tiistai 30. kesäkuuta 2015

Onko ulkonäöllä merkitystä?


Yllä kommentti tähän artikkeliin. Sanonpa muutaman omankin sanasen.

Minua häiritsee, miten aina väitellään siitä, onko kumppania valitessa ulkonäöllä merkitystä. Jotkut sanovat, että ei sillä ole merkitystä, kun taas toiset vastaavat, että kyllä sillä vain on – niin kuin tuossa ylläkin.

Hittolainen, eivätkö ihmiset voi ymmärtää, että elämä ei ole mustavalkoista?

Yksinkertainen totuus (ei mielipiteeni, vaan totuus) on se, että ulkonäöllä on kyllä merkitystä, mutta eri tavalla kuin mitä ihmiset ajattelevat.

Ulkonäön merkityksellisyyden puolesta puhujat tuntuvat olettavan, että vastapuoli on sitä mieltä, että seurustella voi ihan kenen kanssa vain omista kauneusihanteista ja muista täysin välittämättä. Ei, siitä ei ole kyse. Idea on vain siinä, että ulkonäön ei tule olla se suurin eikä etenkään ainoa valintaperuste!

Parinvalintaa voi verrata ihan hyvin vaikkapa elokuvan valintaan. Kun olet leffavuokraamossa, hyllyt notkuvat erilaisia elokuvia. Onko sinusta järkevä valita elokuva sen perusteella, missä etukansi on paras? On varmastikin fakta, että moni ihminen tekee näin. Menetkö kuitenkaan vikaan, jos vaivaudut lukemaan takakannenkin? Entä mitä käy valintatilanteelle, jos päätät tehdä netin kautta hieman tutkimusta elokuvasta tai kysyt kaveriltasi siitä? Ei, parivalintaa ei kannata pohjata täysin myöskään lähipiirin arvioihin, mutta jotain apua voi viisaalta frendiltäkin saada – etenkin, jos on jo antanut etukannen tai lyhyen esittelytekstin sokaista itsensä.

Oliko paras näkemäsi elokuva ulkoasultaan paras näkemäsi elokuva? Ei välttämättä. Jotkut jopa vieroksuvat liian keinotekoisia tietokoneella tehtyjä maisemia.

Kun itse vuokraan leffaa, kiinnitän kyllä huomiota etukanteen. Etukansi on vuokraamossa vääjäämättä se asia, johon ensimmäisenä tulee katsottua. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että liian sliipatut ja ehostetut leffakannet saattavat olla vain ansoja pinnallisille ihmisille – tai tuotantotiimin epävarmuutta leffan sisäisen materiaalin hyvyydestä. Itse haluan tietää leffasta enemmän ennen kuin kiinnostun siitä todella. Jotkut leffat haluavat vain päästä soittimeesi hetkeksi ja jättävät jälkeensä paskan maun. Toiset leffat puolestaan tahtovat jäädä sydämeesi ikuisiksi ajoiksi ja tekevät sinut onnelliseksi.

Ei sillä: ei niitä leffoja ole pakko etsiä aina varta vasten elokuvateattereista. Niitä voi löytää myös esimerkiksi etsimättä omasta lähipiiristä, jos vaikkapa kaveri tutustuttaa. Tällaisissa tapauksissa leffaan ei yleensä edes lähdetä tutustumaan odottaen, että tämän pitäisi olla se maailman paras leffa. Tällöin laadukkuudesta syntyvä yllätysmomentti voi olla entistäkin säväyttävämpi ja tehokkaampi. Monesti hyvän leffan löytää, kun sitä vähiten odottaa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

3

Blogini on ollut lähes koko kesäkuun hiljaa. Ei ole jotenkin saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään.

Välillä tuntuu, että aikaa on niin vähän, että ei saa mitään aikaiseksi. Sitten kun aikaa on enemmän, huomaa, kuinka vähän sitä oikeastaan tarvitseekaan. Kiire on ihan kivaa, kunhan sitä ei ole liikaa. Pari päivää tai tuntiakin kun saa vetää henkeä, niin jaksaa taas paremmin. Toisaalta onhan sekin hyvä, että on välillä edes mahdollisuus tylsistyä. Vaikka tylsyys tavallaan tappaa inspiraation, voi sen kaiketi oppia kanavoimaan paremminkin.

Olemme nyt olleet Lindan kanssa kolme vuotta yhdessä. Viljami puolestaan täyttää reilun viikon päästä yhden vuoden. Kaksi vuotta Lindaa, yksi vuosi Lindaa ja Viljamia. Taas voisi sanoa kliseisesti, että aika on mennyt nopeasti, mutta itse en koe sitä ihan niin.

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin tuntenut Lindan paljon kauemmin kuin kolme vuotta. Monet ystäväni olen tuntenut jo ala-asteesta eli kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Tähän nähden voisi sanoa, että on kuin olisin tuntenut Lindan 50 vuotta. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Yhdessäolon määrä on meillä ollut valtaisa ja voimakkuudeltaan intensiivinen – etenkin, kun olemme jo ennen Viljamia olleet molemmat kotihiiriä ja aina yhdessä sekä vähän vain opiskelleet. Osittain tuntuu, että ei ihmistä ihan tällaiseenkaan ole tehty – oman rauhan puute kiristää hermoja ja saa haukkomaan happea. Toisaalta on niinkin, että tällaisella tehotutustumisella Linda totisesti tuntuu perheenjäseneltä. Se on todella arvokasta.

