keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Trump on presidentti – ja "juntti" on uusi "neekeri"

Päivän epistola on, että Donald J. Trump on Yhdysvaltojen seuraava presidentti.

Minusta tämä kertoo ensinnäkin siitä, että reaktioille on aina olemassa vahva vastareaktio. Trump ei ole poliittisesti korrekti, mutta politiikassa hän on pian maailman valtaisin (eniten valtaa) mies. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Uskon, että moni on äänestänyt Trumppia siitä syystä, että maailman tilanne on huolettanut. Homma on jotenkin mennyt monilta osin nuorisomaisempaan, progressiiviseen suuntaan. Jos olisin itse syntynyt 60-luvulla, niin varmastikin aika moni asia tässä maailmassa pelottaisi. Ja suoraan sanottuna pelottaa kyllä tälläkin hetkellä. En ole järin uskonnollinen, mutta siltikin esimerkiksi uskonnon pienentynyt asema kertoo karua tarinaa. Esimerkiksi kristinuskossa – niin kuin monissa muissakin uskonnoissa – on kuitenkin paljon hyviä ja etenkin hyvään pyrkiviä arvoja pohjalla.

Itse olen poliittisesti pitänyt itseäni vihreänä. Pidän tasa-arvoa ja luontoa tärkeinä. Mielestäni olisi hyvä, jos ihmiset saisivat olla mitä ovat, eikä ketään haukuttaisi tai tuomittaisi. Viime vuosina olen kuitenkin kokenut ristiriitaisia tunteita niin sanottua vihervasemmistoa kohtaan. Samalla kun perussuomalaiset ja oikeisto ovat nousseet, on myös vihervasemmisto alkanut ajamaan asioitaan omaan makuuni liiankin aggressiivisesti. Esimerkiksi jatkuva persujen haukkuminen, rasistikortin heiluttelu ja mielensäpahoittamisen kierre on mennyt mielestäni yli. Tämä siis ehkäpä kuitenkin eniten kannattajien, ei välttämättä poliitikkojen kohdalla, joskin poliitikoilla on mielestäni vastuu kaitsea laumaansa.

Koko touhu on muuttunut liian ahneeksi. Niin sanotut edistysmieliset pyrkivät saavuttamaan liian paljon liian nopeasti. Tämä johtaa radikaaleihin keinoihin – tehdään asiat hampaat irvessä ja vanhoja arvoja sekä vastustajia tieltä jyräten. Tämä sen sijaan, että muistettaisiin käydä asiallista ja rakentavaa keskustelua. Kun Vihreät oli minulle päivänselvä valinta, ajattelin lapsellisesti jopa äänestäväni hyvyyttä. Olin yksi hyviksistä. Nykyisin harmittaa, että en ole tästä enää niinkään varma.

Jos koetaan, että ollaan oikealla kannalla, niin asioita tulee myös ajaa oikealla tavalla – maltilla, pitkäjänteisyydellä ja kunnioituksella. Nykymaailma tuntuu arvomaailmaltaan hyvinkin päinvastaiselta kuin mitä haluaisin pojalleni opettaa. Poliitikot haukkuvat toisiaan ja heittävät lokaa toistensa päälle, vasemmisto kiroaa persuja ja äärioikeisto pieksee tummaihoisia. Nämäkö ovat niitä aikuisia, jollaisia haluamme lapsistamme kasvattaa?

Minulle tarkoitusperät eivät pyhitä keinoja. Jos halutaan saada hyvää aikaiseksi, täytyy se saavuttaa tekemällä hyvää. Oikoteistä tulee vain ongelmia.

Tärkeää olisi nyt keskittyä suuriin linjoihin ja tehdä asiat kunnolla sen sijaan, että haukattaisiin liian iso pala. Esimerkiksi niin sanottu mielensäpahoittaminen on lähtenyt käsistä ja antaa hyville arvoille vain huonon maineen ja klangin. Missä on joustavuus?

Jos Audi-mies (todella vanha referenssi) heittää seksistisen läpän, niin totta kai hänelle voidaan hommata potkut. Sama juttu sille Ylen tyypille, joka leikki uutislähetyksessä juovansa kaljaa. Tai mitenkäs se Valavuoren rimppakinttuhintti-kommentti? Kannattaa miettiä tarkasti, miten tällaisiin puututaan, sillä aina on taustalla ihmisiä, jotka näkevät tilanteen toisella tavalla. Tällaisilla ihmisillä puolestaan alkaa vuosien saatossa kiehua, eivätkä he missään nimessä tule äänestämään isoissakaan linjoissa vihervasemmiston puolella.

Poliittisten puolueiden edustajien ja kannattajien on syytä tarkoin valita, mitkä taistelut halutaan voittaa ja millä tavalla. Pois siis pikkumaisuus ja puolta kansaa sekä tolkun ihmisiä ärsyttävä ylikorosteinen päällepäsmäröinti! Pois liika perfektionismi ja sokea omien etujen tavoittelu! Pois myös ilkkuminen ja "me tiedämme paremmin" -asenne! Saavutetut voitot eivät ole minkään arvoisia, jos ne herättävät lähes yhtä paljon vastustusta kuin kannatusta. Nöyryys ja hyvyys kunniaan!

Eniten toivon omalta jengiltäni, näiltä Vihreiltä, malttia. Pois sellainen haitallinen asenne, että "suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita". Tällainen ajattelu on vain tehnyt juntista uuden neekerin.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa

Kyllä nyt näin on, että meidän maailmankuvamme on täysin manipuloitavissa.

Surullistahan se on, mutta maapallomme on hiljalleen matkalla kohti kapitalismin ja sensaatioiden johtamaa helvettiä. Kaikki kaupallistuu ja media tekee meistä lampaita. Ei ehkä uusi ilmiö, mutta kärjistymään päin.

Otetaan nyt esimerkkinä tämä Ilta-Sanomien artikkeli. Tiedän, ettei minun pitäisi linkata tuonne, mutta näin nyt kuitenkin teen pointtia todistaakseni.

Uutinen on otsikoitu leijonankokoisin kirjaimin (suora copypaste toi muotoilut mukanaan):

Saara Aalto tylyttää Suomea brittilehden haastattelussa – Oli pakko päästä kotimaastaan pois: ”Siellä ei ole mitään”


Tylyttää Suomea? Näinkö on?

Oikeastihan Saara Aalto puhuu Suomesta kansainvälisen musiikkiuran luomisalustana. Ensin hän kertoo, että Suomessa on asukkaita vain puolet Lontoon väkiluvusta. Tämän jälkeen hän Ilta-Sanomien mukaan sanoo toiseen sensaatiolehden mukaan, että "siellä ei ole mitään". Tässä vaiheessa Saaran ja IS:n lukijoiden välissä on siis filtterinä ja rikkinäisenä puhelimena jo peräti kaksi roskalehteä, jotka elävät sensaatioista, katastrofeista, onnettomuuksista, kuolemasta ja ihmisille ilkkumisesta.

En väitä, etteikö lehdissä esitetty kommentti olisi kirjaimellinen sitaatti Saaralta, mutta oma järkeni sanoo, että Aalto puhui Suomesta nimenomaan kansainvälistä uraa havittelevan nuoren laulajan näkökulmasta. Eikä tällöin ole kyse edes kritiikistä, vaan totuudesta – kotomaamme maaperältä ei ulkomaan lavoille kovin helposti ponnisteta. Tämän lisäksi useat muusikot ovat kertoneet kuulleensa levy-yhtiöiltään, että tässä maassa pitää levyttää suomeksi, jos haluaa menestyä.

Osa meistä suhtautuu mediaan ja tällaisiin juttuihin lähtökohtaisesti kriittisesti, mutta huomattavasti suurempi osa ei edes vaivaudu lukemaan uutista. Nämä ihmiset huutelevat jo sensaatio-otsikon perusteella Saaraa maanpetturiksi ja toteavat pissin nousseen nuoren artistin päähän. Oma lukunsa ovat myös ne ihmiset, jotka ensin järkyttyvät otsikosta ja sen jälkeen kahlaavat siteet silmillä jutun alusta loppuun. He tietävät jo mitä etsivät ja siten he myös sen löytävät. Nämä ihmiset eivät pysähdy tekemään omia johtopäätöksiä, koska niin sanottu arvovaltainen, fiksu ja filmaattinen toimittaja on tehnyt ne jo valmiiksi. "Tätähän sen Saaran oli pakko tarkoittaa, kun otsikko ja toimittajakin niin sanoi!" Sana tylytys esimerkiksi on toimittajan täysin oma lisäys, jonka tarkoitus on ainoastaan myydä juttua – ei missään nimessä välittää todenperäistä tietoa.

