keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Hieman erilainen Euroviisu-vuosi

Katselin juuri loppuun tämän vuoden Euroviisujen ensimmäisen semifinaalin, eikä Suomi edennyt jatkoon. Osa minusta oli iloinen Pertti Kurikan nimipäivien putoamisesta, vaikka toisaalta hieman vakuutuinkin heidän kakofonisesta punk-esityksestään. Miksi moinen ristiriitainen reaktio? Aloitanpa alusta...

Ensimmäiset Euroviisu-muistikuvani ovat vuodelta 1997 [kuulemma vuodelta 1998, kiitos korjauksesta, lukijat!], kun Israelin Dana International voitti kisat kappaleellaan Diva. Tuosta on nyt 17 vuotta, ja siitä lähtien muistan katselleeni kisoja innostuneena ja keskustelleeni niistä kavereidenikin kanssa. En osaa sanoa, missä vaiheessa viimein hurahdin toden teolla viisuihin, mutta varmaan siinä vaiheessa, kun huomasin olevani harvinaisen intohimoinen fani. Monet tuntuvat suhtautuvan kisaan vitsinä, ja osa tätä lukevistakin ehkä tässä vaiheessa ihmettelee, miten muuten kisaan muka sitten voi suhtautua.

Seuraavassa muutama Euroviisu-fanitukseni merkkipaalu:

1. Olen useampana vuotena putkeen blogannut ympäri nettiä arvioitani vuoden jokaisesta kappaleesta
2. Viime vuonna arvioin Euroviisu-kappaleita virallisesti rahaa vastaan Amusa.fi-sivustolle
3. Olin vuonna 2011 Saksassa katsomassa Euroviisuja paikan päällä
4. Omistan tätä vuotta lukuun ottamatta kaikki tällä vuosituhannella julkaistut viralliset Euroviisu-levyt
5. Olen käynyt Euroviisu-risteilyllä ja parina vuonna UMK:ta katsomassa
6. Haastattelin tänä vuonna 10:tä eri UMK-artistia videolle (ylhäältä "Kuka tätä roskaa kirjoittaa?" -osiosta löytää linkin haastatteluihin)
7. Äänestän joka vuosi Euroviisuissa monta kertaa

Listaukseni vakuuttanee kenet vain siitä, että suhtaudun Euroviisuihin intohimoisesti. Häpeäpilkkuna fanitus-urallani ovat Suomen Euroviisut, joissa en ollut paikan päällä. Heräsin tuolloin jotenkin liian myöhään ylikalliiden lippujen hankintaan ja päädyin huutamaan ne Huuto.netistä. Yllättäen myyjä oli huijari, enkä koskaan saanut tilaamiani kahta lippua saati sitten niihin hukkaamaani 200 euroa. Kismitti!

Mikä tästä vuodesta sitten tekee erilaisen muihin vuosiin verrattuna? Kannatin tämän vuoden Uuden musiikin kilpailussa pitkäaikaista suosikkiani Sirua, mutta hän putosi kisasta jo aikaisin. Siirryin pian loistavan Ooppera Skaalan leiriin, mutta kauhukseni Pertti Kurikan nimipäivien suosio ei osoittautunutkaan kuplaksi, vaan he nousivat murskavoittoon. Koin jo alusta asti, että ääni PKN:lle on ääni Euroviisuja vastaan. Liian moni on puhunut PKN:n puolesta esimerkiksi ajatuksella, että jos kerran viimekin vuonna voitti parrakas nainen, niin... Minulle – ja taatusti monille muillekin – Conchita Wurst on loistava laulaja, jolla oli fantastinen kappale. Moni sanoo, että Conchitaa äänestettiin parran vuoksi, mutta itse äänestin Conchitaa parrasta huolimatta.

Näin kirjoitin Conchitasta Amusalle:

Kansainvälisissä keskusteluissa moni on ehtinyt manata Itävallan jatkoon pääsyä, minkä on pakko kertoa jonkinasteisesta suvaitsemattomuudesta. Parrakas nainen lauloi itsensä torstaina kansan sydämiin, ja palkinnoksi tuli jatkopaikan lisäksi ensimmäisen puoliskon paras paikka Ruotsin ja kevennyksenä olevan Saksan jälkeen. Rise Like a Phoenix on vuoden mahtavimpia kappaleita, ja sen menestyminen on voitto myös ennakkoluulottomuudelle mutta ennen kaikkea hyvälle musiikille.