Yhteiselomme ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Olemme kaksi hyvin erilaista ihmistä, mutta meissä kulkee jokseenkin samanlainen henki. Linda on kuitenkin tasaisempi kuin minä, ja uskonkin, että ahdistushäiriöni vaikuttaa minuun edelleen paljon. Vaikka pakkoajatukseni ovat vähentyneet, huomaan toisinaan, että minulla on yksinkertaisesti paha päivä. Pahoina päivinä koen olevani kuin matala lätäkkö, jonka ylitse kävelevä kenkä saa herkästi aaltoilemaan. Parempina päivinäni puolestaan olen valtamerimäisempi – tyynempi ja joustavampi.

Lindalle kiitos, että on kestänyt minua niinkin hyvin nämä kolme vuotta. Samat kiitokset myös itselleni siitä, että olen kestänyt omaa ajoittaista kestämättömyyttäni. Ei ole ollut helppoa minullakaan.

Tällä hetkellä Linda viettää muutaman päivän aikaa Vuosaaressa isänsä isossa asunnossa Viljamin kanssa. Tämä on sekä vaihtelua että antaa mahdollisuuden vetää henkeä parisuhteen arjesta. Asuntomme 50 neliötä käy välillä aika pieneksi yksivuotiaan lapsen kanssa. Omia huoneita ei ole, ja vähäinen tila aiheuttaa sen, että kaikki on koko ajan liikkumaan opettelevan Viljamin käsillä.

Huomenna aloitan kesätyöni kirjastossa. Muutenkin raha-asiat ovat viimein alkaneet suttaantua paremmiksi. Toivon mukaan pääsen työaikataulujen lisäksi kiinni rutiineihin myös syömisen ja liikunnan suhteen. Olen ihan liian huonossa kunnossa, mikä sekin vaikuttanee mielentiloihin. Coca Cola Zeroa esimerkiksi olen juonut viime kuukausina ihan liiaksi, sillä kofeiinin sanotaan olevan huono pakko-oireiselle, koska se vain pistää mielen ylikierroksille. Vieroitusta ja vedenjuontia luvassa!

Kun käy töissä, tulee luontevasti oltua erossa perheestäkin. Tällöin koti voi saavuttaa paremmin potentiaalinsa turva- ja lepopaikkana, jonne on kiva tulla raskaan työpäivän jälkeen. Sitä odotellessa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Aamullista sekopäisyyttä

Vaiko kuitenkin aamuista sekopäisyyttä? Jos kerran yöllistä, niin miksi sitten aamuista eikä aamullista? Eihän nyt suinkaan yöistä tai edes öistä!

Samoin kuin edellinen sekopäisyys, tämä lähtee siitä, että tahdon vain kirjoittaa. Tahdon sanoa sanasen jostakin. En edes täysin tiedä mistä, vaikka kyllä nyt tuli mieleen yksi juttu.

Rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

Olen tässä laskeskellut asioita ja todennut, että saatan kohta saada paalua niinkin monesta kuin viidestä eri lähteestä:

1. Ensinnäkin pääsen 99,9 %:n varmuudella kirjastoon kesätöihin. Jippii! Tulen tekemään kaksivuorotyötä ja lauantaitakin, mutta väliäkö hällä, kun lisiä tulee ja kesää vietetään. Olen töissä vain kuusi tuntia kerrallaan, joten lomailulle ja kuntoilullekin jää aikaa. Halleluuja!

2. Yritän kesällä jatkaa tavalliseen tapaan haastattelujen tekemistä sekä teatterissa ja keikoilla käymistä. Viimeisin artikkelini julkaistiin tänään http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=2665. Linkin takaa löytyy tekemäni haastattelu Saara Aallon ja tangokuningas Teemu Roivaisen kanssa. Yleisesti ottaen esimerkiksi teattereissa on vähemmän ohjelmaa kesällä, mutta enköhän minä muutaman jutun saa tehtyä Suomen suvessakin.

3. Olen ollut jutuissa erään pelimedian kanssa mahdollisuudesta kirjoittaa heille nettiin muutamia tekstejä kuussa. Neuvottelut ovat edenneet hyvälle asteelle, joten olen varsin toiveikas. Palkkion suuruudesta en kuitenkaan vielä osaa sanoa.

4. Minulla on avovaimoni kanssa ollut puhetta oman yrityksen perustamisesta. Siis minun oman yritykseni, ei meidän oman yrityksemme – mutta Linda on silti ollut suurena tukena, aloittajana ja apuna tässä projektissa! Tarkoitus olisi alkaa tarjota erinäisiä palveluita netin kautta. Saa nyt nähdä, missä vaiheessa tämä saadaan alulle ja tuleeko se tuottamaan mitään.

