maanantai 29. elokuuta 2016

Auttavat neuvot harvoin auttavat – Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Auttavat neuvot harvoin auttavat. Niinpä. Pureskelkaapa tuota hetkinen.

Moni vihaa sitä, kun he kertovat ongelmastaan jollekulle ja saavat vastaukseksi yksiselitteisiä neuvoja.

Esim. 1

– Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta jotenkin en jaksaisi nyt...
– Kannattaa kyllä yrittää lukea.

Esim. 2

– Hitto mä oon lihonnut...
– Sun olisi kyllä hyvä yrittää syödä terveellisemmin.

Niin sanottu holhoaminen, välittäminen ja muu ystävällinen toiminta ei usein loppuviimein olekaan se asia, mitä haluamme. Yllä oleva omien ongelmien tiedostaminen on eräänlaista suojamuurien laskua, joten vastapuolen argumentti saattaa pahimmillaan tuntua pistomiekalla tölväisyltä.

Usein haemme sympatiaa ja tukea, emme niinkään neuvoja. Odotamme, että toinen ihminen jollain tasolla validoisi tunnekokemuksemme tai lohduttaisi meitä (esimerkki 2). Se, että toinen ihminen sanoo, mitä jo tasan tarkkaan tiedämme, ei yllättäen olekaan valtava taivaasta alas laskeutuva valo, joka mullistaa maailmamme. "HEMMETIN HYVÄ POINTTI, NYT ELÄMÄNI MUUTTUU PAREMMAKSI!"

Pahimmillaan tämä nimenomaan niin sanottu holhoaminen ja välittäminen tuntuu meistä siltä, että toinen ihminen nousee yläpuolellemme. Sinänsähän tämä on loogistakin, sillä olemmehan jossain määrin juuri itse heittäytyneet huoliemme kanssa hänen jalkoihinsa. On kuin makaisimme hänen edessään alasti anellen häneltä tukea. Kun vastapuoli sitten kumauttaakin ilmoille neuvonsa, on se meille kuin hän varvistaisi (eli nousisi varpailleen) kumartumisen sijasta.

Kaikki eivät varmastikaan tunne tällä tavoin, vaan jotkut suhtautuvat neuvoihin täysin eri tavalla. Paljon on merkitystä myös sillä, kuka sanoo.

Esimerkiksi miesporukassa pystytään toisinaan kääntämään niin sanottu holhoustilanne huumoriksikin. Sitä yhdessä nauretaan, kuinka hemmetin epäonnistuneita ollaan ja kilpaa nälvitään toisia pilke silmäkulmassa. Toisten asioiden kommentoimisesta ja holhoamisesta tehdään taidetta.

Esim. 1

– Ei vittu jätkä täällä sun kämpässä haisee. Ootko ihan varma, ettei joku makaa kuolleena jossain noiden sun roskavuortes alla?

Esim. 2

– No niin, äijä näyttää just siltä, että ei oo käynyt viikkoon ulkona. Paita juoponnapissa ja leuasta puskee työttömyysparta!

Toki tälläkin tasolla voi pahimmillaan loukata toista pahastikin, mutta usein humoristinen ja kepeä ilmapiiri auttaa paljon. Huumori välittää kuvan siitä, että asiat eivät ole pahasti, vaan niille voi nauraa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan, prkl.

Läheisessä, romanttisessa ihmissuhteessa asiat menevät kuitenkin monimutkaisemmaksi. Parisuhteessa toivoo olevansa samalla viivalla kumppaninsa kanssa – tai jopa että kumppani katsoo hieman ylöspäin, ihailee. Kaikki valtapelit ja tahattomasti hyvää tarkoittavat ohjeetkin voivat silloin olla iso riski.

Tue ja ymmärrä, älä holhoa. Jos toinen on aikuinen, on hänellä hyvin pitkälti oikeus tehdä omat virheensä. (Vai onko edes olemassa virheitä? Tästäkin voisi kirjailla pitkät pätkät.)

Luulisin, että hyvin harva on koskaan vastannut sanalla "kiitos" sanoihin "olen huolissani sinusta".