Suurin surullisuus ei ole kuitenkaan siinä, että ihmiset olisivat erityisen tyhmiä ja sen takia söisivät juorumedioiden kädestä. Isoin ongelma on, että pilkalliset ja väkisin väännetyt otsikot hyppäävät meidän kaikkien silmille joka puolelta. Emme ole median negatiivisuudelta ja ivalta turvassa edes kaupassa käydessä tai matkalla töihin. Aivan erityisessä manipulaatiovaarassa ovat tietenkin vasta maailmaan tutustuvat, juuri lukemaan oppineet lapset sekä nuoret. Aivopesua ja ehdollistamista tapahtuu aina ja jatkuvasti.

Esiin nousevat kielteiset kommentit ja kannanotot ovat kuitenkin valitettavasti vain jäävuoren huippu – pinnan alla on paljon enemmän. Useihin meihin media vaikuttaa lähinnä vaivihkaa ja huomaamatta. Joskus joku saattaa kysyä mielipidettämme jostakin henkilöstä, ja meillä vain sattuu olemaan intuitio heidän epämiellyttävyydestään tai pahuudestaan. Olemme tietämättämme oppineet inhoamaan ihmistä, jota emme ole koskaan tavanneet. Olkoon se sitten paljon äänessä oleva poliitikko tai vaikkapa niinkin neutraali henkilö kuin aina yhtä iloiselta vaikuttava Saara Aalto.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Päivät, jotka kestävät viikon

Yö on jälleen saapunut, ja meikämoodswinger se täällä taas rustailee. Ja hahaa, enpäs viitannutkaan moodswingerillä tällä kertaa edes mihinkään mielenterveyshäiriöihin, vaan alla olevaan soittimeen, josta Wikipedia tietää kertoa seuraavaa:

"Moodswinger on elektroninen kaksitoistakielinen sitra, johon on lisätty kolmas silta, jonka avulla soittaja voi tuottaa sellaisia äänenvärejä ja yläsäveliä, joita tavanomaisilla kielisoittimilla ei saa."


Mitenkö päädyin moisen instrumentin mainitsemaan? Tavallisestihan sitä puhutaan meikämandoliinista, mutta halusin tarjota rakkaille lukijoilleni vain parasta. Ei kulahtaneita, ikiaikaisia fraaseja, vaan kunnon kielisirkusta ja revittelyä! Sitä te minulta olette tottuneet olettamaan, joten pakkohan minun on toimittaa!

Siirrytäänpäs sitten asiaan! Siis jonninjoutavaan asiaan, mutta asiaa se on kaiketi sekin.

Asiaa


Nyt sitä asiaa tulee, oletko valmis? Ei perhana, eihän tällaisella mussutuksella voi enää tuon otsikon jälkeen aloittaa. Kokeillaanpas uudestaan.

Asiaa, otto 2


Oletko koskaan huomannut, kuinka suhteellista aika on? Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka jokainen vuorokausi ei ole läheskään samanpituinen. Vuorokauden viitteellinen mittahan on 24 tuntia, mutta toisinaan tulee vastaan tapauksia, jotka kestävät huomattavasti pidempään. Esimerkiksi tämä oma viimeisin vuorokauteni on kestänyt arviolta lähemmäs 70 tuntia.

Monesti tällaiset megalomaaniset vuorokaudet alkavat jo ani varhain. Itse heräsin siinä ysin maissa univelkaisena viimeisimmälle blogilleni uskollisesti. Keittiössä pistin musiikit raikamaan ja sytytin kirkasvalolampun. Siinä sitten harjasin hampaat ja söin Fitness-murtsoja keinotekoisen (???) valon loimussa. Lisäksi tein tuiki tärkeän havainnon: päivä kannattaa aloittaa musiikilla, koska se iskostaa saman tien erinomaisen ja energisen fiiliksen otsalohkoon.

Aamutointen jälkeen ratsastin ratikalla kauniin pääkaupunkimme keskustaan, jossa hakeuduin kirjaston kellarikerroksiin. Siellä puolestaan läiskin läppäriäni ja sihautin energiajuoman auki. Myös kamuseni saapui pian paikalle, eikä työnteosta loppujen lopahduksesi tavalliseen tapaan tullut juuri mitään. Tästä päivä jatkuikin sitten vähitellen syömään, kotiin, Viljamia päiväkodista hakemaan, kauppaan ja muihin kivoihin paikkoihin.

Omituista tässä päivässä oli, että tämä kesti melkein kolmen standardivuorokauden verran. En osaa selittää sitä, vaikka haluaisinkin. Joskus päivillä on tapana mennä ohitse hetkessä, jopa 8 tunnissa, mutta tällä kertaa kestoa tuli huomattavasti enemmän.

