lauantai 29. marraskuuta 2014

Englanninkielinen novellini uhkapelaamisesta

Moi! On ollut hiukkasen kiirettä taas viime aikoina, joten vähemmälle jäänyt tämän blogin päivittäminen. Tässä kuitenkin lohdutuspalkinnoksi englanninkielinen novelli. Ymmärtää ken ymmärtää. :)


Gambling. That was the one thing that Peter loved more than just about everything else in his unsatisfactory life. Sitting at the table playing poker or any other game gave him a rush of adrenaline that made him feel so alive, even if he normally felt like he already had one foot six-feet under. With gambling he at least had an honest chance, which was something he would not say about his earthly existence anymore. Life had dealt him a bad hand, but at the casino the number of deals was unlimited. As long as you had the money you could always try again. Unfortunately for Peter, though, he was quickly running short of dollars as well.

Of course, gambling wasn't only an external act of betting money and winning or losing. It was so much more. It was a psychological rollercoaster ride, alternating between tremendous highs and the deepest of depths. You could certainly not just fall asleep mid-playing, the energy of it all kept you totally immersed but at the same time sharpened all your senses. Participating in a game of chance always had its risks, and the higher the stakes, the higher the exhilarating excitement. With the turn of a card thousands of dollars could be lost in an instant. And for a man who had already lost everything else he had – for a man that was as desperate as Peter was – money didn't really matter.

”Nine-hundred-ninety-nine dollars worth of chips, please,” Peter said, throwing nine Benjamins and a few other friendly faces on the table. He didn't like even numbers and especially not full hundreds or thousands. He was the victim of the age-old ninety-nine psychology used in commerce, and he wasn't even afraid to admit it. As a result, nine was his lucky number.

”Here you go, sir,” the male clerk said emotionlessly. This was something that Peter really liked. At the casino, no one would tell him what to do with his life. Even if he was piss drunk and losing a few grand a night, all the staff did were look at him stoically. Not once had he even heard anyone say ”I'm sorry, sir.” After all, Peter needed no one's pity. Not anyone had the right to be sorry for him; it was his own prerogative, his own exclusive privilege in life.

”Twenty-one,” said the clerk, turning over a card that turned out to be the ace of diamonds.

”Fuck my life!” Peter thought, but refrained from showing any outward emotion other than blinking his eyes. ”Thanks,” he finally said in a gentlemanly style and left the table. Another 999 dollars lost. That was all the money he had. Even his bank account was empty except for some random cents.

Peter was starting to sweat, and this time it wasn't because of the gambling but lack thereof. While running out of money, he had also run out of options. His home was some 60 miles away and being a well-known professor that he was, he certainly didn't want to be seen hitch-hiking home, nor could he walk. Now was the time he regretted never getting a credit card, but why would he have? He was used to being wealthy enough to not need one. It was all gone now, though. He did still have a great house, but all his savings were now lost. He had absolutely nothing, zero, zilch, nada.

”How the fuck do I get home? I don't even have the money for the taxi,” Peter was thinking to himself. Right now, what irritated him more than not getting home, however, was the fact that he could not try winning back his money. This was a first for Peter. Normally he would quit only after he felt deceived enough by his luck running out faster than was probable. Having been a gambler for quite some time, Peter knew the age-old mantra ”you win some, you lose some” in his sleep. Being a mathematician as well, the few colleagues who knew anything about his hobby – and at times it had been painfully hard to hide – often questioned his affection with casinos. They would say to Peter that he was playing with fire. ”What a bunch of idiots,” Peter thought. That was the whole point! Those people did not understand that gambling was a delicate balance and playing with fire was, of course, very exciting in itself. Besides, in Peter's mind, gambling actually became even more interesting once he could count his odds and see how they materialized in real life.

”Excuse me, madam, is it possible for a regular patron of your casino to play now, become indebted to you, and pay later?” Peter asked a staff member at the information desk. He felt he had sunken pretty low, but he couldn't really help himself or the nagging feeling of ”must play more” in the back of his head. Also, he knew that the chances for the clerk saying yes were slim to none, but this was not the first time he had defied his odds.

”I'm sorry, sir. I'm afraid the company policy is to not accept credit or give loans.”

”Well, that's what I figured. Just asking... for a friend.”

Peter walked away from the counter with a solemn look on his face. There was a part of him that wanted to cry, but he managed to avoid it and only made a few uneasy faces. Still, this kind of outpouring of emotion was something that most customers managed to keep hidden. Such was the unspoken etiquette of the casino – everyone came in sharp-dressed, played, and eventually left with an expressionless face. Most of these people could not really be happy because of their losses, but showing vulnerability was not something you did. Select few would of course leave with winnings, too, but that was only because of the losers' contributions. At the end of each and every day and night, the casino, also known as the house, would still end up winning. This was the unbudging law of probability.

”I'm sorry, sir...” A man dressed in a suit came up to Peter and startled him. ”I overheard your conversation at the information desk, and I could not help noticing a certain desperation in your eyes.”

Peter did not like the stranger's intrusiveness. ”Not that it's any of your business, but I'm not desperate. I was just asking for a friend.”

”Look, cut the bullshit. I know what you're trying to do. That is exactly what I hate about these casinos! The web of lies that everyone keeps on spinning! Let me guess... You've lost it all and you want to get it all back – only what you want even more is keep on playing and flirt with danger a bit more!”

”Okay, okay, you got my attention!” Peter responded, reluctantly sold on what the stranger just said.

”Glad to hear that! I could see from the start that you're a man who listens to reason... You see, I've got the ultimate game for you... It's called Russian Roulette.”

Peter was stunned. He very well knew what Russian Roulette was. ”The one where you can get yourself killed?”

”Hmph... I figured you were this intelligent glass-half-empty type of pessimistic guy. Yes, the one where you can get yourself killed, but at the same time the one where you can win a hell of a lot more than at a casino like this!”

”Not that I'm interested or anything, but tell me more,” Peter said, clearly interested.

”Not far from here, we have a basement with a roulette wheel, a 9mm Smith and Wesson and a trio of gentlemen such as yourself waiting for one more player. What we normally do, though, is play in pairs. Both players put everything they have on the line, we spin the wheel, and the winner both lives and prospers. The loser... Not so much.”

”And what do you, the orchestrators of all that, get for it?”

”Hah, sick pleasure for one! But yeah, you guessed it, we take a 10% cut from the winners. Nevertheless, if you win, you still get the 90% of what they own, so it shouldn't be that bad.”

”And how do you guys count all this?”

”Hell, to be fair, we aren't that picky about these things. Our customers, if you can call them that, are usually quite wealthy, so it's more about the money than it is about the percentages, you know what I mean? Like win your game with a random businessman and give us, let's say, 50G and we probably won't even look to see if he had 500G or more. Trust me, everyone who leaves with their own two feet leaves with a smile on their face.”

”How long before I have to give you my decision?”

”Well, how about 3 minutes? The car's waiting at the back already. And hey, one more important thing: Russian Roulette is good in that even if you lose all you have, you won't have to spend your life mourning about it!”

Peter paused to think about what the stranger said. In his life situation, and still itching to play more, he actually felt a strong pull towards trying his luck. ”You know, take me to the car!”

”That's the spirit!”

A brand new black four-door Mercedes-Benz CLA-Class was indeed waiting at the back. You could tell that the stranger wasn't running just any kind of business – this vehicle must have cost top dollar. Peter did not have a lot of time to admire the car, however, as the stranger quickly ushered him in through the back door.

Only after the car was already fast on its way, the stranger, who was now driving, would finally break his silence: ”We would rather not attract too much attention near the casino. You know, we wouldn't want them to think that we're deliberately stealing their customers!”

”Which you kind of are...”

”Well, yeah, kind of. But some of them we do return... Oh, and by the way, would you kindly fill in those forms there on the backseat.”

Peter took a look at the papers neatly laid out next to him. There were questions about his credit card number and other personal information. The stranger would continue:

”You know, those are just in case you lose. Just write your info down and you can then stuff the papers in your pockets. We won't have to see them at all unless... you know.”