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

lauantai 27. elokuuta 2016

Aarrekartta sielun syövereihin, olkaa hyvä!

Tuntuuko sinusta koskaan, että ennen oli paremmin?

Eikö ole uskomatonta, miten aika kultaa muistot? Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, kunnes meillä ei enää ole sitä. Lässynlää, mitä kliseitä! Mutta tottahan se on.

Miksi ennen sitten oli paremmin? Ei kyse loppujen lopuksi ole välttämättä mihinkään faktaan perustuvasta tai siitä, että maailma olisi suuresti muuttunut. Ennemminkin kyse on siitä, että muistoissamme me olimme erilaisia, viattomampia. Jälkeenpäin ajateltuna entisajoista on karissut pois kaikki elämän raskaus ja kielteisyyden tomu. Poissa ovat haasteellisuus ja hankalat hetket! Me selvisimme noista ajoista, joten menneet murheet voi luvan kanssa unhoittaa. Mikä ikinä tuntuikaan tuolloin ylitsepääsemättömältä, on nyt muisto vain – ja usein vieläpä voimaannuttava sellainen. Jos ennen oli kivaa, sitä on kivaa muistella. Jos ennen oli vaikeaa, ei se enää näin jälkikäteen paljon jaksa haitata.

Nykyhetki on pelottava, koska tulevaisuus on sille uhaksi. Huomisen ja ensi viikon velvollisuudet ja koettelemukset varjostavat päiväämme kuin ilmassa auringon edessä roikkuva giljotiinin terä. Jos emme tänään toimi oikein, saamme maksaa siitä ennemmin tai myöhemmin.

Tuliko tuhlattua liikaa rahaa kaupassa? Ahmitko kakkua kolme palaa aiotun yhden sijasta? Riitelitkö kumppanisi kanssa? Kaikilla näillä virheillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Hassattu raha kiristää loppukuun budjettia, kakkupalat kerryttävät rasvaa vyötärön ympärille ja partnerin kanssa nahistelu näkyy punaisena värinä parisuhteen velkakirjassa. Elämän lakia ei pakoon pääse.

On kuitenkin yksi tervehenkinen portti, jolla pääsee teleporttaamaan itsensä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Tämä on tietenkin nostalgia. Kun laitat esimerkiksi vanhan suosikkikappaleesi soimaan, pystyt siirtymään vuosikausia taaksepäin pakoon kaikelta pahalta. Ihan hemmetin terapeuttista.

Nostalgia on rakkautta! Kannattaa tehdä sille aina tilaa elämässä, niin pääsee elämään laajemmin! Pois tämän päivän murheet ja tulevaisuuden tuskat, sukeltakaamme nostalgiaan!

Ei muuta kuin wanha suosikkini Alanis Morissette soimaan. Uskomatonta, että löytyy monet levyt sivuilta kuunneltavaksi! Ja vielä lyriikoiden kanssa!

http://alanis.com/music/now-is-the-time/

Johan tokenee!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Elämän mysteeri – kiinnostaako se ketään?

Kättä pystyyn: kuinka montaa teistä kiinnostaa elämän mysteeri?

Kuinka moni ihminen ainoastaan elää elämäänsä ajattelematta sitä, mistä hitosta tässä hommassa on kyse? Enkä nyt sinänsä meinaa mitään elämän tarkoituksen pohtimista, vaan ehkä jopa vähän syvemmin.

Kuinka moni teistä vierailee elämän syvissä vesissä miettimässä, että mitä pitäisi tehdä ja miten. Että mitkä ovat ne onnen avaimet ja miksi ja miten minusta tuli tällainen. Miten maksimoida potentiaalinsa ilman, että pyrkii koko ajan parempaan ja käyttää nykyhetkeä pelkkänä välinearvona.

