perjantai 26. helmikuuta 2016

Puoleni

Tänään on luvassa vähän syvällisempää settiä.

Olen nimittäin viime aikoina miettinyt jos jonkin verran sitä, millainen ihminen oikeastaan olen. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä isommassa määrässä liemiä keitetään, sitä paremmin itsensä oppii tuntemaan. Erilaiset ihmissuhteet ja elämäntilanteet opettavat kaikki meille jotakin, kunhan osaamme astua itsemme ulkopuolelle tarkkailemaan. Ja ällös myöskään huoliko, oi arjen ja alhon kanssa taistelevat lukijani, sillä usein paras oppi tuntuisi tulevan nimenomaan vaikeista ajoista.

Itsetuntemus auttaa meitä pysymään tyyninä, rentoina ja läsnä tilanteissa, joissa tunteemme muutoin ottaisivat vallan. Michael Monroe on erinomaisesti sanonut, että elämä ei muutu koskaan helpommaksi, vaan sen kanssa vain oppii diilaamaan paremmin.

Olen havainnut itsestäni, että vaikka minulla onkin mukava määrä kamuja ja ystäviä ja olen pitkäkestoisessa parisuhteessa sekä pienen lapsen isä, olen pohjimmiltani jonkinlainen erakkoluonne ja oman tieni kulkija. Arvostan paljon rauhaa ja rauhallisuutta sekä sitä, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, jos en erityisesti halua.

Huumorintajultani olen sarkastinen. Pyrin vitseissäni yhtä lailla kuin keskusteluissanikin monesti pysymään askeleen edellä. Vältän sanomasta asioita, joita kuka tahansa voisi sanoa, koska se tuntuu minusta kliseiseltä. Jos yllättävässä tilanteessa totean jollekin, että on kyllä kiva sää ulkona, mietin  oitis salaa hiljaa mielessäni, että olipas taas latteaa tusinakamaa ja aivojen tyhjäkäyntiä. Näitä tilanteita muistan tulleen minulle useita silloin ensimmäisillä kerroilla, kun aloin tapailemaan Lindan kanssa. Ei se aina häiritse, mutta usein se kertoo minulle siitä, että olen virallisesti poistunut mukavuusalueeltani.

Viljelen ilmeettömiä ja lakonisia kommentteja. Jos joku yrittää olla hauska, totean, että hyvä juttu. Joskus saatan näyttää peukkuakin. Toisinaan nauran, mutta tätä tapahtuu suhteellisen harvassa seurassa.

On kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa luonteeni jokseenkin muuttuu. Se on Viljami.

Viljamin kanssa heitämme jatkuvasti läppää, teemme hassuja ääniä suulla, huudamme kilpaa ja leikimme kissa ja hiiri -leikkiä. Hänelle luen hassulla äänellä kirjaa ja yllätän itseni lepertelemästä noin muutenkin. Kun olemme kaksin kotona, olemme aikamoisen hassu parivaljakko.

Viljami edustaa minulle kaikkea sitä hyvää, mitä maailmassa on. Kun hän joskus sitten raapaiseekin minua ja ulvahdan kivusta, hän katsoo minua ymmyrkäinen katse kasvoillaan. Selitän hänelle, kuinka näin ei saisi tehdä, ja hän katselee huolestuneena – kunnes raapaisee jo kohta uudestaan. Jälleen on sama viaton ja hämmentynyt katse kasvoilla. Pyydän häntä sanomaan anteeksi, ja hän tekee työtä pyydettyä sekä halaa minua omalla pikkupoikamaisella tavallaan. Olemme taas kavereita. Kaikki on anteeksiannettu ja hauskanpito voi jatkua.

Viime yönä kun menin nukkumaan, jäin hetkeksi tuijottelemaan Viljamia, joka nukkuu minun ja Lindan välissä. Mietin, kuinka hieno poika hän on ja kuinka hän saa minussa esiin sellaisen pehmeän ja mukavan puolen, jollaista en olisi ennen hänen syntymäänsä varmaankaan pitänyt sarkastiseen luonteeseeni sopivana – eikä se siihen kyllä millään muotoa sovikaan, mutta samalla se sopii kuitenkin täydellisesti.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tulen kaapista (clickbait-roskaotsikko)

Mauton ja huono otsikko. Niin huono, että tekisi melkein mieli vaihtaa. Mutta en vaihda, koska tämä blogi on mieleni kaatopaikka. Tänne kaadan päästäni ylimääräisen painolastin. Huono juttu täällä on yksi huono juttu vähemmän päässäni.

Öö ja kyllä, tämä tekee sinusta teoriassa roskisdyykkarin – mutta ei siinä mitään pahaa ole, vaan olet erittäin tervetullut dyykkailemaan. Niin, ja ei roskisdyykkaamisessakaan pahaa ole, mutta sen kanssa on syytä olla varuillaan, ettei tule syöneeksi mitään epämääräisyyxiä.

Tykkään teini-äxästä.

