UMK 2017 – voittaja on Norma John!

Analysoidaanpa hieman tapausta nimeltä UMK.

Kun pääsin haastattelemaan UMK-kilpailijoita, olin innostunut samoin kuin kahtena aiempanakin vuonna. Toissavuonna ehdin tehdä paljon haastatteluita, mutta viime vuonna en lopulta lumimyräköiden takia ehtinyt edes paikalle. Tällä kertaa sain annetun rajallisen ajan puitteissa haastateltua kaikki osanottajat ja olin todella iloinen siitä.

Viime vuonna olin Tukholmassa pressinä katsomassa Euroviisuja ja samaan pyrin tänä vuonna Ukrainan suhteen. Niinpä sanoin kaikille artisteille myös, että Ukrainassa tavataan, jos sattuisitte voittamaan. Minua kiehtoo ajatus tavallaan lähteä kokemaan viisut sellaisen artistin kanssa, jota itsekin kannustan.

Kun mainitsen olevani Suomesta tai muutoin haastattelen porukkaa viisuissa ja kyselen heidän suosikkejaan, saan luonnollisesti myös kommentteja Suomen edustajasta. Sandhjastahan en niin kovin piitannut, vaan kannustin esimerkiksi Annicaa ja Kimmoa sekä Mikael Saarta vuoden 2016 UMK:ssa.

Kuultuani kaikki UMK-ehdokkaat viime vuoden lopussa olin aika pettynyt. Mikään artisti ei noussut kovin suuresti esiin toisin kuin esimerkiksi edellisenä vuonna. Monet haukkuivat yleistä UMKA 2017 -tasoa, enkä tavallaan voinut olla yhtymättä tähän mielessäni. Suosikeikseni nousivat D'Sanz (kaikki kutsuivat kappaletta "Güntheriksi", vaikka oli siellä mukana toinenkin esiintyjä ;) ), Emma ja Norma John. Myöhemmin myös jotkut muut kappaleet kasvoivat, mutta mikään ei oikein napannut sillä tasolla, että olisin voinut täysin kannustaa. Emotionaalista sidettä ei tuntunut syntyvän toisin kuin oikeastaan kaikkina edellisvuosina. Alla suurimmat suosikkini viimeisiltä neljältä vuodelta:

2016: Mikael Saari & Annica Milán ja Kimmo Blom (jälkimmäinen enemmän; kunniamaininta myös Saara Aallolle)

2015: Opera Skaala, Angelo De Nile, Siru

2014: Softengine (voitti)

2013: Krista Siegfrids (voitti

Eilistä UMK:ta katsoessani minulla ei vielä ollut selkeää suosikkia, mutta olin alun perin hieman kallistunut Emman suuntaan, sillä häntä tunnuttiin hehkuttavan myös ulkomailla. Haluaisin Suomen pärjäävän ja että Ukrainassa oltaisiin innostuneita, kun mainitsen olevani Suomesta. Haluaisin voida puhua iloisesti edustajastamme ja siitä, kuinka pidän heistä. Haluaisin myös menestyksen myötä Euroviisujen profiilin nousevan maassamme.

UMK-lähetys itsessään herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kansainvälisten raatien mukaan ottaminen oli täydellinen veto viime vuosien ärsyttävien tavisraatien (taksikuskit, lapset, sateenkaariväki yms.) jälkeen. Oli aivan mahtavaa, että kisalle haettiin tiettyä legitiimiyttä tämän uudistuksen myötä, minkä lisäksi pisteiden antoa oli äärimmäisen jännittävä seurata.

Osa tästä saavutetusta uskottavuudesta vedettiin kuitenkin siitä kuuluisasta vessanpöntöstä alas – nimittäin Niina Lahtisella. Ymmärrän kyllä, että Euroviisujen maine Suomessa on vähän mitä on ja harva meistä suhtautuu tähän vakavahenkisenä, lähes urheilullisena kilpailuna, mutta pitkäaikaisena fanina jatkuva vitsin vääntäminen kisan kustannuksella harmittaa. Joku voittaa 200 miljoonaa kuulijaa, mutta komedienne Lahtinen laitetaan vääntämään seksivitsejä ja puhumaan juustonaksukäsiensä haistelemisesta. Välillä vitsit osuivat ja upposivat, mutta toisina hetkinä tuntui, että tässä yritettiin nuoleskella Euroviisuista kiinnostumatonta mainstream-yleisöä kerääntymään edes nauramaan televisioiden ääreen. Jos yritetään miellyttää kaikkia, ei usein osuta kunnolla kehenkään – ja tämä pätee myös musiikkiin.

