torstai 30. lokakuuta 2014

Tillin tallin Tallinnassa

Ei nyt sentään oikeasti tillin tallin, mutta käytiin sunnuntaina parin kamusen kanssa Tallinan-laivalla. Asutaan perheen kanssa juuri sopivasti lähellä terminaalia, joten tuo eteläinen pääkaupunki on kuin naapurissa. Kaikkein huvittavinta on, että matkoja Tallinnaan saa aina ihan possuhalvalla. Yleensä ollaan huuto.netistä saatu menopaluut sellaisella kymmenellä eurolla per naama, mutta nyt oli kamu saanut ilmaiseksi opiskelijakortin kanssa lahjakortin. Neljän euron matkustajamaksuilla seilattiin päiväksi Tallinnaan. Vastaavalla rahalla pääsee hädin tuskin Helsingistä Espooseen!

Välikommentti: Tiesitkö, että Tallinnan vanha nimi oli Lindanise? Lindan isä varmaankin huvittuisi tästä! (Tajusitko vitsin?)


Olen aina ihmetellyt näitä Viking Linen terminaalissa olevia tuoleja

Merimatka sujui rattoisasti pokerimasinoita hakaten. Toisin kuin joskus, säilytin tällä kertaa järjen päässä ja hävisin koneen kitaan vain vaivaisen euron. Nuoruudessani olin aika kovakin pelaamaan osia ensimmäisistä palkoistani RAY:n peleihin, mutta nyttemmin nuo automaatit eivät kamalasti kiinnosta. Pientä vedonlyöntiä tulee kyllä harrastettua toisinaan. Joillekin koko ajatus uhkapelaamisesta on hirvittävä, mutta itse koen tuon mukavana pikku viihteenä ja arjen rattona. Ja hei: Suomessa miljoona ihmistä lottoaa ja uhkapeliähän se on sekin, vaikkei sitä moni siksi tunnu mieltävänkään.

Aika paljon tuli laivalla vain istuskeltuakin ja pahoinvoitua vahvassa merenkäynnissä. Kermaisat kaakaotkin vedimme huiveihimme! Niin, ja tulihan sitä myös otettua kuva Huumerin kanssa.


Virolaiset lapsia viihdyttäneet naiset puhuivat Houmerin sijaan Huumerista

Nämä tämän blogin kuvat jäävät nyt vähän irrallisiksi, kun en lopulta ottanutkaan juurikaan kuvia maissa. Sen sijaan maista otin nämä seuraavat kuvat, joissa näkyy kivasti vähän erilaisesta kuvakulmasta Helsingin kauppatori. Ensimmäisen kuvan keskellä voit hahmottaa myös mahtavan pikkupoikapatsaan, johon on ilmiselvästi otettu mallia meidän Viljamistamme... Harmillista, että tuo supersympaattinen komistus ollaan ilmeisesti pian poistamassa Helsingistä kaikesta sen saamasta hyvästä palautteesta huolimatta. Lainassakos se taisi jostain olla vai mitenkä...




Tallinnassa aika kului siivillä. Käytiin pikaisesti paikallisessa McDonaldsissa syömässä ja kiiruhdettiin sitten vielä Rimiin sekä Super Alkoon ostoksille. Vuosia sitten minulla oli tapana tuoda Rimistä Suomeen halpaa kuivalihaa eli beef jerkyä, mutta jossain vaiheessa hinnat hyppäsivät. Viime aikoina olen hakenut tuolta lähinnä Rimin omaa herkullista mysliä, mutta tällä kertaa sitä ei näkynyt missään. Vissiinkin ensimmäistä kertaa koskaan poistuin kaupasta tyhjin käsin.

Tämä hamppari ei hirveästi makuhermoja hivellyt. Barbeque-kastike maistui tylsältä, ja muutenkin nämä Viron burgerit ovat jostain syystä useimmiten aika mälsiä ja mauttomia.

Super Alkosta minulle tarttui mukaan viinipullo sekä lavallinen Batterya. Energiajuomien hinnaksi tuli vajaa euro tölkille, mikä on noin kolmasosa siitä, mitä yksittäinen tölksy kotimaassamme kustantaa. Vinkkupullo oli vissiin jotain femman luokkaa.