Siis ei, tämäkään ei vielä ollut se kuvainnollinen kaapistatuloni. Mutta tykkään kyllä teini-äxästä. SAMALLA TAVALLA KUIN CAPS LOCKISTA. On hauskaa leikitellä asioilla, jotka on syystä tai toisesta sovittu huonoiksi. Samaa teen joskus sarkasmillakin – sanon jotain sellaista, mitä minun ei odoteta tai suoda sanovan. Tästä hyvä esimerkki on, kun tietoisesti hankin TV Shopista erään kuntolaitteen viime viikolla. Pakkohan ostosta oli kehuskella kavereille sillä, että sillä saa kuulemma kiinteät lihaxet ja sixpackin esiin todella nopeasti.

Eipä ollut tuo TV Shop -hommakaan kaapistatuloni. Vaan se tulee seuraavaksi.

Olen soitellut useita kertoja television puhelinpeleihin. Kyllä! Juuri niihin peleihin, joista "kukaan ei koskaan voita mitään" ja joihin soittaminen maksaa sen kaksi euroa per puhelu.

Uskallan sanoa tämän, koska olen legitiimisti masteroinut nuo pelit. Voitan sieltä jatkuvasti rahaa. En paljon, mutta muutaman satasen kuussa. Voittaisin enemmänkin, mutta saa voittaa ainoastaan kolme kertaa kalenterikuussa.

Pääasiassa olen voittanut pieniä potteja, sellaista 50–100 euroa yleensä. Pari kertaa tarttui kuitenkin haaviin astetta isompi potti. Eikä edes millään munkilla, vaan sillä, että onnistuin huijaamaan huijareita. Huoh, pitkähkö tarina, mutta kannattaa lukea.

Siellä on semmoinen automerkkipeli ollut. Haetaan aamuyöstä automerkkiä, jossa on O-kirjain. Jengi tarjoaa Fordia, Talbottia, Toyotaa, Hondaa – vaan vastaus on ollut kertaalleen esimerkiksi Laibao ja Pollycarters. Automerkkejä, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Läpi linjalle pääsee aika helposti. Se ei ole kynnyskysymys. Isoa osaa näistä automerkeistä ei kuitenkaan meinaa löytää edes Googlesta.

Noh, jekkuna on, että siinä alhaalla on pyörinyt teksti, jossa kerrotaan, että pelaajien ei pitäisi arvata, vaan ratkaista äärimmäisen hankala yhtälö, jota esimerkiksi naapurissani asuva yliopiston matematiikan professori ei lähtenyt edes yrittämään. Tehtävä oli aivan älytön ja siitä sai vastaukseksi numeroita, jotka sitten vastasivat ASCII-järjestelmän kautta kirjaimia.

Noh, päätin etsiä maailmasta henkilön, joka osaisi ratkaista kyseisen yhtälön, joka oli aina sama, paitsi että muuttujat vaihtuivat. Etsin parisen kuukautta silloin tällöin, kunnes löysin sivuston, josta ehkä saattaisi löytää avun. Meinasin etsiä hepun, joka voisi ratkaista yksittäisen tehtävän tarpeeksi nopeasti, mutta veljeni keksi, että mitä jos hankkisin saman tien tyypin, joka kyhää minulle ohjelman, joka osaisi laskea homman.

Päädyin haastattelemaan lukuisia ihmisiä ympäri maailman, kun etsin tyyppiä, joka osaisi tehdä minulle tällaisen ohjelman. Muun muassa eräs yhdysvaltalainen Disneylläkin töissä ollut tyyppi yritti, mutta ei onnistunut. Samoin erään ranskalaisen kanssa olin pitkään jutuissa. Lopulta eräs ukrainalainen janari sai homman hoidettua. Päätin kuitenkin maksaa yhteensä kolmelle tyypille heidän palveluksistaan ylimääräistä rahaa, vaikka ei olisi tarvinnut. Niin hyväntekijä olen!!!!!!!!!!!

Lopulta minulla oli se ohjelma ja kokeilin sitä. Voitin saman tien 3000 euroa automerkillä Popp. Vissiin kolme päivää, niin voitin toisen samanmoisen potin automerkillä Wanda. Tämän jälkeen yhtälö tehtiinkin niin vaikeaksi, että sitä ei tietokone jaksa tai ehdi edes laskea ohjelman aikana.

Nykyään voitan tuolta enää vain pienempiä potteja, mutta helppoa se on minulle kuin heinänteko. Aika jees.

4

Neljä tuntia unta
kuin yht' mont' tonnia lunta
Mieleni estraadin hukuttaisi
järjen valon sammuttaisi

Ajatus leikkaa
mutta tylsällä terällä
Eikä siitä tule lasta
tai liioin mitään muutakaan.

Mutta joo, mitäpä tässä
turpa kiinni ja musa soimaan
Sen tahtiin sitten karkeloimaan

Kantri tarjoaa näkökulman uuden
ei kuuntele
Mutta täyttää hiljaisuuden
onko parempaa terapiaa?