Eihän tämmöinen pohdiskelu ihmisten käyttäytymisessä paljon näy. Jos jotain, niin ihmiset usein näyttävät siltä, että he ovat liian kiireisiä ajattelemaan moisia. Helsingissäkin porukka paahtaa menemään niin kuin ei mitään. Kyllä meikäläinen usein siinä ratikanpenkissä kelailee, että mikä tässä on se juttu ja mitä nuo muutkin ihmiset hommaavat, minne ovat menossa ja mistä tulossa. Ja miksi.

Oltiin eilen parin ystin kanssa Itäkeskuksessa McDonaldsissa istumassa. Minä ostin kolmen euron kokiksen, toinen kaveri kahvin ja kolmas kaveri kahvin sekä jätskin. Siinä katselin kolaa ryystäessä ihmisiä. Oli pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä. Kaikki olivat siellä aivan kuin ei mitään. Nauroivat, hymyilivät, puhuivat kovaan ääneen. Oli kuin kukaan ei olisi edes huomannut, että olemme kaikki siellä samassa tilassa ja hengitämme samaa ilmaa. Oli kuin kaikki olisivat olleet omassa kuplassaan, ja tämä roskaruuan pyhättö oli niiden kuplien kokoontumispaikka.

Ylipäätään Helsingin kaltaisessa isossa kaupungissa kokee tuollaisia fiiliksiä. Sitä kuljetaan kaduilla ja väistellään muita, mutta harvoin edes katseet kohtaavat. Ollaan kaikki samassa veneessä, mutta melotaan eri suuntiin sen kummemmin edes huomaamatta muita. Millainen olisi todellisuus, jossa jokaiseen vastaantulijaan kiinnitettäisiin huomiota – ei väistettäisi katsetta, vaan vastattaisiin siihen hymyllä ja hiljaisella hyväksynnällä. "Minäkin olen matkalla."

Onko ihminen kuitenkin lopulta onnellisimmillaan, kun se ei mieti, vaan ainoastaan virtaa veden lailla eteenpäin.

torstai 18. elokuuta 2016

Uutta artiklaa mikroaaltouunista ulos + uusia tuulia elämään

Se on Kielisirkus täällä moro!

Tuli tuossa pitkästä aikaa tehtyä hommia Amusa Kulttuuritorille, joka on ollut tosi hieno osa elämääni viimeisen parin vuoden ajan. Kuka tätä roskaa kirjoittaa -alasivultani pääset tsekkailemaan erilaisia haastiksia, joita olen tälle sivustolle tehnyt. Alkaa olla jo aikamoinen paletti Suomen suuria tekijöitä ja pari ulkomaan talenttiakin. Ihan kylmiltään tein ensimmäiset haastattelut ja sydän tykytti, mutta nykyään pystyy aika rutiinilla vetämään – niin suomeksi kuin englanniksikin.

Enpä joskus olisi uskonut, että voisin tällaiseen haastattelemiseen/esiintymiseen tottua. Elämässä on raakaa se, kuinka alku aina hankalaa. Jos olet tyyppi, joka tykkää kokeilla erilaisia juttuja, niin saat paljon myös huonoja ja ahdistavia kokemuksia, jotka puolestaan helposti koituvat kokeiluidesi lopuksi. Rutiinia ja itsevarmuutta saattaa joutua jahtaamaan sen verran pitkään, että helposti tulee jätettyä leikki kesken ennen niiden löytymistä. Ei siis sillä – yllättäen en ole yhdessäkään videohaastattelussanikaan vielä (kop kop, heh) jäätynyt totaalisesti tai mennyt ihan puihin, mutta kyllä joskus oli etenkin alussa melkoista sisäistä myllerrystä tilanteisiin mennessä.

Alla nyt siis kuitenkin viimeisimmät kolme haastatteluani, joista yksi on englanniksi. Sami Yaffa, Nasty Suicide ja Justin Thomas... Alta pääset lukemaan lisää!

http://amusa.fi/fin/foorumi/?nid=3559

Päätin sitten syksyn kunniaksi kahmaista Amusalle muutaman jutun teatterimaailmastakin. Olen siis viimeisen parin vuoden aikana kirjoittanut kymmeniä teatteriarvosteluita, joita en tosin tavallisesti tänne sen kummemmin jakele – jaan tänne vain haastatteluni, en muutoin tekstinäytteitäni.

Helsingin kaupunginteatterilta ajattelin käydä katsomassa Shrekin ja Ei makseta, ei makseta -nimisen komedianäytelmän. Ensin mainittuun pyysin ja sain jo medialiput, ja tarkoitus on mennä pitkästä aikaa avopuolison kanssa teatteriin (täti hoitaa Viljamia). Kansallisteatterin puolelta minua kiinnostavat näytelmät Sumu ja SINUUS.

Lisäherkkupalana olen näiden neljän (kaavailemani näytelmän) lisäksi menossa öögaamaan Teatteri Jurkan Bonnie & Clydea. Jurkka on melkoisen pieni, mutta intensiivinen teatteri, jossa viimeksi kävin katsomassa erinomaisen jännittävän Faustin. Herkkupalaksi nostan Bonnie & Clyden jo sen enempää laadusta tietämättä, sillä poikkeuksellisesti pääsen haastattelemaan tämän näytelmän työryhmää ensi viikolla eli noin pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Luvassa siis muun muassa Putouksesta tutun Essi Hellénin haastis!

Näiden ja muutamien muiden työkuvioiden lisäksi tarkoitus olisi palata nyt syksyn tullen enemmän myös koulun penkille. Viime vuodelle olin kaavaillut lähinnä gradun tekoa, mutta tuo prosessi on tökkinyt aika lailla, vaikka olenkin siinä jokseenkin jo lähtökuopissa, eli suurin urakka on itse kirjoittaminen. Gradua pitäisi siis työstää tuossa sivussa, mutta lisäksi tarkoitus olisi tykittää myös muita roikkuvia kursseja pois samalla. Olen opiskelijana huono isojen kokonaisuuksien kanssa, koska olen kaiketi tottunut töiden suoraviivaisuuteen – työtehtävä vain tehdään ja sitten se on tehty. Gradua ei vain tehdä.


Muutenkin yliopisto on kyllä tuottanut minulle sikäli harmaita hiuksia, että olen edennyt siellä varsin joutilaalla tahdilla. Ei minulla toisaalta koskaan mitään erityistä kiirettä kyseisen opinahjon kanssa ollutkaan. Jotkut ajattelevat, että elämä alkaa kun opiskelut päättyvät – minä puolestaan koen eläneeni koko opiskeluaikani. Olen muun muassa tehnyt töitä käytännössä koko tämän ajan ja etenkin viime aikoina iskenyt eräänlaiseen kultasuoneen kirjoitushommien kanssa. On vaikea priorisoida opiskeluita, kun on paljon mukavia ja ihan hyväpalkkaisia hommia sekä vielä perhekin päälle. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä aikaisempaa parempaa työtä siinä, että opiskelut etenisivät hyvään ja tasaiseen tahtiin samalla kun kaikki muukin.

Ps. Tätä kirjoittaessa tuli sähköpostilla vieressä olevaan kännykkään kutsu Pahan kukat -lehdistönäytökseen. Siellä taas lisää haastateltavaa. On kyllä käynyt tsägä tämän Amusa-homman kanssa. Mulla ei juurikaan kavereita Helsingissä ole, joten hyvä saada myös kodin ulkopuoleista tekemistä välillä. Sisältöä elämään.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Miesten ja naisten suurin ero

Miehet ja naiset ovat erilaisia. Tämän moni oppii viimeistään biologian tunnilla, kun opettaja piirtää ensimmäistä kertaa kirkkoveneen liitutaululle. Vai joku oppilasko niitä sittenkin sinne aina taiteili?

Niin tai näin, miesten ja naisten on usein vaikea ymmärtää toisiaan. Tämän voimme todeta kiistämättömänä faktana. Toki elämme jo kolmatta vuosituhatta ja mieleltämme meitä löytyy jo aikas montaa eri sorttia. Tällaiseen olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota, että joissain asioissa naiset ovat yksinkertaisesti ihan erilaisia kuin me uroot. Tästä voinemme kiittää (vaiko syyttää?) luontoa, jossa miehet ja naiset ovat kehittyneet rinta rinnan mutta eri rooleihin.

Silmiinnpistävin ero miesten ja naisten välillä on, että miehillä on pippeli ja naisilla ei. Silmiinpistävän tästä erosta tekee kaksi asiaa:

1. Pippelillä voi oikeasti pistää silmään, koska se on pitkulainen esine/asia.
2. Kun silmistä puhutaan, ollaan tekemisissä näköaistin kanssa. Ja onhan fallos nyt se visuaalisesti erottuvin ero miehen ja naisen välillä.

Jos kuitenkin mennään vähän pintaa syvemmälle, löytyy miesten ja naisten aivoista ja ajattelutavastakin runsaasti eroavaisuuksia. Suurimpana näistä pitäisin seuraavaa:

Keskittymiskyky. Miekkosilla ja naikkosilla on yksinkertaisesti erilainen tapa keskittyä asioihin. Miehillä on kuuluisat putkiaivot, kun taas naisilla on... noh, enpäs edes tiedä nimeä. Varmaankin jonkinlaiset tippaleipäaivot.

Alla kaksi havainnollistavaa kuvaa.




Miesten putkiaivoille monesti naureskellaan, mutta vertaapa huvikseen yläpuolella olevia kuvia toisiinsa. Onko naisilla oikeasti syytä olla ylpeitä tippaleipäaivoistaan?

Toisaalta meidän ei ehkä pitäisi niinkään kysyä, kummat aivot ovat paremmat. Totuus nimittäin tuntuisi olevan, että molemmilla on käyttötarkoituksensa ja omat etunsa.

En koe itseäni kovinkaan stereotyyppiseksi mieheksi, mutta eräs ehkäpä miehisimmistä piirteistäni on miesmäinen keskittymiskyky. Putkiaivoni ovat aiheuttaneet sen, että pystyn uppoutumaan asioihin jokaisella solullani. Tämä on sekä siunaus että kirous – toisaalta pystyn saamaan tarvittaessa nopeastikin hyvää jälkeä esimerkiksi töitä tehdessäni, mutta samalla muu maailma ympärilläni hämärtyy.

Meidän uppoutujien on hankala aloittaa toimemme, mutta sitten kun sen teemme, emme useinkaan jätä asioita puolitiehen, vaan hoidamme ne täysillä. Esimerkiksi useat yliopistoesseeni olen jättänyt viimeiseen hetkeen, mutta sitten ihan hymyssä suin vetänyt ne yhdeltä istumalta maaliin – ja usein vieläpä varsin mairittelevin arvosanoin. Olen todella kaukana ihmisestä, joka tekee sivun kerrallaan silloin tällöin. Siinä vaiheessa kun vaivaudun avonaisen tekstitiedoston ääreen, en useinkaan sulje sitä ennen kuin viimeinen piste on isketty.

Myös harrastuksissani olen huomannut samanlaista totalitaarisuutta (mikä sana!). Olen rakastanut videopelejä liki koko ikäni, mutta viime vuosina olen huomannut suhteeni niihinkin muuttuneen. Jos minulla on jokin loistava peli, saatan ahmia sitä useamman tunnin päivässä parinkin viikon ajan. Kun pelin lopputekstit sitten rullaavat, saattaa peliohjain kuitenkin kerätä pölyä seuraavan kuukauden tai pari, kunnes seuraava helmi viimein löytyy.

Entäs sitten naiset? Naisten tippaleipäaivot eivät ole yhtä hyviä keskittymään yhteen asiaan, vaan mokomat tuntuvat touhottavan jatkuvasti useaan suuntaan. Naiset multitaskaavat; tekevät montaa asiaa samaan aikaan. Otaksun, että juurikin tästä syystä neidit ja leidit esimerkiksi kiinnittävät miehiä enemmän huomiota siisteyteen. Mies ottaa keittiössä kiintopisteeksi pöytään katetun ruuan, kun taas nainen huomaa läskisoosin lisäksi myös kaasuhellan vitivalkoista pintaa rumentavat rasvaläiskät sekä lattialla lepäävät ruisleivän murut. Ja auta armias, jos siivoamaan ruoskittu mies on unohtanut pölyä keittiökaappien ovenkarmien päälle!

Toisaalta naiset ovat kovaa valuuttaa töissä, joissa vaaditaan valppautta ja useiden asioiden huomioon ottamista samaan aikaan. Onko tämä tosin ihmekään, kun miettii naisten historiaa ihmissuvun äiteinä?

Tarkastellessa mitkä ovat mies- ja mitkä naisvaltaisia aloja pääsee jokseenkin jyvälle siitä, mihin ammatteihin miehet ja naiset näiltä keskittymisominaisuuksiltaan parhaiten soveltuvat.


lauantai 6. elokuuta 2016

Uusi teksti heti perään!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Milloinkohan viimeksi kirjoitin saman päivän aikana kaksi uutta Kielisirkus-blogia?! Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut uuden vain alle 15 minuuttia edellisen lopettamisesta?!??!!??!?!?!??!?!?!?!?!?!?!?!?!??!?!?!?!?!?

Siinäpä kysymystä konsanaan. Ja huutoa.

Miksikö rupesin räpättämään heti perään lisää? Mene ja tiedä.

Hei muuten, mitähän tuo tarkoittaa? Mene ja tiedä. Minne pitää mennä tietääkseen? Googleenko? Wikipediaan? Kenties johonkin buddhalaiseen munkkiluostariin? Minne ikinä se onkaan, niin sieltä selvästikin löytyy valtavasti tietoa.

Vai tarkoittaako tuo sanonta sittenkin sitä, että kokemalla oppii? Jospa meneminen rinnastuukin jollakin eriskummallisella aforistisella, metaforistisella tai vaikkapa floristisella tasolla elämiseen. Kun ihminen menee – eli kulkee elämänpolkuaan –, kertyy hänen henkiseen selkäreppuunsa matkalta mukaan tätä paljon puhuttua ja tuiki tärkeää tietoa.

Englanniksi vastaava sanonta taitaa kääntyä jokseenkin muotoon go figure. Hetken tarkastelun jälkeen tämä fraasi on sisällöltään itse asiassa varsin kirjaimellisestikin sama kuin suomenkielinen vastineensa, joskin ja-sana puuttuu. Mene tietämään tai mene selvittämään on melko osuva suomennos. Sen enempää englannissa kuin suomessakaan ei kuitenkaan tarkoiteta, että kuuntelijan oikeasti tulisi tehdä jotain ja mennä jonnekin. Kyseessä on siis melkeinpä sarkastinen heitto, jonka voisi sanoa auki "no nyt on kyllä niin vaikea kysymys, että eläpä 20 vuotta ja keräile elämänkokemusta, niin katsotaan löydätkö vastauksen".

Luomisen nautinto

Kielisirkus on täällä taas! Vuppiduu!

Usein puhutaan luomisen tuskasta, mutta minun mietteeni ovat viime päivinä kääntyneet kohti luomisen nautintoa. Minulla oli ennen tapana kirjoittaa huomattavasti enemmän – tapasin pitää kynääni ihan eri terässä kuin nykyisin. Nyt tämä terä on tylsynyt siihen malliin, että minua ihan epäilyttää, onko minusta tähän enää.

Mutta tottahan toki minusta on! Kirjoittaminen on kuitenkin pitkälti #1 intohimoni.

Myönnettäköön, että ihan ilman rustailua en ole joutunut olemaan, vaan kirjoittelen nykyään työkseni muun muassa uhkapelisivustojen mainoksia, arvosteluita, infotekstejä ja muuta vastaavaa. Iso osa näistä on käännöksiä englannista suomeksi, joten siksikin olen hieman huolestunut siitä, onko luovuuteni enää plakkarissa. Nähdäkseni on vain yksi tapa kehittää ja ylläpitää kirjoitustaitoa, ja se on tietystikin kirjoittaminen.

En jaksa nyt tämän enempää kirjoittaa.