It didn't take long before Peter arrived in a shadowy basement where one man's dark figure was already sitting at a table sweating bullets. Only the real bullets were in the pistol, which was shiningly clean and sitting on the table. Also, next to the gun there was a genuine roulette wheel in place.

”Hey, wasn't there supposed to be three men here besides me?”

”Oh yeah, the two already played their game. This young kid called Tom won. Lucky bastard – played with just a 230G house, and got something like 480G in return from the other whatshisname. The loser was this old fellow. He'd drunk his home and lost his wife, you know, the usual stuff. We kind of did him a favor putting him out of his misery... Just don't look at that wall over there.”

Peter could not help himself. He looked right at the wall and saw splatters of blood and what were presumably parts of an old man's head.

”Dammit, I told you not to look!” the stranger said smiling to himself. ”Still, we've already cleaned most of it. That's the most awful part of this damn job.”

”You guys sure as hell ain't kidding...” Peter whispered, not knowing why; perhaps because he felt he was in the presence of the dead. Still, he had made his decision. He wasn't going to back down now. After all, playing Russian Roulette didn't really scare him all that much. He had nothing to lose. This was his chance, his great opportunity. Whatever happened, he was going to be free. Besides, in his gambling mind, conquering a game like this kind of felt like the Superbowl, the so-called big leagues. The stakes were at an all time high. It was the ultimate challenge. ”Let's get to it, shall we?”

”He-hello!” his challenger greeted him with his voice shaking. Peter could see he was barely 18 with a couple of zits here and there.

”Hey!” the stranger interrupted. ”No getting acquainted before the game!”

”Only after the game, then? Give me a break!” Peter said annoyedly. ”My name's Peter, who are you?”

”I-I'm Dylan. Nice to meet you... I guess.”

The stranger cleared his throat. ”I think it's time to start the game! It's not good for you to make friends in your position. One of you will be worm food soon enough.”

Dylan's eyes were watery. Peter could see the boy was anxious as all hell.

”Fuck it, I don't want to play against this kid!” Peter exclaimed, throwing his hands into the air.

The stranger started fuming. ”Listen, jackass, you came all this way and now you're getting all wishywashy? You already agreed to the terms!”

”This is not what I wanted...” Peter started. ”My opponent isn't a cold businessman, he's a damn kid! He probably wouldn't even get in a real casino at his age!”

”Please...” Dylan suddenly said. ”Let us play... My dad was a businessman. I do have money, really, I do! I inherited two million dollars from him when he died!”

”Really? I mean... It doesn't matter! I don't want your money! You're a kid, you should be having fun with your life, not playing fucking Russian Roulette in a moldy basement like this!”

The stranger took the pistol from the table. ”Look, we run an honest enough business here... Here's the pistol. I'll be holding it to your head, Mr. Peter... And now, as you know, there are numbers from 0 to 36. There's as many black numbers as there are red numbers. Also, there are two green numbers, 0 and double 0, which will both get you both killed. Anyway, you choose either red or black, and the color of the number that comes up will dictate whether you win or lose.”

Peter was still hesitant. ”Yeah, yeah, nice rules and all that, but as I said, I don't want to play against this boy!”

”Peter, really,” Dylan started, ”I may not be a cold businessman, but I have lost enough in my life to end up here. I've played the game of life and failed. Please, let me have this chance to perhaps turn my luck. You see, as young as I am, I have a daughter and, and...” Dylan began sobbing uncontrollably. ”She was all that I had... But, but... I... I had to be stubborn enough to lose my girlfriend and... Now they're both gone! I just cannot take it! Every night I cry, wishing I hadn't been such an idiot. But it's all gone now! Please, let me have this chance! Otherwise I'll just end up killing myself. I don't even care about the stupid money!”

Peter felt for young Dylan. He was actually in a very similar situation himself.

”Fine, kid. I'll play you.”

”That's how our Russian Roulette works,” the stranger said emotionlessly. ”People lose all they have all the time. Eventually then, they get a death wish and we give them a chance to get back at life by possibly cheating death. Why let the state have all the money left behind, when you have the ability to maybe help another lost soul?”

There was deep silence in the room. Dylan had stopped crying. Peter was waiting to make his choice. Finally, the stranger would continue:

”What color shall it be, Mr. Peter?”

Peter closed his eyes. ”Black – for death,” he said ominously, knowing that these might indeed be his last words.

”Very well. Red and you die, black and Mr. Dylan dies.”

With a sudden movement of his fingers, the stranger sent the ball in motion. The feverish spinning felt like it lasted for ages. Life was fast flashing before both Peter's and Dylan's eyes. From a gambling standpoint, this was the most perfect feeling of the most weird euphoria Peter had ever felt.

Finally, the ball would slow down, jumping from one number to another before eventually stopping – at number nine.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Maailmaa mullistavia mietteitä

Oi, onko kirjoittamista kiehtovampaa?

Jostain syystä minulla on viime päivinä ollut harvinaisenkin luova olo. 

Mieleni tekee tuottaa tekstiä – säveltää satumaista sanojen sinfoniaa! 

Haluttaa pistää pystyyn kunnon kielisirkus – katsella, kun klovnit kaatuilevat kakkujen päälle ja kuunnella avautuvien alkusointujen luontevaa flow'ta!

Ah, ei valkoisen paperin pelko mua viheliäisesti vaivaa, vaan maaliton kanveesi kutsuu keksimään ja kehittämään, suunnittelemaan ja sommittelemaan!

Kas, mietin tänään mä seuraavaa...

Kuinka kuplassa voikaan ihminen elää? Näkökenttämme laittaa meidät keskelle – muut ovat ulkopuolella, mutta me olemme maailma. Mutta miten hyvin muutoksen huomaakaan, kun kaupungilla kävelee ja astuu avaralle alueelle. Tuore tilantuntu mykistää, sillä se saa meidät ymmärtämään: emme me olekaan mitään muuta kuin vain pieni ja mitätön osa suurta kaikkeutta ja kokonaisuutta. 

Oiva tapa herätä omaan pienuuteensa on ajatella itsensä toisesta kuvakulmasta. Mitä jos emme kokisikaan itseämme omista silmistämme, vaan takaata ja ylhäältä, staattisesti eikä dynaamisesti? Eikö vain olisikin jännä huomata, kuinka maailma pysyy paikallaan, vaikka me liikkuisimmekin? Se laittaa asiat auttamatta perspektiiviin – sitä tajuaa, kuinka vähän olemassaolollamme onkaan lopulta merkitystä ympäröivälle todellisuudelle.

Samaan ilmiöön herää, kun näkee kaupan kassalla valvontakameranäyttöjä. Yläviistosta kuvatut ihmiset hortoilevat hyllyjen välissä haamujen lailla. Heidän silmissään kyseessä on jokapäiväinen selviytymiskamppailu – pitää syödä; pitää löytää liikkeestä tarvittavat tarvikkeet ja jatkaa matkaa. Tämän jälkeen astutaan ulos ja väistellään liikenteen vilinässä autoja, ettei alle jäädä. Kävellään kotiin, ettei jäädytä kuoliaaksi. Kaikki tämä suoraan silmistä katsottuna. Mutta niin, valvontakamerassa kyseessä on vain yksi asiakas, yksi ihminen lisää tässä loputtomassa maailmankaikkeudessa.

Eri näkövinkkelistä omat tarpeemme, tavoitteemme ja haaveemme tuntuvat vähäpätöisemmiltä. Vääjäämättä.

Tällaista tuubaa teille taas tänä yönä soitin. Ensi kerralla on ehkä eri instrumentti.

Vaan pistäähän se miettimään, eikös?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Yöllinen yksinolo

Yö on aina vähän niin kuin ollut meikäläisen aikaa. Siinä missä vanha kansa aina paasaa siitä, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan ja herätä ajoissa, olen minä aina tykännyt mennä nukkumaan myöhään ja herätä myöhään. Nytkin kello on herraisä jo 4.33 ja tänään olisi luvassa koulupäivä! Ei huolta tosin – minulla on vain yksi puolentoista tunnin luento, ja sekin alkaa vasta 14.15. Onhan tässä siis vielä roppakaupalla aikaa nukkua ja herätä. (Tämän blogin kuvat ovat erään taannoisen yöllisen kävelyni saldoa, eivätkä sinänsä liity tähän tekstiin...)

Näin vauvautuneena avoliittolaisena on yön merkitys noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä on sitä aikaa vuorokaudesta, kun voin luvan kanssa istua täysin yksin sohvalla ja tehdä omia juttuja. Viljami on oppinut sellaiseen rytmiin, että uni tulee keskimäärin kympiltä, kun taas Linda kömpii sänkyyn puolenyön tai yhden maissa. Tärkeän kahdenkeskisen ajan kulutamme esimerkiksi rästiin jääneitä televisio-ohjelmia katsellen ja yhteisestä laatuajasta nauttien. Sitten kun Linda menee nukkumaan, jään minä usein vielä koneelle tai vaikkapa pelaamaan Xbox 360 -konsoliani mahtavien Sennheiserin kuulokkeiden kanssa. Yöaikaan pienessä väsymyksessä aistit herkistyvät ja oma aika tuntuu tunnelmalliselta. On jännä miettiä, kuinka muu maailma nukkuu ja meikäpoika vain pelailee pelejä television loimussa. Siinä samalla myös oman elämän yksinkertaisuus ja kauneus avautuu itselle tavanomaista paremmin.

Voi sitä yöllä käydä kävelylläkin, jos uskaltaa!

Lähiaikoina minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni muutaman kirjoitusprojektin kanssa. Tarkoitus olisi sekä alkaa kirjoittaa enemmän omaa luovaa tekstiä että ruveta rustaamaan toden teolla tarinaa tekstiseikkailupeliin. Kyseessä on projekti, joka meidän olisi parin muun miekkosen kanssa tavoite jonain päivänä julkaista ja kaupallistaakin. Yöllä omassa rauhassa mielikuvitus tällaisiin juttuihinkin laukkaa paremmin kuin päivällä kaiken kiireen ja stressin keskellä.

Melkein koko yliopistoaikani olen yövalvomisistani huolimatta nukkunut varsin hyvin. Tähtään yleensä noin kahdeksan tunnin uniin ja osunkin yleensä vähintään seitsemään. Mitenkään kovaa univajetta minulla ei ole ollut pitkiin aikoihin, vaikka unenlahjani noin muuten ovatkin hemmetin hyvät. Kun menen nukkumaan, niin minä totisesti menen nukkumaan; en kierimään ja kääntyilemään.

Yöllä on kaunistakin!

Huolestuneille lohdutettakoon, että en minä kovin usein sentään tänne viiteen asti valvo. Ennemmin kuitenkin otan omassa ajassa kiinni näin öisin kuin pyydän Lindaa viettämään Viljamin kanssa kaksin aikaa illalla. Toisaalta Linda kyllä joutuu yleensä heräämään minua aikaisemmin pojan kanssa. Mutta kas kun Linda onkin enemmän aamuihmisiä ja poikaa on pakko imettää kellon ympäri joka tapauksessa.

Tässä lapsitouhussa on kyllä mukavaa, kun arjen palaset alkavat vähitellen loksahdella paikoilleen. Sitähän se on, että yritetään perheessä löytää jatkuvasti sellaisia ratkaisuja, jotka toimivat ja takaavat tasapuolisesti kaikille – paitsi tietysti Viljamille – omaa aikaa. Tehokas muttei liian tiukka ajankäyttö on perhe-elämän A ja O.

Ps. Meni aika tasan 30 minuuttia tämän kirjoittamiseen. Seuraavaksi meikäpoika painuu hammaspesulle ja samaan puoliparisänkyyn muun perheen kanssa!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Viljami 4 kk 1 vko

Täällä sitä taas ollaan kotona päätteen ääressä. Heitin tuossa ihan vasta neljän päivän kiekan Brittein-maalla, minkä vuoksi nämä kuukausittaiset Viljami-päivitykset olivat hetken tauolla. Alun perin ajattelin blogata Viljamista jokaisen kuun kahdeksas päivä, mutta tällä kertaa elämä tuli eteen. Matkallani ei oikein ollut aikaa syvällisille beibipohdinnoille. Matkastani kerron todennäköisesti piakkoin lisää!

Nyt Viljami on jo neljän kuukauden ja yhden viikon ikäinen. Äsken selasin lävitse aiemman kuun päivitykseni ja yllätyin, kuinka paljon tähän viimeiseen päälle viiteen viikkoon onkaan näemmä mahtunut uutta. Uskomattoman nopeasti tuo poika kehittyy!

On todella erikoista huomata, miten Viljami oppii uusia juttuja välillä harppauksittain. Jonain päivinä sitä vain huomaa, että mitenkäs ihmeessä se poika jo tuollaistakin osaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on, kun matkani jälkeen huomasin, kuinka hyvin Viljami jo osaa tarttua tavaroihin. Kun Linda heilutteli äitiyspakkauksen mukana tullutta hammasharjaa pojan edessä, nappasi tämä kohta jo yllättävänkin vankan otteen harjasta. Siinä se poju sitten huitoi sillä harjalla ympäriinsä kuin tajuamatta, että se oli nyt hänen komennuksessaan. Eikä aikaakaan, kun harja jo löysi tiensä suuhun asti! Jos Viljami tosin ottaa harjaa liian alhaalta kiinni, voi harja päätyä suun sijasta jonnekin silmän tienoille. Tällöin poika tietysti vielä sadattelee turhautumistaan ääneen. Jos ote on kuitenkin tarpeeksi alhaalta, osaa poju mekaanisen näköisesti viedä esineen suuhunsa ja imeä sitä.

Tarttumisen ja suuhun viemisen lisäksi Viljami on oppinut myös päristelemään suutaan. En oikein tiedä, voiko tätä sillä tavalla kutsua taidoksi, kun eihän tuosta paljon hyötyä ole, mutta hupaisaa se ainakin on! Hauskin Viljamin uusi taito on kuitenkin ehdottomasti nauraminen, joka kuulostaa aika karikatyyrimäiseltä hohotukselta. Harmikseni en oikein itse ole vielä onnistunut mukulaa naurattamaan, vaikka Linda tuntuu tekevän sitä harvase päivä...

Vähitellen pojan käytöksessä alkaa näkyä myös kuinka äiti on kuitenkin se #1. Usein jos Linda lähtee tunniksi tai pariksi luennolle tai liikuntamenoihin, on Viljami minun kanssani tavallista itkuisampi. Usein on käynyt niin, että poika tankkaa Lindan poissa ollessa huomattavasti enemmän maitoa kuin muuten. Kenties maito muistuttaa häntä äitistä tai muuten vain toimii lohdutuksena ikävään. Tästä huolimatta poika kuitenkin selvästi pitää myös minusta ja usein tuntuu tahtovan hymyillä ja heittää läppää kanssani. Äiti on tuki ja turva, kun taas isän kanssa on eri tavalla kivaa... Vaan odottakaahan lapsuusikää, kun minä sitten opetan pojan kopittelemaan ja pelaamaan kanssani Xboxia!

Hassua tässä vauvan kehittymisessä on se, kuinka iso osa vauva kuitenkin onkaan vanhempiensa arkea. Kun pienokainen oppii uusia taitoja, muuttuu vuorovaikutus hyvin nopeasti. Nyt kun Viljami esimerkiksi osaa nauraa ja tarttua, avaa se paljon uusia mahdollisuuksia leikkimiselle. Siinä missä aiemmin poika lähinnä seuraili sivusta, nyt hän tahtoo mukaan asioihin. Hänelle pitää laulaa, häntä pitää kutittaa, hänelle pitää ojentaa leluja ja muutenkin häntä täytyy huomioida hyvin eri tavalla kuin alussa. Onneksi haastavuuden ja lisääntyneen huomioimistarpeen rinnalla myös koko touhun palkitsevuus on nousussa – suloinen hymy on kiva kiitos työstä kuin työstä ja lapsukaisen höpsöjä touhuja on sekä kunnia että viihdyttävää seurata vierestä.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Englanninkielinen novelli!

Moikka vaan!

Seuraavassa onkin vähän erilaista tekstiä. Kirjoitin nimittäin englanninkielistä Creative Writing -kurssiani varten novellin! Mitäs tykkäätte? Jos siis enkku aukeaa...Voisin jonain päivänä ehkä julkaista jotain kaunokirjallista tekstiä myös suomeksi. Sellaistakin on tullut harrasteltua!

She stabbed me. She stuck a knife in my chest, just lightly enough not to kill me but with such precision that would leave me bleeding on our cold lacy sheets. There I laid helplessly gasping for air, praying for myself to pass out in order to escape the immense pain. I wasn't that lucky, however. With each throb of my pulsating heart, more blood would spew out, ultimately leaving behind a grotesque coming-together of both pure white and striking red.

Well, to be honest, what she really did was tell me she’s been seeing someone else. I know, gruesome, right? That's exactly why I chose to start it off lightly so I wouldn't scare you off right off the bat. Because one who loses the love of his life knows that there's nothing in the physical realm that even comes close. Not even being tied down and tickled ferociously with a feather. Not even that.

Seriously, though, the bomb that she dropped on me truly hit hard. It was more like a nuke than a grenade, really, if I'm being honest with you. It just blew my mind – to smitherines. Only I didn’t really bleed – I don't think bombs make you bleed, do they? – but I did cry almost long enough for my eyes to bleed. I actually cried harder than I’d ever cried in my life. Hard as a rock – a diamond, even.

After sadness came anger. How could that no-good bitch do that to me? After all I'd given for her she'd gone to another man for good ol' loving and tenderness. I mean, hell, I had my own fair share of sex outside of our marriage, but it's not like I blurted it out to her. I say if you do some stupid shit on your spare time, then fine, that's your life, but when you start sharing stuff like that with your spouse... That is where I draw the line. That is when it becomes offensive.

What came after anger, you ask? Well, I think it kind of kept shifting back and forth between anger and sadness as I was still laying there in our bed. It was like a legitimate rollercoaster ride of emotion where I just shut my eyes and went wherever my feelings dragger me to. And man, there were some twists and turns and loops and corkscrews and all that shit you would normally find on a really great rollercoaster, except that the experience for me wasn't great at all. It was more like one of those rides where the security paddings or whatever push down on your bladder hard enough for you to believe you'll pee your pants. Then, of course, before you know it you're up in the air spinning around afraid of becoming a fucking human sprinkler of urine. Now that's a rollercoaster ride I would have preferred not to experience! Yet I did.

They say a person's body cannot deal with full-blown anxiety for more than two hours at a time. This I can testify to, as I did feel my anguish gradually subside. In the end, I just stood there with my eyes dry and my throat hoarse from all the weeping. Suddenly, what I felt was peace. For a moment I'd felt like I was going to die – and, emotionally, I'm pretty sure I must have come close –, but then a bizarre thought just came to me: What if I don't care? What if just stop giving a rat's behind about the thing that happened. I mean, sure, of course being cheated on sucks, but what if I just give into that suction? What if I just stop fighting what's already happened and, you know, just live with it. Like here I am wrapping my brain around this subject that's all touchy-touchy, although I could just give up and let it be. Indeed, that is the old Beatles classic coming back to haunt me and it's certainly not only speaking words of wisdom – it's fucking shouting!

Screw it. That's what I said, but not in an aggressive manner. I said it with full acceptance of what is. Why fight what's already there? During my stint with unfathomable pain, I'd learned how to distance myself from my ride of emotions better. No longer was I just an obedient slave to my thoughts and feelings, I was more the slave master, although benevolent and humane at that. Like a pilot of my own damn airplane, I was in control. Deep within I knew I could survive whatever obstacle, and why wouldn't I? I'd already survived a knife, a nuke and of course – being a human sprinkler of urine. How could anything ever phase me anymore?

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Yliluonnollisuuden luonnollisuus

Zädääm! Täällä sitä taas kirjoitellaan! (Jotenkin on vaikea aina keksiä aloituksia näille postauksille...) Luvassa onkin tällä kertaa suhteellisen isoa asiaa!

Tänään minua mietityttää yliluonnollisuuden luonnollisuus. Monesti sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Miksi? Lähinnä siksi, että tarun oletetaankin olevan ihmeellistä, joten sen ihmeellisyys itsessään ei ole ihmeellistä. Sen sijaan toden ei lähtökohtaisesti oleteta samalla tavalla olevan ihmeellistä. Itse asiassa totuudesta valtaosa onkin nimenomaan ei-ihmeellistä. Tämä lienee siis varsin hyvä paikka todeta, että poikkeus vain vahvistaa säännön.

Tarussa ihmiselle voi vaikka kasvaa siivet.

Mutta sitten itse asiaan. Mitä on yliluonnollisuus ja mitä on luonnollisuus? Toisin kuin moni ehkä ajattelee, minusta luonnollisuus on käsitteenä dynaaminen, alati muutoksessa. Pidämme luonnollisena asioita, jotka koemme normaaleiksi, tavanomaisiksi, logiikan mukaisiksi. Ajattelemme, että mikäli tiede sanoo, että "auringonvalosta voi saada syövän", niin sen täytyy olla totta. Samalla tavalla osa meistä on valmiita uskomaan, että makeutusaine aspartaami tappaa, koska näinhän jotkin tieteelliset tutkimukset sanovat.

Mitä sitten jää luonnollisuuden ulkopuolelle? Iso osa ihmisistä esimerkiksi nauraa astrologialle, tähtimerkkien tutkimiselle. Moni tuntuu olevan varma, että horoskoopit ovat vain hyväuskoisten huijaamista varten. Kuinka varmoja voimme kuitenkaan olla tästä? Minkä takia tuntuu uskomattomalta, että syntymäaikamme ja tähtien asento voisi vaikuttaa meihin? Samaan aikaan tiedämme kuitenkin esimerkiksi kaamoksesta ja sen vaikutuksista mielialaamme. Auringon valon vähyyden sanotaan vaikuttavan aivojemme toimintaan ja tuovan alakuloa elämäämme. Yllättävän harva tuntuu kiistävän tätä siihen nähden, kuinka naurettavina horoskooppeja ja koko astrologiaa pidetään. Onko näissä oikeastaan sittenkään niin suurta eroa? Miksi muka on niin helppo uskoa, että jokin auringonvalo voisi vaikuttaa siihen, miltä meistä tuntuu ja mitä ajattelemme asioista?

Eikö maailmankaikkeus muka ole ihmeellinen?

Jotkut ateisteista nauravat ajatukselle, että pilven päällä istuisi Jumala, joka on luonut maailmankaikkeuden. Minut aikanaan herätti mielipide siitä, että eikö Jumalaan uskominen voisi lähteä siitäkin ajatuksesta, että me ihmiset emme tiedä kaikkea kaikesta. Samalla tavalla kuin jumaluuteen uskominen voi tuntua sokealta, eikö sokealta tunnu myös varmuus siitä, että jumaluutta ei ole olemassa? Tässä mielessä vähintäänkin agnostismi tuntuu järkevämmältä kannalta kuin ateismi.

Jos johonkin tässä elämässä uskon, niin asioiden epävarmuuteen. Tieteen käsitteistöön kuuluu esimerkiksi termi säteily, joka on käytännösä jotain sellaista, mitä emme silmillämme pysty havaitsemaan. Miksei voisi olla, että maailmassa on myös muita meihin vaikuttavia voimia ja ehkä jopa tahoja, joista emme toistaiseksi tiedä yhtään mitään? Kyllähän nykyäänkin pidetään itsestäänselvyytenä useita asioita, joista ei aiemmin ollut kuultukaan. Itse asiassa jossain määrin ihmiskunta on tässä asiassa mielestäni tyhmistynytkin, sillä nykyään ollaan asioista varmempia kuin kenties koskaan. Miten voimme olla niin varmoja? Voiko joku muka vakavalla naamalla sanoa, että elämä ei ole ihmeellistä?