Teksti vailla järkeä
on pää ja häntä
Mutta nurin perin
pää perseessä ja perse päässä

Ei mielenmaisema musta ole
harmaa vain
Näin
hetkittäin.








keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kaksiosainen blogi, jota kukaan ei koskaan tule lukemaan

Päätin kirjoittaa blogin, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Olinhan tehnyt niin jo pitkän aikaa. Eihän blogillani ollut lukijoita. Ei ketään kiinnostaneet pöhköt stoorini, typerät juttuni.

Loppujen lopuksi ihminen on tässä elämässä yksin. Teki mitä hyvänsä, tapahtui mitä tahansa – kuka muu siitä välittää kuin sinä itse? Ihmisen oma elämä on ihmisen oma elämä. Itsestä se ehkä tuntuu merkittävältä, mutta vain itselle se on merkityksellinen. Muiden itseille se on vääjäämättä merkityksetön.

Muut voivat kommentoida elämääsi ja sanoa siitä mielipiteensä, mutta ei heitä loppujen lopuksi paljon kiinnosta – ellei elämäsi jollain tapaa liity heidän elämäänsä ja heidän mahdollisuuksiinsa. Silloin heitä kyllä kiinnostaa, ja mielipiteitä riittää kyllästymiseen asti.

Elämä on perinpohjaisen subjektiivinen kokemus loppujen lopuksi.

––

Kirjoitetaanpa sitten jotakin muutakin, kun tällä jalalla aloitettiin. Teen nykyään paljon kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää työtä, mutta luovalle kirjoittamiselle ei ole viime aikoina siunaantunut juuri aikaa. Vaikka onko tuokaan niin yksioikoista – onko kiirettä tai ehtimistä olemassa vai onko kyse sittenkin vain silkasta priorisoinnista?

Onko validia sanoa jollekulle, että et ole ehtinyt tekemään jotakin asiaa. Ainahan toinen voi todeta, että jopas olet ollut kiireinen ja et sitten varmaan ole ehtinyt katsomaan televisiotakaan tai pelaamaan pelejä tai nauttimaan elämästäkään, heh heh.

Vai onko kiire sittenkin yksilön itsensä määrittelemä konsepti, jolla suojellaan omaa minuutta ja omaa elämäniloa sitä uhkaavilta ulkoisilta vaikuttimilta? Lieneehän kuitenkin totta, että elämisen tärkein tavoite on nauttia elämästä – enkä nyt puhu hedonismista, fyysisen nautinnon nostamisesta elämän tärkeimmäksi asiaksi. Tarkoitan elämästä nauttimisella sitä, että eikö elämän kuitenkin ole tarkoitus jossain määrin olla mielekästä ja sellaista, että sitä haluaa jatkaa?

Kun sanomme, että emme ole ehtineet edistää graduamme tai emme nyt ehdi lähteä shoppailemaan, emmekö tarkoitakin tällä sitä, että jotta kokisimme elämämme miellyttävänä ja elämisen arvoisena, tahdomme toistaiseksi välttää asioita, joiden koemme uhkaavan sitä. Kuinka suuri arvo on loppujen lopuksi gradun tekemisellä, jos se vähentää elämämme mielekkyyttä? Entä kuinka suuri arvo puolestaan on shoppailun kaltaisella aktiviteetilla, jos emme halua siihen osallistua, vaikka sen tarkoituksena on olla lähtökohtaisesti mukavaa? Miksi ehtisimme lähteä shoppailemaan?

Toki on olemassa ihmisiä, jotka aina asettavat epämiellyttävät asiat miellyttävien asioiden edelle. Nämä ihmiset ehtivät aina tehdä työnsä ja opiskella, mutta samalla he ovat liian kiireisiä nähdäkseen ystäviään tai katsoakseen televisiota. Tällaisessa elämässä on kuitenkin vaarana, että hyvät jutut lipuvat jatkuvasti sormien lomitse.

Mitä enemmän elämää ja sen lainalaisuuksia tutkiskelee, sitä relatiivisemmalta kaikki vaikuttaa. Kaikessa on puolensa ja suurin osa totutuista konventioista on loppuviimein illuusioita, täysin keksittyjä.

Sitä pitäisi tehdä sitä ja tätä. Sitä pitäisi käydä ulkona, sitä pitäisi syödä sellaista ja tällaista. Maailma on täynnä sääntöjä ja suosituksia. Entä jos näihin vastaakin kysymyksellä miksi. Miksi pitäisi niin ja näin tehdä? Useassa tapauksessa päädytään taatusti lopultaan pisteeseen, jossa mikään ei olekaan varmaa, vaan perustuu enemmänkin totuttuihin uskomuksiin ja kangistuneisiin kaavoihin. Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi pitäisi sanoa toiselle, että tämän pitäisi yhtään mitään. Miksi pitäisi väittää, että jokin on pakollista ja tärkeää, jos toinen ei sitä niin koe?

Epäilkää kaikkea. Ufot tulevat.