5. Kirjastohommastani huolimatta saanen edelleen yleistä asumistukea Kelalta. Hurraa!

–––

No ei tässä blogissa tämän enempää sekoilua ollutkaan, eivätkä nuo keikkaluontoiset juttuni suoranaisesti tule minulle paljon muuta kuin rändöm roposia tuottamaan, mutta on se kuitenkin kiva, että on kivaa tekemistä, josta palkitaan rahallisesti!

torstai 4. kesäkuuta 2015

Yöllistä sekopäisyyttä

Kello on 1.48, ja Linda ja Viljami vetelevät kilpaa hirsiä sekä sikeitä. Kysymys tällä kertaa kuuluukin, että miksi hitossa ihmiset unissaan vetelevät hirsiä, ja mitä ne hirret oikein ovat? Parempihan niitä tietysti on vedellä kuin roikkua niissä, mutta kuitenkin tuo(kin) sanontapa kummastuttaa. Niin ja entäs mitä ne sikeät sitten ovat? Vissiinkin kyse on sikeistä unista.

Sikeä, sikeä, sikeä. Miksi niin moni sana tuntuu omituiselta, kun sitä toistaa? Toistaa, toisto, toistaja, toistettu, toistua, toistaminen, toistetusti. Eikö muka tunnu omituiselta? Tai kuulosta. Voiko sana ylipäätään tuntua? Tuntuuhan se huulilla. Siltikin tuota tuntumista toistellaan ihmeellisen paljon. Voidaan vaikka kysyä voittajalta, että miltä nyt tuntuu. Miltä silloin muka voisi tuntua? Tuntuvatko tunteet ylipäätään vai tarkoittaa tuntuminen tuossa yhteydessä tunnetilaa eikä niinkään fyysistä kokemusta? Toisaalta eivätkö tunnetilatkin tunnu fyysisesti? Mene ja tiedä tai vaihtoehtoisesti tule ja ole tietämättä. Saat itse päättää.

Mutta kyllä monet ihmiset kertovat, että esimerkiksi jokin idea voi tuntua joltakin. Tai vaihtoehtoisesti idea voi kuulostaa joltakin. Voiko idea sitten myös maistua joltakin, näyttää joltakin tai haista joltakin? Miksi nuo vaihtoehdot kuulostavat höhlemmiltä kuin idean tuntuminen?

Mikä olikaan tämän kirjoitukseni pointti? Päästää ulos kertyneitä tekstuaalisia paineitani! Joskus kirjoitan silkan kirjoittamisen vuoksi. Se on sitä, kun aivoihin iskee inspis, joka on pakko ottaa pois. Siis ihan samalla tavalla kuin korvamadon kohdatessaan on pakko hyräillä ja lauleskella. Korvamato, aika kummallinen sana sekin. Miksi jokin musiikkikappale halutaan rinnastaa matoon?

On se kieli vain yhtä sirkusta ilman meikäläistäkin. Mutta minähän olenkin vain henkilö, joka tahtoo tuoda tämän sirkuksellisuuden tai sirkusmaisuuden ihmisten tietoisuuteen. Onhan kuitenkin aika jänskäpänskä juttu, että meillä ylipäätään (kas kun ei alipäätään) on tällainen kieli (kas kun ei huuli [kas kun kaskun murjaisin]), joka on täynnään omituisia sanontatapoja, joita kukaan ei tavallisesti pidä omituisena.

Minä tykkään leikkiä yhdyssanoilla.

Joo, senpä minä sanoin. Niinkin hassulla jutulla kuin yhdyssanoilla minä tykkään leikkiä.

Meinasin laittaa Facebookiin videon, jossa seison käsilläni uima-altaassa. Videon kuvatekstiksi (vaiko videotekstiksi) meinasin pistää "Taidon näyte". Tavallisestihan taidonnäyte on yhdyssana, mutta sain eräänlaista tyydytystä ajatuksesta, että tuolla tavoin kiskoisin sen kahdeksi kappaleeksi. Tavallaan tällainen vakiintuneiden yhdyssanojen halkominen nimittäin mielestäni tuo esiin sanan ytimen ja alkuperäisen tarkoituksen. Vai eikö muka ole hauskaa ajatella, että taidonnäyte on itse asiassa näyte, joka annetaan taidosta – tai jopa taidon itsensä antama näyte! Vielä ehkä mielenkiintoisempi esimerkki voisi olla sateen kaari, eli sateenkaari. Kuinka moni ajattelee sanan sateenkaari nähdessään, että kyseessä on sateen muodostama tai esiintuoma kaari? Uskaltaisin väittää, että ani harva.

Nyt olen 20 minuuttia kirjoittanut. Kello on 2.08, ja meikämies lähtee nyt vetelemään hirsiä ja sikeitä – koitan kuitenkin vedellä omiani, etteivät nuo kaksi muuta väsynyttä tyyppiä herää.

Daughter moro! (Ei siis son moro.)

Edit: Jäinkin editoimaan tätä tekstiäni vielä. Nyt kello on jo 2.22. Aika uinahtaa.

2.23 nyt. 35 minuuttia elämästäni tähän turhuuteen. Mutta ainakin tämä aika on nyt ikuistettu. Arvo sekin.

2.24.