Arvosana: 5/5
Veikkaus sijoituksesta: 1–5

PKN edusti minulle siis Suomessa laajalti vallalla olevaa ajatusta, jonka mukaan Euroviisut ovat pelkkää friikkisirkusta, jossa ulkoavulliset seikat jyräävät kaiken muun edelle. PKN:ää kannustavista harva koskaan kehui itse kappaletta, koska he eivät tunteneet siihen tarvetta. "Ai ei ole hyvä kappale? Mitä sillä on väliä? Eihän Euroviisut nyt aikoihin ole ollut mikään laulukilpailu!" Itse ajattelin, että voitto PKN:lle olisi häviö Euroviisuille ja voitto Euroviisujen vastustajille. Jossain vaiheessa myönnän kuitenkin hieman jopa lämmenneeni PKN:lle itselleen, mutta pääasiassa siitä syystä, että minulla on sydän ja bändin jäsenet ovat todella karismaattisia. Musiikillisesti yhtyeen kappaleesta ei ole kuitenkaan korvamääräisesti mitattuna ollut koskaan mihinkään.

Koska en ole tänä vuonna voinut kannattaa Suomen edustajaa, on intoni koko kisaa kohtaan jäänyt jossain määrin vajaaksi. Opiskelu- ja muut kiireet johtivat siihen, että en tutustunut kappaleisiin juuri ollenkaan ennakkoon. Yhdessä vaiheessa haaveilin journalistimatkasta Wieniin, mutta mediamme ilmeisesti jäi niin sanotussa akkreditaatio-prosessissa valtamedioiden jalkoihin. Tämä laski innostustani entisestään, sillä olin jo unelmoinut siitä, kuinka kävisin haastattelemassa kaikkia vuoden kisailijoita.

Sitten siihen kirjoituksen pointtiin, oi kärsimätön lukijani!

Niin kauan kuin muistan, olen katsonut Euroviisujen esikatselut ennakkoon ennen semifinaaleita. Tällä kertaa katselin kiireisenä vain kaksi tai kolme kappaletta, mutta päätin jättää leikin kesken ja kerrankin ottaa kisan vastaan siten, miten luultavasti suurin osa tekee: sellaisenaan ilman ennakko-odotuksia ja -kannatuksia. Voi hittolainen, miten typerä teko!

Katselin semifinaalia tänään varsin vaivaantuneena. Jo ensimmäinen esitys aiheutti valtavia ongelmia. Lavalla oli omituinen teline, jossa mies keikkui ja lauloi. Kamerakulmat olivat levottomia, lavashow oli sekava ja alareunassa juokseva tekstitys pisti pään vielä pahemmin pyörälle. En saanut kappaleesta ollenkaan kiinni, vaan totesin avovaimolleni, ystävälleni ja 10 kuukautta vanhalle pojalleni, että otetaanpas tekstit pois ennen seuraavaa biisiä. Myös muut seurueestani katselivat kisoja vailla aiempaa tutustumista kappaleisiin.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä järkyttyneempi olin. Lavashow't olivat toinen toistaan kummallisempia ja häiritsivät keskittymistä itse lauluun. Edellisvuosina kun tunsin kappaleet ennakoon, näyttäytyivät lavatapahtumat extrana, mutta nyt ne nousivat vääjäämättä useassa esityksessä pihvin paikalle. Pienenä poikkeuksena tähän sääntöön olivat ne pari kappaletta, jotka olin sattunut näkemään ennakkoon. Kumpikaan näistä kappaleista ei ollut ollut minusta erityisen hyvä, mutta nyt ne iskivät aivan eri tavalla. Kaksi muuta poikkeusta olivat erinomaisen pelkistetty Viro (jonka olin Italian lisäksi kuitenkin tsekannut joskus alkuvuodesta) sekä Suomen oma Pertti Kurikan nimipäivät. Viroon rakastuin ja totesin, että tässä on tämän vuoden voittaja. Suomi puolestaan oli kaikessa kakofonisuudessaankin sentään tuttu ja turvallinen.

Vähitellen tajusin, että olen kaikki nämä vuodet ollut Euroviisu-fani, koska olen päättänyt olla. Tämä fanitus on kuin kukka, jota vain osa kastelee. Se, joka ei tätä kukkaa kastele, sen kukka kuihtuu. Sellaiselle ihmiselle Euroviisut totisesti on vain friikkisirkus – kisa täynnä merkillisiä lavaesityksiä, kirnuavia puolalaisia naisia ja yhdentekeviä balladeja. Euroviisut on kuin onkin asenne ja kupla, jonka ulkopuolella käymisen jälkeen on helpompi ymmärtää myös epäfanien mielipiteitä. Euroviisu-kuplan ulkopuolella PKN ei tuntunut loukkaukselta kisaa kohtaan, vaan se oli vain yksi päätön numero lisää – ei erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan päätön numero. Kolikon kiiltävällä kääntöpuolella ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka pitkin vuotta kastelevat tätä fanituskukkaansa. Tällaisille ihmisille, joihin itsekin ehdottomasti tavallisesti lukeudun, toukokuu merkitsee vuoden kohokohtaa – sadonkorjuuta, jolloin kaikki hellävarainen huolenpito viimein kantaa hedelmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti