaa. (Nauraakin nykyään kanssani esimerkiksi vaipanvaihdossa!) Aioin antaa Viljamille tuttipullosta korviketta, mutta joka kerta, kun vein pullon hänen suulleen, hän alkoi tamppaamaan pulloa kädellään. Totesin siinä ääneen, että eihän tästä nyt mitään tule ja ethän sinä poika voi juoda, jos samaan aikaan hakkaat sitä pulloa. Joka kerta vedin pullon hetkeksi pois, jolloin Viljami kovasti ilmoitti haluavansa sen takaisin. Tarpeeksi monen toiston jälkeen aloin nauraa tilanteen absurdiudelle, ja eiköhän poika revennyt taas myös! Siinä taas naurettiin molemmat, kunnes viimein taisin antaa pullon pojalle ja samalla pitää hänen kättään kiinni, jottei hän pystyisi huiskimaan sillä pulloa. (Noin muutenhan Viljami osaa nykyään pitää pulloa käsillään kiinni, jotta juottajan ei tarvitse kyykkiä pullon kanssa syötön ajan.)

––

Että sellaisia tarinoita tällä kertaa. Kyllä vain on mahtava poika. Jotenkin tuntuu, että päivä päivältä häneen vain kiintyy enemmän. Siinä on kivaa yhteistä tekemistä minulla ja Lindallakin, kun yhdessä kehutaan poikaa ja matkitaan tämän hauskoja ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja ääniä arjessamme. Ihana pieni perhe!

maanantai 13. lokakuuta 2014

Huoh, tää on niin mun tuuria!



Haa, huijasinpas! Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, tämän blogin ei ole tarkoitus surkutella meikäläisen huono-onnisuutta. Ja ei, myöskään tuo rulettipyörä ei oikeastaan liity mihinkään, vaan nappasin sen vain jostain vapaasti käytettävien kuvien kirjastosta. Halusin nyt vain avautua eräästä hassusta asiasta, johon olen jossain vaiheessa alkanut kiinnittää huomiota.

Oletko sinä koskaan huomannut, kuinka jokainen maailman ihminen ajattelee olevansa maailman juuri se epäonnisin sielu? Noh, jos ei kaikista epäonnisin, niin ainakin keskivertoa paljon epäonnisempi!

Paras pokerikäsi ilman jokereita

Idea tästä blogista on muhinut päässäni jo pitkään. Täten tahdon siis lanseerata uuden hienon termi rakkaaseen suomen kieleemme, ja sen termin nimi on muntuuri! Määritelmä tälle sanalle on seuraava "kaikkein huonoin onni maailmassa".Vastedes siis aina, kun joku voivottelee jonkin asian olevan "niin mun tuuria", niin muistakaa ajatella nuo sanat mielessänne yhteen kirjoitettuna! Seuraavassa kaksi havainnollistavaa esimerkkiä tämän uudissanan oikeaoppisesta käytöstä:

1) Siis ei huoh, bussi lähti taas just mun nenän edestä! Tää on niin muntuuria!

2) Kiitos hei oikeesti tosi paljon kutsusta, mutta muntuurilla mulla on taas joku pakollinen meno tona päivänä...


Jos ajatusta muntuurista ja ihmisten epäonnisuudesta halutaan hieman vielä laajentaa, niin kuunnelkaapa joskus, kun ihmiset puhuvat arvonnoista ja arpajaisista! Lähes jokainen ihminen ottaa puheeksi sen, kuinka hän ei ole koskaan voittanut mitään. Jos oikeasti sitten tutkitaan todennäköisyyksiä, niin tämähän on juuri se periaate, jolla arvonnat toimivat – suurin osa ei yksinkertaisesti voita mitään; ei nyt, eikä koskaan! Huomattavasti harvinaisempaa on kuulla jonkun osallistuvan arvontakeskusteluun sanomalla, että hän voittaa jatkuvasti tai että hän on voittanut edes joskus. Enpäs sitten tiedä, onko kyse arvontojen järjestäjien hyvistä markkinointitaidoista vai vain osallistujien kovasta halusta voittaa, kun niin moni tahtoo erikseen todeta ihmettelevään sävyyn oman heikon menestyksensä...

Minäkään en ole koskaan voittanut tällaisia palkintoja...

Sanottakoon nyt vielä, että joskus nuorempana minulla oli tapana käyttää pieniä aikoja päivästäni kaikenlaisiin kilpailuihin osallistumalla. Löysin tuolloin netistä jopa muutamia paikkoja, joihin oli listattu arvontasivustoja helppoa onnenongintaa varten. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei koskaan voittanut mitään, vaikka laittoi kerralla useammankin osallistumisen menemään! 

Kerran sainkin sitten olla eräällä työpaikallani yhden kilpailun järjestäjäpuolella. Jossain satunnaisessa lehdessä julkaisemaamme arvontaan tuli tuolloin muistaakseni vain seitsemän osallistumista, joiden kesken pääsin arpomaan vissiinkin tuoreen iPodin. Hieman jäi tuolloin mietityttämään, olisiko sittenkin oikeasti hyvä vain jatkaa tuota päivittäistä arvontoihin osallistumista... Jos vaikka muntuuri joskus kääntyisikin!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Lauantai-brunssilla Dylan Arabiassa

Moikkelis taas!

Kirjoitanpas tähän blogiini nyt ensimmäistä kertaa hiukan erilaista matskua – en siis vain Viljamista, vaan koko pienen perheemme yhteisestä visiitistä Dylan Arabiaan brunsseilemaan! Pohjustukseksi kerrottakoon, jos joku ei vielä tiennyt, että sana brunssi tulee siis yhdistelmästä breakfast (aamiainen) ja lunch (lounas). Todellista kielisirkusta siis tämäkin! Lisäksi täytyy muuten tähän väliin tunnustaa, että minulla on aina mennyt sekaisin termit lounas ja päivällinen. Eihän noissa kyllä oikein mitään logiikkaa olekaan, kun molemmathan syödään nimenomaan päivällä. Ja nuo englanninkieliset dinner ja lunch vasta onkin vaikea muistaa oikein päin! Suomessa työpaikoilla ja ravintoloissa käytetty termi lounasaika on tosin aika hyvä muistuttaja näiden kahden suomalaisen termin erottamiseen.

Meidän pieni perhe ruokailemassa (paitsi Viljami-raukka ei kyllä syönyt mitään!)


Asiaan! Käytiin siis tosiaan appiukkelin (Lindan isä, toinen Viljamin isoisistä) kanssa brunsseilemassa juuri äsken! Ruokapaikkana toimi Dylan Arabia, joka sijaitsee Hämeentie 153:ssa Arabianrannassa – stadilainen appi ei tosin ollut ihan saletti siitä, kuuluuko mesta oikeasti Arabianrannan piiriin. Oli miten oli, tarjolla oli kappalehintaan 17,50 € melkoinen valikoima jos jonkinlaista seisovan pöydän herkkua. Kattaukseen kuului esimerkiksi muroja, mysliä, marjoja, hedelmiä, leipää, juustoja ja muita päällisiä, bbq-kanaa ja -possua, pasta carbonaraa, lihapullia, makkaroita, kalaa ja valtava määrä erilaisia jälkiruokia.

Tervetuloa yltäkylläisyyteen!


Kuten yleensäkin seisovan pöydän kanssa, nälkäisenä ei tarvitse Dylan Arabiastakaan lähteä! Todennäköisempää on tulla monipuolisuuden ja hetkittäisen ilmaisuuden sokaisemaksi ja mättää turpa tupaten täyteen ruokaa. Seuraavaksi sitten kaduttaakin koko päivän ajan, kun vatsaa kipristelee ja olo on kuin elefantilla. Dylanin kanssa tämä on enemmän kuin todennäköistä, sillä ruuat on levitetty laajalle alueella ja jopa ammattilaistekniikalla "aluksi vain vähän kaikkea" voi vahingossa saada olon kylläiseksi jo ensimmäisellä kierroksella.