Tässä vaiheessa paljastan, että Norma Johnin voitto miellytti minua erittäin suuresti. En innostunut kappaleesta ihan täysillä ennen pisteenlaskua, mutta vähitellen aloin orientoitumaan siihen, että kyseessä olisi paras valinta viisuihin. Kun sitten kuulin voittokappaleen toistamiseen, olinkin jo aivan myyty. Uppouduin kappaleen maailmaan ja olo oli euforinen. Tunsin Blackbirdin sanoin kuvailemattoman kauneuden ensimmäistä kertaa täysillä.

Alla muutama kommentti jokaisesta muustakin kappaleesta ja syyt siihen, miksi en lopulta olisi tahtonut nähdä niitä edustamassa Suomea:

Emma – Liveveto oli epäonnistunut, kuten Emmakin jatkoilla totesi (oli seonnut rytmissä, soihtu oli sammunut ym.). Tämän lisäksi minua on häirinnyt Circle of Lightissa se, kuinka paljon se vertautuu esimerkiksi Tanskan Emmelie de Forestin sekä viime vuoden Islannin Hear Them Calling -kipaleeseen. Kappale oli liian euroviisumainen ja liian tuttu, minkä lisäksi livekoreografiat tuntuivat jotenkin turhan harjoitelluilta ja keinotekoisilta.

Alva – Tämä tyttö osaa laulaa erinomaisesti (olen kuullut hänen Facebook-sivuillaan huippuosaamista), mutta Arrows oli liian tuotettu ja liian purkkapoppimainen. Live-versio kalpeni albumiversiolle – ei siis kuitenkaan laulutaitojen puutteen takia, vaan koska tuollainen raskaalla kädellä editoitu musiikki harvemmin toimii hyvin livenä.

D'Sanz ja Günther – Tykkäsin tästä kappaleesta, mutta kertosäe oli hieman lattea ja sitä kuultiin liikaa. Masturboinnista kertovat lyriikat tuovat kappaleeseen myös vitsielementin, minkä vuoksi sitä on mahdoton ottaa täysin tosissaan. Ja nimenomaan tästä vitsailusta soisi Suomen näissä kuvioissa luopuvan.

Anni Saikku – Itse asiassa varsin toimiva zipale, paitsi että se ei tuntunut oikein kasvavan tarpeeksi. Reaching For the Sun teki sen, mihin pyrkikin, mutta se ei vain ollut kovin paljon. Erottumatonta keskitasoa, eli hukattua potentiaalia.

Knucklebone Oscar – Kisan oudoin tapaus. Räminä ei miellytä korvia, sävellys ei ole kummoinen. Livenä kelpo show, mutta siihen se jäikin.

Lauri Yrjölä – Yksi kisan yllättäjistä. Suomen kieli ei haittaa ja olihan tässä meininkiä. Kappaleen tarina kuitenkin häiritsi samoin kuin sekin, että Yrjölä ei ollut alun perinkään viisuihin orientoitunut. Kurinalaisuuden hehkuttaminen ja sitä kautta rakkauden ja rauhan "mollaaminen" ei oikein näihin kisoihin istu. Kappaleessa potentiaalia mutta ei kalkkiviivoille asti.

Perse – Eivät osanneet laulaa. Huumorinumero, jossa oli jotain tarttuvaakin, mutta samalla aika kammottavaa touhua. Vitsi vanheni nopeasti.

Zühlke – Tuli toiseksi ja mielestäni oikeutetustikin. Lauloi erinomaisesti ja voimalla livenä. Kappaleen supersankariteema oli kuitenkin liikaa. Toisella viisulla olisi saattanut jopa voittaa. Paljon potentiaalia, joten ei muuta kuin takaisin kisaan jonain vuonna.

My First Band – Toimivaa perinteistä bändipoppia. Jotenkin nämä bändit ovat kuitenkin vähän nähty. Suurimmat puutteet olivat kertsin ärsyttäväksi äityvä "Ai! Aijaijai!" sekä se, että tässä laulettiin suuseksistä. Ilman tuota nolon roisia huumoriaspektia tämä olisi ollut jokseenkin toimiva paketti.

Norma Johnin kappaleen ainoa ongelma ennakolta ajatellen on sen niin sanottu tylsyys. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että kappaleeseen täytyy orientoitua oikein. Kyseessä on äärimmäisen kaunis tunnelmapala pianonsoittoineen ja kaikkineen, kunhan keskittyy kuuntelemaan eikä vain vedä mässyä ja heitä läppää television ääressä. Toisella livekerralla olin enemmän korvat höröllään ja mustarastas lävisti sydämeni. Kappale kosketti todella, todella vahvasti, kunhan pääsin sen sisään. Silmät kostuivat ja suorastaan häkellyin.

Myös virallisilla Euroviisujen sivuilla ja kaikenlaisissa ulkomaisissa Facebook-päivityksissä on hehkutettu vuolaasti Norma Johnia, jonka moni sanoo säväyttäneen nimenomaan livenä. Oikeasti, tyyliin 90 % tuntuu tykkäävän kappaleesta, kun taas loput 10 % valittelevat sitä, että kisassa tulee olemaan paljon balladeja tai että Blackbird on tylsä. Jotkut ovat myös sanoneet, että kyseessä on objektiivisesti hyvä kappale, mutta se ei kuitenkaan ole heidän makuunsa. Eli kun mennään musiikin ehdoilla, on kappaleesta vaikea löytyy huonoja puolia. Erottuvuuden myötä kannatusta kuitenkin löytyy varmastikin myös äänestämiseen asti.

Minä yhdyn niin suomalaisiin kuin kansainvälisiinkin kappaleen hehkuttajiin – nyt meillä on kappale, jolla niin sanottu häviäminenkään ei tunnu pahalta. Kyseessä on vakavasti otettava, tunteisiin vetoava tapaus, jolle moni povaa top 10 -sijoitusta Ukrainassa. En näe syytä, miksen noita kommentteja kahlattuani ja kappaleeseen rakastuttuani povaisi samaa. Kiitos, raadit! Kiitos, äänestäjät! Kiitos, Norma John!

Hieman erilainen Euroviisu-vuosi

Katselin juuri loppuun tämän vuoden Euroviisujen ensimmäisen semifinaalin, eikä Suomi edennyt jatkoon. Osa minusta oli iloinen Pertti Kurikan nimipäivien putoamisesta, vaikka toisaalta hieman vakuutuinkin heidän kakofonisesta punk-esityksestään. Miksi moinen ristiriitainen reaktio? Aloitanpa alusta...

Ensimmäiset Euroviisu-muistikuvani ovat vuodelta 1997 [kuulemma vuodelta 1998, kiitos korjauksesta, lukijat!], kun Israelin Dana International voitti kisat kappaleellaan Diva. Tuosta on nyt 17 vuotta, ja siitä lähtien muistan katselleeni kisoja innostuneena ja keskustelleeni niistä kavereidenikin kanssa. En osaa sanoa, missä vaiheessa viimein hurahdin toden teolla viisuihin, mutta varmaan siinä vaiheessa, kun huomasin olevani harvinaisen intohimoinen fani. Monet tuntuvat suhtautuvan kisaan vitsinä, ja osa tätä lukevistakin ehkä tässä vaiheessa ihmettelee, miten muuten kisaan muka sitten voi suhtautua.