Mystillinen juttu. Liekö akkumuloimani väsymys aiheutti sen, että elin tätä päivää kolminkertaisen määrän? Tällä kertaa en haahuillutkaan ajatusten aallokossa, vaan olin mukana joka hetkessä.

Kohta voisi mennä nukkumaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kummallisilla kotikonsteilla pois mielen helvetistä

Yö.

Se on se minun aikani. Silloin minulla tekstiä syntyy ja mieli tuntuu kirkkaammalta.

Monesti luovat ja masentuneet ihmiset ovat yökukkujia – näin olen kuullut. Itse selittäisin tätä sillä, että yöllä ajatustoiminta hidastuu, mikä puolestaan vähentää stressiä. Asiat eivät tunnu yöllä enää yhtä ylitsepääsemättömiltä. Minullakin on ahdistushäiriöni myötä aivan liian vilkas ajatustoiminta. Yöaika tekee saman kuin vaikkapa kaljakin – se rentouttaa.

Joskus tuntuu, että jos nukun liian vähän, olen tavallista enemmän läsnä. On kuin värähtelisin aidon maailman kanssa samaan tahtiin sen sijaan, että olisin oman pääni sisällä omine ajatuksineni ja ahdistuksineni.

Sukulan suojatit -sarjassa eräs ongelmanuorista puhui aamuvuorojen puolesta ja kertoi vihaavansa klo 11 alkavia vuoroja. Löysin hänen puheista itseni – aamulla aika kulkee nopeammin kuin päivemmällä. Spekulaationi mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen nukkuu paljon tai on hereillä pitkään ennen töiden aloittamista, on työnteko vaikeampaa. Emme me halua mennä töihin virkeinä, koska silloin päässämme vain pyörii liian paljon asioita, mikä puolestaan haittaa itse duuniin keskittymistä. Tietyssä määrin puolivaloilla tehty työ on myös tehokkaampaa, koska siinä on enemmän tekemistä ja vähemmän turhaa ajatustoimintaa. Mieli vain kyseenalaistaa ja jarruttelee produktiivisuutta turhaan.

Väsyneenä olemme spontaanimpia, ja spontaanina olemme onnellisempia.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Musiikkikanava

Ei, ei ja ei. En tarkoita nyt mitään MTV:tä, enkä edes Voicea. En mitään tuollaista.

Musiikki on kaunis kanava. Huomaan, että aikoina, jolloin olen tavallista surumielisempi, olen kuunnellut poikkeuksellisen vähän musiikkia. Kun laitan soimaan jonkin vanhan hyvän biisin, syvä ilo usein valtaa minut. Inspiroidun; alan miettimään isoja asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. En siis niinkään itse asiassa ajattele, vaan päinvastoin – koen, olen läsnä, olen tässä hetkessä.

Tässä on jotakin niin kokonaisvaltaista. Olen varmastikin todella auditiivinen ihminen, sillä opin parhaiten kuuntelemalla ja äänikokemuksella on minuun mielettömän iso vaikutus. (Pahoittelut muotisanasta "mieletön".)

Viime viikolla kävelin kotini edustalla meren viertä. Annoin rauhaisan musiikin soida korvissani samalla kun katselin suurkaupungin valoja. Siinä oli jotain niin kaihoisaa ja kaunista, että itkin silmät punaisiksi. Sama tunne minulla on nyt, kun kirjoitan tätä ja Sam Huntin kantrimusa soi kuulokkeista. Suolavesi pyrkii ulos silmistä. Tällaisessa hetkessä on jotakin niin täydellistä. On kuin elämän kauneus piirtyisi aivolohkooni aivan poikkeuksellisella tavalla vapauttaen kaiken kielteisen.

Minulla on viime aikoina ollut melko paljon stressiä. On töitä, on esseen kirjoittamista, on paineita olla hyvä isä ja kiva poikaystävä. Usein koen, että luhistun kaikkien roolieni alle. On kuin jonglööraisin liian monella pallolla. Hommaa ei helpota myöskään kaamoksen tulo ja jatkuva väsymys huolimatta siitä, nukkuiko sitten 8 tai 11 tuntia. Päivittäin nukahtelen koneelle tai television ääreen.

Kun elämää sävyttää kiireisyys, paine, virheet ja oma epätäydellisyys, saattaa helposti tulla tyhjä ja vaivautunut olo, mutta itku on kuitenkin usein tiukassa. Kun musiikin sitten lopulta laittaa soimaan ja kyyneleet viimein irtoavat, on se jotakin aivan sanoin kuvaamattoman puhdistavaa. On kuin onnellisuus vyöryisi päälle. Se on paras tunne maailmassa.