Olen nimittäin viime aikoina miettinyt jos jonkin verran sitä, millainen ihminen oikeastaan olen. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä isommassa määrässä liemiä keitetään, sitä paremmin itsensä oppii tuntemaan. Erilaiset ihmissuhteet ja elämäntilanteet opettavat kaikki meille jotakin, kunhan osaamme astua itsemme ulkopuolelle tarkkailemaan. Ja ällös myöskään huoliko, oi arjen ja alhon kanssa taistelevat lukijani, sillä usein paras oppi tuntuisi tulevan nimenomaan vaikeista ajoista.
Itsetuntemus auttaa meitä pysymään tyyninä, rentoina ja läsnä tilanteissa, joissa tunteemme muutoin ottaisivat vallan. Michael Monroe on erinomaisesti sanonut, että elämä ei muutu koskaan helpommaksi, vaan sen kanssa vain oppii diilaamaan paremmin.
Olen havainnut itsestäni, että vaikka minulla onkin mukava määrä kamuja ja ystäviä ja olen pitkäkestoisessa parisuhteessa sekä pienen lapsen isä, olen pohjimmiltani jonkinlainen erakkoluonne ja oman tieni kulkija. Arvostan paljon rauhaa ja rauhallisuutta sekä sitä, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, jos en erityisesti halua.
Huumorintajultani olen sarkastinen. Pyrin vitseissäni yhtä lailla kuin keskusteluissanikin monesti pysymään askeleen edellä. Vältän sanomasta asioita, joita kuka tahansa voisi sanoa, koska se tuntuu minusta kliseiseltä. Jos yllättävässä tilanteessa totean jollekin, että on kyllä kiva sää ulkona, mietin oitis salaa hiljaa mielessäni, että olipas taas latteaa tusinakamaa ja aivojen tyhjäkäyntiä. Näitä tilanteita muistan tulleen minulle useita silloin ensimmäisillä kerroilla, kun aloin tapailemaan Lindan kanssa. Ei se aina häiritse, mutta usein se kertoo minulle siitä, että olen virallisesti poistunut mukavuusalueeltani.
Viljelen ilmeettömiä ja lakonisia kommentteja. Jos joku yrittää olla hauska, totean, että hyvä juttu. Joskus saatan näyttää peukkuakin. Toisinaan nauran, mutta tätä tapahtuu suhteellisen harvassa seurassa.
On kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa luonteeni jokseenkin muuttuu. Se on Viljami.
Viljamin kanssa heitämme jatkuvasti läppää, teemme hassuja ääniä suulla, huudamme kilpaa ja leikimme kissa ja hiiri -leikkiä. Hänelle luen hassulla äänellä kirjaa ja yllätän itseni lepertelemästä noin muutenkin. Kun olemme kaksin kotona, olemme aikamoisen hassu parivaljakko.
Viljami edustaa minulle kaikkea sitä hyvää, mitä maailmassa on. Kun hän joskus sitten raapaiseekin minua ja ulvahdan kivusta, hän katsoo minua ymmyrkäinen katse kasvoillaan. Selitän hänelle, kuinka näin ei saisi tehdä, ja hän katselee huolestuneena – kunnes raapaisee jo kohta uudestaan. Jälleen on sama viaton ja hämmentynyt katse kasvoilla. Pyydän häntä sanomaan anteeksi, ja hän tekee työtä pyydettyä sekä halaa minua omalla pikkupoikamaisella tavallaan. Olemme taas kavereita. Kaikki on anteeksiannettu ja hauskanpito voi jatkua.
Viime yönä kun menin nukkumaan, jäin hetkeksi tuijottelemaan Viljamia, joka nukkuu minun ja Lindan välissä. Mietin, kuinka hieno poika hän on ja kuinka hän saa minussa esiin sellaisen pehmeän ja mukavan puolen, jollaista en olisi ennen hänen syntymäänsä varmaankaan pitänyt sarkastiseen luonteeseeni sopivana – eikä se siihen kyllä millään muotoa sovikaan, mutta samalla se sopii kuitenkin täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti