Huomasin vasta, että muualta tänne viimeksi kopioimani (kuitenkin oma) blogi on rivittynyt aivan hirvittävällä tavalla. Pyydänkin täten anteeksi kaikilta, joiden ruudunvierityskättä moinen erhe on rasittanut. En kuitenkaan vaivaudu korjaamaan ongelmaa, vaan jätän sen tuollaiseksi – muutoinhan tämä teksti muuttuisi turhaksi ja vähän oudoksi.
Asiasta sadanteenmiljoonanteenviidenteenkymmenenteenkahdeksanteentuhanteenkolmanteensataanyhdeksänteentoista, oli mulla muutakin.
Ajattelin nimittäin ihmetellä tässä kovaan ääneen sitä, miten suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto on niin hassua. Kovaa ääntä symboloidakseni ajattelin suurentaa fonttia.
Hmm... Ei riitä.
Parempi jo, mutta vain erittäin vähän...
TÄMÄ ON HYVÄ! MENNÄÄN TÄLLÄ.
Toisaalta kyllä tämä normaalikin fontti kelpaa, kunhan vain isken tarpeeksi huutomerkkejä perään!!!!!!!!!!!! Tuo oli vasta harjoittelua, tietysti.
On se suomen kielen ihastumis- ja rakkaussanasto vain hassua!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Törmäsin nimittäin Iltalehden otsikkoon, jossa kerrottiin joidenkin Axl Smithin salakuvausuhrien ihastuneen vakavasti Axeliin (taivutus oli niin vaikeaa, että löin saman tien lekkeriksi). Siis kyllä: vakavasti.
Mitä vakavaa ihastumisessa voi olla? Tekeekö siitä vakavan siis se, että siinä on muutakin kuin pikkutyttömäisiä tai pikkupoikamaisia piirteitä? Muodostuuko vakavuus niistä intentioista, joita ihastuva osapuoli päässään pohtii dopamiinin virratessa läpi aivojen? Eli jos et ainoastaan tuijottele toista suurin koiranpentusilmin, vaan myös ajattelet mahdollista perheen perustamista, niin silloinko puhutaan vakavasta ihastumisesta? Toisaalta eikö ihastuminen kuitenkin ole lähinnä mielessä tapahtuva kemiallinen reaktio, jolloin siis ihastumisen taso ei olisikaan niinkään riippuvainen ajatuksista? Tai jos se olisikin riippuvainen ajatuksista, niin eikös nimenomaan tämä kemiallinen reaktio pumppaa esiin juuri tällaisia mietteitä?
Lopulta tullaan sitten siihenkin, että eikös ihastuminen ylipäätään ole asia, joka tekee jopa meistä aikuisista lapsen kaltaisia? Voiko ihastumista siis ylipäätään kutsua vakavaksi? Vähän kuin kutsuisi surua iloiseksi tai iloa surulliseksi.
Palavasti ihastunut ei myöskään onnistu viestittämään, että ihastuja olisi kovinkaan rationaalinen ja looginen toiminnassaa. Kuulostaa enemmänkin siltä, että tunne vie ja järki vikisee.
Sitten taas on olemassa myös esimerkiksi vakavaa seurustelua. Tällä ilmeisesti viitataan jälleen tarkoitushakuisuuteen: vakavassa seurustelussa luodaan katse eteenpäinkin ja pyritään rakentemaan mahdollisimman pitkään toimiva parisuhde. Tämäkin kuulostaa kuitenkin vähän hoopolta, koska eikö olisi parempi puhua vakavissaan seurustelusta? Toisaalta jos ei seurustele vakavissaan, niin minkä takia sitten – seksinkö? Jos seksin takia seurustelee, niin eikö kyse ole enemmänkin seksisuhteesta? Tietävätkö molemmat osapuolet aina, jos kyseessä on ei-vakava seurustelu?
Vakava seurustelu luo kuvan siitä, että kaikki ilo on kadonnut suhteesta. Enää ei naureta eikä pidetä hauskaa, ja ylipäätäänkin toisen kanssa ollaan ainoastaan käytännön syistä. Lyhyesti sanottuna vakava seurustelu kuulostaa siltä, että oltaisiin jo naimisissa.
Vakava seurustelu luo kuvan siitä, että kaikki ilo on kadonnut suhteesta. Enää ei naureta eikä pidetä hauskaa, ja ylipäätäänkin toisen kanssa ollaan ainoastaan käytännön syistä. Lyhyesti sanottuna vakava seurustelu kuulostaa siltä, että oltaisiin jo naimisissa.