Olimme lopulta tavalliseen tapaan lähellä myöhästyä paluulaivasta, mutta kerkesimme kuitenkin niukin naukin takaisin. Tulomatkalla laiva oli täynnä oletettavasti viikonlopun paluuliikennettä, mutta lopulta löysimme istumapaikat ja saimme matkan taittumaan mukavasti. Hyvä reissu oli!

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ruokaohje: Helppo herkkupizza

Tadaa! Täällä jakelee ruokaohjeita henkilö, jonka ruuanlaittoerikoisuus on vuosia ollut kalapuikot ja makaroni! Onneksi avovaimoni on kuitenkin niin loistava leipuri ja kokki, että itsekin alan omaksua edes jotakin taitoja... Kohta esittelemäni resepti onkin avovaimoni tällä viikolla keksimä ja kehittämä. Linda (mukanaan Viljami) vietti nyt eilisen sekä tämän lauantain perheensä Suomi-asunnossa (asuvat isää lukuun ottamatta pääosin Luxemburgissa), joten olen nyt koittanut yksinkin tehdä tätä uutta herkkua itselleni. (Pitäisi ehkä käyttää vähemmän näitä sulkeita...)

Ensin esittelen ainesosat kuvilla. Itsekin voi toki soveltaa näiden kanssa, jos täytteet eivät ole mieleen.

Kaikki lähtee tietysti pizzapohjasta. Tämä oli Rainbow'n. Tomaattimurskan sijasta käytin Lindaa mukaillen nyt jääkaapissa ollutta Felix-ketsuppia pizzan sivelemiseen.


Itse käytin tällaista "kevyttä" meetvurstia. Vastaa pizzerioiden salamia.


Kinkuksi salamin rinnalle käytin Poutun savusuikaletta.

Perinteisen juuston sijasta Linda laittoi alkuviikosta pizzaan sinihomejuustoa. Tämä siksi, että normaali juustomme oli aikuisten oikeasti homeessa! Mutta ah, sinihomejuusto toikin pizzaan enemmän makua ja luonnetta vähemmällä määrällä rasvaa ja kaloreita!


Meidän perheessä pidetään tulisesta, joten itse spruittasin (onko tuo sana?) päälle vielä pikkasen tätä erinomaista Sriracha-kastiketta. Tämä on ihan paras kastike etenkin tuomaan makua muuten tylsiin kevytmakkaroihin. Kannattaa hankkia tätä ensi kesäksi! Saa hyvin monista isoista kaupoista.



Voilà! (Googlaan aina, miten päin tuon aksentin pitäisi olla tuossa sanassa.) Tältä ruuan pitäisi suunnilleen näyttää ennen uuniin menoa! Kuvassa on toki kaksi kiekkoa yhden sijaan, mutta älä anna sen hämmentää!


Tämä kokonaisuus sitten laitetaan uuniin hautumaan. Uuniin ytyä noin 200 astetta ja aikaa menee niin kauan kuin hyvää tulee, mutta ehkä sellainen kymmenisen minuuttia. Itse suosin hieman taikinaista rapsakan sijaan.


Valmista tuli! Visuaalisesti ero paistamattomiin versioihin ei ole mykistävä, mutta syöntikokemuksen puolesta näitä ainakin kannattaa käyttää uunissa... ;)


Mikäli teit suunnilleen minun ohjeitteni mukaan ja laitoit about saman verran täytettä, niin kokonaiskalorimäärä per pizza nousee noin 500 kaloriin, pohjat ja kaikki täytteet tietysti mukaan laskettuina. Ei tämä mitään ihan kevyttä ruokaa tietysti ole, mutta pizzapaikkojen pizzat voivat olla kolme kertaa raskaampia ja paaaljon rasvaisempia. Eikä tälle kokonaisuudelle hintaakaan tule Lindan laskujen mukaan kuin parisen euroa per lätty! Ja noh, onhan itse tehty aina itse tehty! Bon appétit!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Parisuhdevinkkejä, vol. 1

Rakkauden symboli, ruusu

Moikkeliskoikkelis taasen!

Kuten viime postauksessani vähän lupailin, niin tarkoitukseni oli antaa tässä blogissa myös pieniä parisuhdevinkkejä. Näitä vinkkejä en tosin anna mistään "kyllä minä tiedän" -näkökulmasta, vaan myös minulla on paljon opittavaa asioista. Tämän oman suunnilleen 2,33 vuotta (no perhana, lähes 2 vuotta ja 4 kuukautta) kestäneen suhteeni aikana koen kuitenkin oppineeni yhtä sun toista itsestäni ja kumppanistani mutta samalla myös parisuhteista. Jonkin verran olen asioista samalla lukenutkin.

Tyypillistä on, että ennen suhteeseen ryhtymistä molemmilla osapuolilla on hieman eri toiveet ja odotukset tulevaa yhteistä taivalta kohtaan. Ikävässä tilanteessa toinen etsii oikeaa elämänkumppania, kun taas toinen tahtoo vain "pitää hauskaa". Siltikin, jopa silloin kun molemmat etsivät nimenomaan sitä Sydämen Valittua, voivat odotukset mennä ja tavallisesti menevätkin ristiin. Alussa aivokemiat ja uutuudenviehätys pitävät parin tiukasti yhdessä ja kaverit jäävät helposti taka-alalle. Jossain vaiheessa kuitenkin liu'utaan tasaisempaan eriytymisvaiheeseen, jossa huomataan, että on elämässä muutakin kuin toisen silmiin tuijottelua ja iltaan asti venyviä "jos makoillaan tässä vielä hetki" -aamuja. (Ei siis sillä, etteivätkö nämä olisi tärkeitä suhteen alussa ja miksei jossain muodossa myöhemminkin!)

Harvemmin parisuhde aivan samana pysyy vanhoille päiville saakka ;)

Kun niin sanottu kuherruskuukausivaihe päättyy, niin päättyy myös moni suhdekin – ja vielä myrskyisästi. Kun rakkaus ei enää roihuakaan, alkaa pari herkästi syytellä toinen toistaan siitä, kun enää ei tunnukaan niin ihanalta kuin alussa. Vahva startti voi koitua kohtaloksi, mikäli osapuolet eivät ymmärrä, että näin se vaan menee. Ihmismieli on kyltymätön ja ego haluaa aina vain lisää, enemmän ja parempaa. Parisuhteiden kierous kun on siinä, että alun roihuvaihe on hyvin erilainen kuin sitä seuraava vaihe, jossa aiemmin roihunneet puut ovat palaneet lämpöä hehkuvaksi hiillokseksi. Tämä kuulemani vertaus on mielestäni todella osuva ja kaunis. Kyllähän sitä riehuvaa liekkiäkin on kiva katsoa, mutta kyllä vain rauhaisa hiillos on kaunis näky!

Jotta parisuhteen rajut muutokset voi kestää, täytyy ihmisen oppia arvostamaan muutakin kuin lävitse tunkevaa rajua tunnetta. Jossain vaiheessa pitää oppia, että onni löytyy tästä hetkestä, suhteen kestävyydestä, turvallisuudesta, pysyvyydestä, luonnon kauneudesta, huoneessa olevasta tilasta, hiljaisuudesta, ihmisen sisältä. Ulkopuolelta onneaan etsivä joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään. Ja aina mieli löytää jonkin tekosyyn olla onneton: "Minä niin luulin, että sinä olit minulle se oikea, mutta... mutta... Missä on perhoset?!" tai "Halusin niin kovasti tänne matkalle, mutta... mutta... täällä sataa liikaa!" Pitää osata tanssia sateessa, pitää nähdä kauneus kekäleissä. Pitää kohdella nykyhetkeä kuin olisi itse valinnut sen. Pitää olla synkassa ja harmoniassa tässä ja nyt, ei takertua, ei haaveilla.

"Kulta, sä oot ihan muuttunut!"

Harjoitus:

Irroita hetkeksi katseesi monitorista. (Ei vielä, höpsö: lue tämä ohje ensin loppuun!) Katsele rauhallisesti hengittäen ympäröivää tilaasi. Niin, älä katso ainoastaan seiniä ja tavaroita, vaan katsele tyhjää tilaa sinun ja kaiken muun olevan välissä. Tunnetko, kuinka maailma hidastuu ja rauhoittuu? Seuraavaksi kuuntele hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, ei ääniä. Jos kuulet ääniä, kuuntele sitä hiljaisuutta, josta ääni kumpuaa. Näyttääkö maailma erilaiselta? Huomaatko jotain sellaista, mihin et ole aiemmin kiinnittänyt huomiota? Kenties näet, että ympärilläsi on enemmän sotkua kuin tajusitkaan. Ehkä havaitset, kuinka jääkaappi tai ilmastointi hurisee jatkuvasti ilman, että kiinnität siihen mitään huomiota.

– –

Koitan myöhemmin jatkaa tässä postauksessa alkaneita ajatuksiani. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että valtaosa tunteistamme on universaaleja ja kuuluu ihmisluontoon. Epäilyksiä ja ohi meneviä ajatuksia tulee kaikille, eikä niitä kannata ottaa liian henkilökohtaisesti. Pakko-oireisena ja ahdistukselle alttiina henkilönä minun on välillä vaikea ymmärtää tätä, mutta siitäkin ehkä sitten joskus enemmän...

Käsittämätön satunnainen kissakuva tähän loppuun

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Viljami mummolassa

Ajattelin nyt ihan lyhyen päivityksen pistää.

Tulimme eilen Helsingistä perheen voimin junalla Siuntioon, josta Viljamin ukki ja mummi tulivat hakemaan meitä Lohjalle. Lindalla on tällä viikolla vain kaksi tenttiä ja minulla on luentotaukoviikko, joten päätimme tulla tänne vanhempieni nurkkiin pariksi päivää. Lindan seuraava tentti on perjantaina, joten torstaina otetaan jo juna takaisin.

"Mummolassa" on kiva käydä. Täällä on aina herkkuja ja kestitään, ja Viljamikin saa kivasti huomiota osakseen. Moni kutsuu Lohjaa landeksi, mikä on sinänsä osuvaa, että kyllähän tänne tulo Helsingin jälkeen tuntuu todella rauhaisalta. Liian kauaa ei täällä jotenkin kestäkään olla, kun jo tekee mieli omaan kotiin kullan kalliiseen.

Poika Lohjalla ruokailemassa :)


Omasta näkökulmastani täytyy sanoa, että täällä oman perheen luona on ihan kiva käydä aina välillä. Isoveljenikin tulee usein samaan aikaan, jolloin pääsee vaihtamaan kuulumisia puolin ja toisin hänenkin kanssaan. Nämä ovat tärkeitä ihmissuhteita, joita on hyvä vaalia. Siltikin täytyy sanoa, että koen perhesuhteideni vain parantuneen, kun muutin täältä aikanaan pois. Samalta se välillä tuntuu parisuhteessakin, että välillä olisi hyvä olla enemmän erillään, jotta olisi taas kiva kohdata hetken perästä. Ollaan Lindan kanssa molemmat kuitenkin aika kotihiiriä, joten yhdessä tulee usein oltua enemmän kuin olisi hyvästä. Näistä aiheista voisin jossain vaiheessa kirjoittaa muutaman neuvovankin sanasen!

Omia intressejäkään ei kannata koskaan unohtaa ;)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Jännittävä lauantaiaamu Viljamin kotona

Heräsin tänään siihen, kun vähän yli kolme kuukautta vanha Viljamimme jutteli kovaan ääneen. Poika nukkui Lindan vieressä, eli kuten tavallista, yöllä oli näemmä tapahtunut muuttoliikettä maidon perässä. Minä nukun aina seinän puolella, ja ihme kyllä en liki koskaan herää yöllisiin imetyksiin tai maitovaatimuksiin. Tai vähintäänkään en muista noista tuon taivaallista! Kaipa se on se äidinvaisto ja Lindan sitä myöten herkistyneet korvat...

Kun kurkistin Lindan yli Viljamia, Viljami alkoi luonnollisesti hymyillä. Vastasin pikkumiehen kutsuun siirtämällä hänet lähemmäs itseäni, mutta levoton poju ei ollut enää unituulella. Olin itse uinunut vasta viitisen tuntia, mutta päätin lopulta siirtyä hissun kissun tupakeittiöömme (voisi erotella olohuoneeksi ja keittiöksikin – tai tuvaksi ja keittiöksi!) virkeä poika mukanani. Tällä kertaa se oli Linda, joka ei huomannut mitään. Toivottavasti on tyytyväinen, että sai vaihteeksi itsekin jäädä koisimaan!

Poika kantoi saalista mukanaan. Linda vielä kaljuuntuu...

Hetken aikaa pitelin sohvalla istuessani Viljamia sylissäni pystyasennossa. Tämä on sellainen asento, josta poju usein tuntuu nauttivan ja jossa juttuakin tulee eniten. Tällä kertaa hän kuitenkin oli suhteellisen rauhassa – mitä nyt huteruuttaan heilui hieman, kun eivät nuo pikkuruiset jalat vielä ihan kanna. Seuraavaksi siirsin mukulan sitteriin, jota olen nyt tässä jo jonkin aikaa jalallani keinuttanut. Välillä hän vaipuu uneen, välillä taas herää yllättäen. Tälläkin hetkellä poju huitoo ilmaa, venyttää kädellä paitaansa ja... oho, tämä on uutta: Viljami veti paitansa alaosan ilmeisesti suuhunsa! Noh, nyt se paita lipsui kädestä, mutta oikea etusormi löysi tiensä tilalle. Suloista mussutusta kuuluu!

Sormi maistui myös keskiviikkona, kun Viljami kävi ekaa kertaa syömässä nepalilaisessa

Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa jotakin aivan muuta, mutta tarinahan se oli tämäkin...

maanantai 13. lokakuuta 2014

Huoh, tää on niin mun tuuria!



Haa, huijasinpas! Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, tämän blogin ei ole tarkoitus surkutella meikäläisen huono-onnisuutta. Ja ei, myöskään tuo rulettipyörä ei oikeastaan liity mihinkään, vaan nappasin sen vain jostain vapaasti käytettävien kuvien kirjastosta. Halusin nyt vain avautua eräästä hassusta asiasta, johon olen jossain vaiheessa alkanut kiinnittää huomiota.

Oletko sinä koskaan huomannut, kuinka jokainen maailman ihminen ajattelee olevansa maailman juuri se epäonnisin sielu? Noh, jos ei kaikista epäonnisin, niin ainakin keskivertoa paljon epäonnisempi!

Paras pokerikäsi ilman jokereita

Idea tästä blogista on muhinut päässäni jo pitkään. Täten tahdon siis lanseerata uuden hienon termi rakkaaseen suomen kieleemme, ja sen termin nimi on muntuuri! Määritelmä tälle sanalle on seuraava "kaikkein huonoin onni maailmassa".Vastedes siis aina, kun joku voivottelee jonkin asian olevan "niin mun tuuria", niin muistakaa ajatella nuo sanat mielessänne yhteen kirjoitettuna! Seuraavassa kaksi havainnollistavaa esimerkkiä tämän uudissanan oikeaoppisesta käytöstä:

1) Siis ei huoh, bussi lähti taas just mun nenän edestä! Tää on niin muntuuria!

2) Kiitos hei oikeesti tosi paljon kutsusta, mutta muntuurilla mulla on taas joku pakollinen meno tona päivänä...


Jos ajatusta muntuurista ja ihmisten epäonnisuudesta halutaan hieman vielä laajentaa, niin kuunnelkaapa joskus, kun ihmiset puhuvat arvonnoista ja arpajaisista! Lähes jokainen ihminen ottaa puheeksi sen, kuinka hän ei ole koskaan voittanut mitään. Jos oikeasti sitten tutkitaan todennäköisyyksiä, niin tämähän on juuri se periaate, jolla arvonnat toimivat – suurin osa ei yksinkertaisesti voita mitään; ei nyt, eikä koskaan! Huomattavasti harvinaisempaa on kuulla jonkun osallistuvan arvontakeskusteluun sanomalla, että hän voittaa jatkuvasti tai että hän on voittanut edes joskus. Enpäs sitten tiedä, onko kyse arvontojen järjestäjien hyvistä markkinointitaidoista vai vain osallistujien kovasta halusta voittaa, kun niin moni tahtoo erikseen todeta ihmettelevään sävyyn oman heikon menestyksensä...

Minäkään en ole koskaan voittanut tällaisia palkintoja...

Sanottakoon nyt vielä, että joskus nuorempana minulla oli tapana käyttää pieniä aikoja päivästäni kaikenlaisiin kilpailuihin osallistumalla. Löysin tuolloin netistä jopa muutamia paikkoja, joihin oli listattu arvontasivustoja helppoa onnenongintaa varten. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei koskaan voittanut mitään, vaikka laittoi kerralla useammankin osallistumisen menemään! 

Kerran sainkin sitten olla eräällä työpaikallani yhden kilpailun järjestäjäpuolella. Jossain satunnaisessa lehdessä julkaisemaamme arvontaan tuli tuolloin muistaakseni vain seitsemän osallistumista, joiden kesken pääsin arpomaan vissiinkin tuoreen iPodin. Hieman jäi tuolloin mietityttämään, olisiko sittenkin oikeasti hyvä vain jatkaa tuota päivittäistä arvontoihin osallistumista... Jos vaikka muntuuri joskus kääntyisikin!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Lauantai-brunssilla Dylan Arabiassa

Moikkelis taas!

Kirjoitanpas tähän blogiini nyt ensimmäistä kertaa hiukan erilaista matskua – en siis vain Viljamista, vaan koko pienen perheemme yhteisestä visiitistä Dylan Arabiaan brunsseilemaan! Pohjustukseksi kerrottakoon, jos joku ei vielä tiennyt, että sana brunssi tulee siis yhdistelmästä breakfast (aamiainen) ja lunch (lounas). Todellista kielisirkusta siis tämäkin! Lisäksi täytyy muuten tähän väliin tunnustaa, että minulla on aina mennyt sekaisin termit lounas ja päivällinen. Eihän noissa kyllä oikein mitään logiikkaa olekaan, kun molemmathan syödään nimenomaan päivällä. Ja nuo englanninkieliset dinner ja lunch vasta onkin vaikea muistaa oikein päin! Suomessa työpaikoilla ja ravintoloissa käytetty termi lounasaika on tosin aika hyvä muistuttaja näiden kahden suomalaisen termin erottamiseen.

Meidän pieni perhe ruokailemassa (paitsi Viljami-raukka ei kyllä syönyt mitään!)


Asiaan! Käytiin siis tosiaan appiukkelin (Lindan isä, toinen Viljamin isoisistä) kanssa brunsseilemassa juuri äsken! Ruokapaikkana toimi Dylan Arabia, joka sijaitsee Hämeentie 153:ssa Arabianrannassa – stadilainen appi ei tosin ollut ihan saletti siitä, kuuluuko mesta oikeasti Arabianrannan piiriin. Oli miten oli, tarjolla oli kappalehintaan 17,50 € melkoinen valikoima jos jonkinlaista seisovan pöydän herkkua. Kattaukseen kuului esimerkiksi muroja, mysliä, marjoja, hedelmiä, leipää, juustoja ja muita päällisiä, bbq-kanaa ja -possua, pasta carbonaraa, lihapullia, makkaroita, kalaa ja valtava määrä erilaisia jälkiruokia.

Tervetuloa yltäkylläisyyteen!


Kuten yleensäkin seisovan pöydän kanssa, nälkäisenä ei tarvitse Dylan Arabiastakaan lähteä! Todennäköisempää on tulla monipuolisuuden ja hetkittäisen ilmaisuuden sokaisemaksi ja mättää turpa tupaten täyteen ruokaa. Seuraavaksi sitten kaduttaakin koko päivän ajan, kun vatsaa kipristelee ja olo on kuin elefantilla. Dylanin kanssa tämä on enemmän kuin todennäköistä, sillä ruuat on levitetty laajalle alueella ja jopa ammattilaistekniikalla "aluksi vain vähän kaikkea" voi vahingossa saada olon kylläiseksi jo ensimmäisellä kierroksella.

"Voi jestas... Miten mä ikinä löydän maitoa täältä?"


Kaiken kaikkiaan Dylan Arabiaa kehtaa suositella ruokapaikaksi kelle vain brunsseihin vihkiytyneelle. Ainoa miinuspuoli on buffetin hiukan korkea hintalappu, vaikka eiväthän tällaiset paikat ihan opiskelijoiden juttu olekaan. Mitä isomman loven 17,50 € asiakkaan lompakkoon jättää, sitä suuremman vatsakivun hän itselleen todennäköisesti hankkii. Toinen pikku pyyhe täytyy antaa siitä, että minun makuuni paikassa oli hieman turhan vähän ruokaa lämpimässä. Mielestäni ainakin bbq-kana olisi hyvin todennäköisesti maistunut paremmalta suoraan uunista. Joka tapauksessa annan paikalle arvosanaksi kunnioitettavan 4+ / 5.

Brunssin jälkeen käytiin vielä pikaisesti pysähtymässä lähellä olevan Viikin kauniissa syksyisissä maisemissa vesiputouksen luona. Ei kyseessä ihan mikään Niagara ollut (olen käynyt sielläkin kaverini kanssa vuonna 2009), mutta kyllä vesi vain on aina hieno elementti! 

Lindan kuva näytti paremmalta kuin minusta otetut kuvat :D


Vesiputouksen pällistelyn ja valokuvamallistelun jälkeen kävelimme vielä pikku matkan ympäristössä ja katselimme, kun epätoivoiset ja epäonniset kalamiehet vetelivät pitkillä perhoshaaveillaan (siltä ne näyttivät!) jatkuvia vesiperiä. (Eli käytännössä epäonnistuivat uudestaan ja uudestaan. Näemmä sanonta vetää vesiperä tulee alun perinkin tuosta nimenomaisesta nuottakalastusepäonnistumisesta!) Lopuksi otettiin vielä muutama höpsö kuva rantaan ilmeisesti ajautuneen valtavan hauen päällä... Mukavaa oli! =)

 Meikä ratsastaa valtavalla hauella! Upeat syysvärit!


"I don't want none of this shit!" (Isoisä tukemassa)

perjantai 10. lokakuuta 2014

Viljami 3 kk


Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.



Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Vauvavideo Viljamista



Kyhäsinpäs nyt tällaisen aikani kuluksi. Eikö ole aika herttainen?


Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".




Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.




On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.


First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.



Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.


Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.

Matkalla isyyteen

Kolmisen kuukautta isäksi tulemiseen. Tavallaan pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tähän toisaalta oikein vielä osaa suhtautua. Sanotaan elämän isoimmaksi asiaksi, mutta monilla isillä kaiketi iskee vasta sitten, kun mukula itkee käsivarsilla ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista nähdä, miten muhun henkilökohtaisesti vaikuttaa. Kaikkihan kuitenkin tietävät esimerkiksi kovis Eminemin ja ehkä Lil Waynenkin: siinä kaksi pintapuoleisen rajua räppäriä, jotka ylistävät isyyttä ja pikku silmäteriään aina kun mahdollista...

Itse ajattelin joskus aiemmin elämässä, että en edes pidä lapsista. Tämä muuttui, kun olin lähes puoli vuotta töissä ala-asteella kouluavustajana. Hemmetti, niistä lapsistahan tuli mun kavereita, vaikka välillä homma muistuttikin molemminpuolista viha-rakkaussuhdetta. Pidin kuitenkin niiden lasten rehellisyydestä ja siitä, kun välillä huomasi oikeasti tulevansa juttuun ja löytävänsä niiden kanssa yhteisiä säveliä. Kutsuin tuota aikaa silloin elämäni parhaaksi.

Isyydessä ehkä eniten itse odotan sitä, kun pääsee olemaan esimerkki ja äidin kanssa maailman tärkein ihminen maailmassa. Noh, nyt kirvahti heti kyyneleet silmiin. Ehkä jätän jatkotarinani myöhempään kertaan. Vielä musta isä leivotaan! Ties vaikka sortuisin... *gasp*... vauvakuvaspämmiinkin vielä! :D

torstai 9. lokakuuta 2014

Kelluva Kielisirkus esittäytyy

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhun ja kirjoitankin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös eräs englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työksenikin kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on jo jokunen plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

  • Juuri eilen kolme kuukautta täyttänyt poikani Viljami sekä avovaimoni Linda
  • Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille tietysti jossain vaiheessa)
  • Parisuhde haasteineen ja hienouksineen – minulta löytyy myös vinkkejä ja apuja näihin asioihin
  • Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
  • Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
  • Elämä ja sen tarkoitus (joopa joo...)
  • Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista pientä kivaa yhdestä viiteen -asteikolla)
  • Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
  • Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt oli mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista olisi luvassa! Tarkoitus olisi tällä blogilla päätyä bloggaamaan Kaksplussan bannerin alla. Se olisi nastaa se, ja minulla onkin valmiiksi jo muutama perhepostaus plakkarissa ihan vaikka vain todisteena siitä, että perhebloggaus on kiinnostanut jo jokusen tovin ilmankin tätä blogihakua.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ihan ok aloitus, sanoisin. Ehkä 3-/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa! Joo.

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastavan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Seuraavaksi postaan blogiini muutaman vanhan tekstin viimeisen puolen vuoden ajalta, joten elkääpä ihmetelkö, kun poikani kasvaa hetkessä sikiöstä kolmekuiseksi! :)