Seuraavassa muutama Euroviisu-fanitukseni merkkipaalu:

1. Olen useampana vuotena putkeen blogannut ympäri nettiä arvioitani vuoden jokaisesta kappaleesta

2. Viime vuonna arvioin Euroviisu-kappaleita virallisesti rahaa vastaan Amusa.fi-sivustolle

3. Olin vuonna 2011 Saksassa katsomassa Euroviisuja paikan päällä

4. Omistan tätä vuotta lukuun ottamatta kaikki tällä vuosituhannella julkaistut viralliset Euroviisu-levyt

5. Olen käynyt Euroviisu-risteilyllä ja parina vuonna UMK:ta katsomassa

6. Haastattelin tänä vuonna 10:tä eri UMK-artistia videolle (ylhäältä "Kuka tätä roskaa kirjoittaa?" -osiosta löytää linkin haastatteluihin)

7. Äänestän joka vuosi Euroviisuissa monta kertaa

Listaukseni vakuuttanee kenet vain siitä, että suhtaudun Euroviisuihin intohimoisesti. Häpeäpilkkuna fanitus-urallani ovat Suomen Euroviisut, joissa en ollut paikan päällä. Heräsin tuolloin jotenkin liian myöhään ylikalliiden lippujen hankintaan ja päädyin huutamaan ne Huuto.netistä. Yllättäen myyjä oli huijari, enkä koskaan saanut tilaamiani kahta lippua saati sitten niihin hukkaamaani 200 euroa. Kismitti!

Mikä tästä vuodesta sitten tekee erilaisen muihin vuosiin verrattuna? Kannatin tämän vuoden Uuden musiikin kilpailussa pitkäaikaista suosikkiani Sirua, mutta hän putosi kisasta jo aikaisin. Siirryin pian loistavan Ooppera Skaalan leiriin, mutta kauhukseni Pertti Kurikan nimipäivien suosio ei osoittautunutkaan kuplaksi, vaan he nousivat murskavoittoon. Koin jo alusta asti, että ääni PKN:lle on ääni Euroviisuja vastaan. Liian moni on puhunut PKN:n puolesta esimerkiksi ajatuksella, että jos kerran viimekin vuonna voitti parrakas nainen, niin... Minulle – ja taatusti monille muillekin – Conchita Wurst on loistava laulaja, jolla oli fantastinen kappale. Moni sanoo, että Conchitaa äänestettiin parran vuoksi, mutta itse äänestin Conchitaa parrasta huolimatta.

Näin kirjoitin Conchitasta Amusalle:

Kansainvälisissä keskusteluissa moni on ehtinyt manata Itävallan jatkoon pääsyä, minkä on pakko kertoa jonkinasteisesta suvaitsemattomuudesta. Parrakas nainen lauloi itsensä torstaina kansan sydämiin, ja palkinnoksi tuli jatkopaikan lisäksi ensimmäisen puoliskon paras paikka Ruotsin ja kevennyksenä olevan Saksan jälkeen. Rise Like a Phoenix on vuoden mahtavimpia kappaleita, ja sen menestyminen on voitto myös ennakkoluulottomuudelle mutta ennen kaikkea hyvälle musiikille.

Arvosana: 5/5
Veikkaus sijoituksesta: 1–5

PKN edusti minulle siis Suomessa laajalti vallalla olevaa ajatusta, jonka mukaan Euroviisut ovat pelkkää friikkisirkusta, jossa ulkoavulliset seikat jyräävät kaiken muun edelle. PKN:ää kannustavista harva koskaan kehui itse kappaletta, koska he eivät tunteneet siihen tarvetta. "Ai ei ole hyvä kappale? Mitä sillä on väliä? Eihän Euroviisut nyt aikoihin ole ollut mikään laulukilpailu!" Itse ajattelin, että voitto PKN:lle olisi häviö Euroviisuille ja voitto Euroviisujen vastustajille. Jossain vaiheessa myönnän kuitenkin hieman jopa lämmenneeni PKN:lle itselleen, mutta pääasiassa siitä syystä, että minulla on sydän ja bändin jäsenet ovat todella karismaattisia. Musiikillisesti yhtyeen kappaleesta ei ole kuitenkaan korvamääräisesti mitattuna ollut koskaan mihinkään.

Koska en ole tänä vuonna voinut kannattaa Suomen edustajaa, on intoni koko kisaa kohtaan jäänyt jossain määrin vajaaksi. Opiskelu- ja muut kiireet johtivat siihen, että en tutustunut kappaleisiin juuri ollenkaan ennakkoon. Yhdessä vaiheessa haaveilin journalistimatkasta Wieniin, mutta mediamme ilmeisesti jäi niin sanotussa akkreditaatio-prosessissa valtamedioiden jalkoihin. Tämä laski innostustani entisestään, sillä olin jo unelmoinut siitä, kuinka kävisin haastattelemassa kaikkia vuoden kisailijoita.

Sitten siihen kirjoituksen pointtiin, oi kärsimätön lukijani!

Niin kauan kuin muistan, olen katsonut Euroviisujen esikatselut ennakkoon ennen semifinaaleita. Tällä kertaa katselin kiireisenä vain kaksi tai kolme kappaletta, mutta päätin jättää leikin kesken ja kerrankin ottaa kisan vastaan siten, miten luultavasti suurin osa tekee: sellaisenaan ilman ennakko-odotuksia ja -kannatuksia. Voi hittolainen, miten typerä teko!

Katselin semifinaalia tänään varsin vaivaantuneena. Jo ensimmäinen esitys aiheutti valtavia ongelmia. Lavalla oli omituinen teline, jossa mies keikkui ja lauloi. Kamerakulmat olivat levottomia, lavashow oli sekava ja alareunassa juokseva tekstitys pisti pään vielä pahemmin pyörälle. En saanut kappaleesta ollenkaan kiinni, vaan totesin avovaimolleni, ystävälleni ja 10 kuukautta vanhalle pojalleni, että otetaanpas tekstit pois ennen seuraavaa biisiä. Myös muut seurueestani katselivat kisoja vailla aiempaa tutustumista kappaleisiin.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä järkyttyneempi olin. Lavashow't olivat toinen toistaan kummallisempia ja häiritsivät keskittymistä itse lauluun. Edellisvuosina kun tunsin kappaleet ennakoon, näyttäytyivät lavatapahtumat extrana, mutta nyt ne nousivat vääjäämättä useassa esityksessä pihvin paikalle. Pienenä poikkeuksena tähän sääntöön olivat ne pari kappaletta, jotka olin sattunut näkemään ennakkoon. Kumpikaan näistä kappaleista ei ollut ollut minusta erityisen hyvä, mutta nyt ne iskivät aivan eri tavalla. Kaksi muuta poikkeusta olivat erinomaisen pelkistetty Viro (jonka olin Italian lisäksi kuitenkin tsekannut joskus alkuvuodesta) sekä Suomen oma Pertti Kurikan nimipäivät. Viroon rakastuin ja totesin, että tässä on tämän vuoden voittaja. Suomi puolestaan oli kaikessa kakofonisuudessaankin sentään tuttu ja turvallinen.

Vähitellen tajusin, että olen kaikki nämä vuodet ollut Euroviisu-fani, koska olen päättänyt olla. Tämä fanitus on kuin kukka, jota vain osa kastelee. Se, joka ei tätä kukkaa kastele, sen kukka kuihtuu. Sellaiselle ihmiselle Euroviisut totisesti on vain friikkisirkus – kisa täynnä merkillisiä lavaesityksiä, kirnuavia puolalaisia naisia ja yhdentekeviä balladeja. Euroviisut on kuin onkin asenne ja kupla, jonka ulkopuolella käymisen jälkeen on helpompi ymmärtää myös epäfanien mielipiteitä. Euroviisu-kuplan ulkopuolella PKN ei tuntunut loukkaukselta kisaa kohtaan, vaan se oli vain yksi päätön numero lisää – ei erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan päätön numero. Kolikon kiiltävällä kääntöpuolella ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka pitkin vuotta kastelevat tätä fanituskukkaansa. Tällaisille ihmisille, joihin itsekin ehdottomasti tavallisesti lukeudun, toukokuu merkitsee vuoden kohokohtaa – sadonkorjuuta, jolloin kaikki hellävarainen huolenpito viimein kantaa hedelmää.