"Voi jestas... Miten mä ikinä löydän maitoa täältä?"


Kaiken kaikkiaan Dylan Arabiaa kehtaa suositella ruokapaikaksi kelle vain brunsseihin vihkiytyneelle. Ainoa miinuspuoli on buffetin hiukan korkea hintalappu, vaikka eiväthän tällaiset paikat ihan opiskelijoiden juttu olekaan. Mitä isomman loven 17,50 € asiakkaan lompakkoon jättää, sitä suuremman vatsakivun hän itselleen todennäköisesti hankkii. Toinen pikku pyyhe täytyy antaa siitä, että minun makuuni paikassa oli hieman turhan vähän ruokaa lämpimässä. Mielestäni ainakin bbq-kana olisi hyvin todennäköisesti maistunut paremmalta suoraan uunista. Joka tapauksessa annan paikalle arvosanaksi kunnioitettavan 4+ / 5.

Brunssin jälkeen käytiin vielä pikaisesti pysähtymässä lähellä olevan Viikin kauniissa syksyisissä maisemissa vesiputouksen luona. Ei kyseessä ihan mikään Niagara ollut (olen käynyt sielläkin kaverini kanssa vuonna 2009), mutta kyllä vesi vain on aina hieno elementti! 

Lindan kuva näytti paremmalta kuin minusta otetut kuvat :D


Vesiputouksen pällistelyn ja valokuvamallistelun jälkeen kävelimme vielä pikku matkan ympäristössä ja katselimme, kun epätoivoiset ja epäonniset kalamiehet vetelivät pitkillä perhoshaaveillaan (siltä ne näyttivät!) jatkuvia vesiperiä. (Eli käytännössä epäonnistuivat uudestaan ja uudestaan. Näemmä sanonta vetää vesiperä tulee alun perinkin tuosta nimenomaisesta nuottakalastusepäonnistumisesta!) Lopuksi otettiin vielä muutama höpsö kuva rantaan ilmeisesti ajautuneen valtavan hauen päällä... Mukavaa oli! =)

 Meikä ratsastaa valtavalla hauella! Upeat syysvärit!


"I don't want none of this shit!" (Isoisä tukemassa)

torstai 9. lokakuuta 2014

Kelluva Kielisirkus esittäytyy

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhun ja kirjoitankin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös eräs englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työksenikin kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on jo jokunen plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

  • Juuri eilen kolme kuukautta täyttänyt poikani Viljami sekä avovaimoni Linda
  • Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille tietysti jossain vaiheessa)
  • Parisuhde haasteineen ja hienouksineen – minulta löytyy myös vinkkejä ja apuja näihin asioihin
  • Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
  • Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
  • Elämä ja sen tarkoitus (joopa joo...)
  • Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista pientä kivaa yhdestä viiteen -asteikolla)
  • Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
  • Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt oli mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista olisi luvassa! Tarkoitus olisi tällä blogilla päätyä bloggaamaan Kaksplussan bannerin alla. Se olisi nastaa se, ja minulla onkin valmiiksi jo muutama perhepostaus plakkarissa ihan vaikka vain todisteena siitä, että perhebloggaus on kiinnostanut jo jokusen tovin ilmankin tätä blogihakua.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ihan ok aloitus, sanoisin. Ehkä 3-/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa! Joo.

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastavan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Seuraavaksi postaan blogiini muutaman vanhan tekstin viimeisen puolen vuoden ajalta, joten elkääpä ihmetelkö, kun poikani kasvaa hetkessä sikiöstä kolmekuiseksi! :)