Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lontoo-blogi #2 – huikeita kuvia!



Toinen blogi Lontoosta lähtee käyntiin nyt ja jatkaa siitä, mihin viimeinen jäi!

Kun olin hieman rentoutunut hostellilla, oli taas aika jatkaa matkaa. Tarkoitukseni oli hakea kylältä jotakin ruokaa tai pientä purtavaa, ja päädyinkin lopulta Arlington Cafe -nimiseen mestaan tässä lähellä. Listalla oli aamupalojen lisäksi kaikenlaisia voileipiä, paahtiksia ja muuta hiukopalaa.

”A cheese and ham sandwich and a light coke, please!” sanoin harvinaista kyllä täydellisellä intonaatiolla – tai ainakin kerrankin oli sellainen olo, että sain äänenkorkeuteni kulkemaan hyvinkin uskottavalla ja oikeankuuloisella tavalla. Vaikeahkoa aksenttia mumiseva naikkonen vastaili ”Jotainjotainjotain, je? Jotainjotainjotain, je?” Muistaakseni varmistin hänelle tämän jälkeen vielä tilaukseni uudemman kerran. Seuraavaksi minua pyydettiin valitsemaan paikka ja menemään istumaan.

Istahdin lähelle ikkunaa, josta kajasti kaunis auringonvalo. Lämpötila on kuulemma ollut täällä viime päivinä sellaista 18 asteen luokkaa, eli täällä eletään jo alkukesää. Päähäni tuli hassu ajatus, että koska osaan tätä kieltä hyvin, niin minähän voisin teoriassa vaikka asuakin täällä. Ainoa vain, että tarjoilija tuli luokseni kahvikuppi kädessä! Sanoin tilanneeni dieettikokista (vaikka vahingossa olin kai suomalaisittain puhunutkin ”lightti-kokiksesta”), minkä jälkeen tarjoilija kantoi kahvin pois ja toi minulle hitto vie tavallista kokista! Toistin vielä tilaukseni, ja tarjoilija toi minulle vihdoin ja viimein dieettikokista. Jäin miettimään, oliko amerikkalaisittain lausumani englannin kieli liian vaikeaa näille ihmisille.


Läheltä The Woodberry -hostelliamme

Syötyäni maittavan leipäni kävin viereisessä kaupassa harkitsemassa virvoitusjuoman hankkimista. Totesin, että voisin mahdollisesti ostaa jotain juotavaa reppuun evääksi – ja tajusin samalla, että olin unohtanut reppuni äskeiseen ruokapaikkaan! Huh, siellähän se oli nurkassa! Vaan ei saakeli, en todellakaan tahdo toistaa viimekertaisen Britti-reissuni katastrofia, kun menin hukkaamaan laukkuni ja siinä samassa esimerkiksi passini!

Minulla oli todella monta tuntia kulutettavana ennen kuin Juuso saapuisi Lontooseen ja Antin ja Janin potkupallomatsi loppuisi. Siispä lähdin tutkimaan kaikenlaisia poikkikatuja täällä Seven Sistersin lähimaastossa. Yllätyksekseni huomasin, että tämä paikkahan on kuin Lontoon oma Kontula! Köyhyyttä, ankeutta, kerjääjiä, alkoholisteja ja etnisyyttä. Tuntui, että olin valkoisena miehenä vähemmistössä, ja jokaisella kulmalla oli jokin erikoinen ravintola. Oli karibialaista, pakistanilaista ja jopa ugandalaista ruokapaikkaa, ja nekin harvat eurooppalaista ruokaa tarjoavat liikkeet mainostivat islaminuskoisten halal-lihaa. Pienoinen kulttuurishokki tällaiselle suomalaissällille!



Rasismi on ilmeisesti jonkinlainen ongelmakin täällä alueella

Pitkällisen vaeltelun jälkeen päädyin makoisaan herkkupuotiin, jonka menusta tilasin valkosuklaakrepin. Menu oli kuitenkin vanhentunut, joten jouduin tyytymään valkosuklaavohveliin – mutta ai että miten herkullista se olikaan! Maiskutellessani vohvelia katselin televisiosta musiikkivideota, jonka naisartistia en tunnistanut. Maksun yhteydessä kysyin myyjältä laulajan nimeä, mutta hän oli jotenkin nihkeänä eikä kuulemma tiennyt. Ei sitten.


Rupesin miettimään rahatilannettani. Ulkomailla on se ongelma, että mitä enemmän kiertelee paikkoja, sitä enemmän tekee mieli kuluttaa rahaa ja ostaa syötävää. Päätin, että nyt oli aika rauhoittua ja mennä vieressä olevaan kauniiseen puistoon istuskelemaan. Hetken aikaa ihastelin silmieni edessä avautuvaa maisemaa ja fiilistelin sitä, että olin yksin Lontoossa vailla minkäänlaista kiirettä. Muiden odottaminen ei tuntunut enää työläältä, vaan pystyin kerrankin nauttimaan joutilaisuudesta täysin siemauksin.



Kyltit ja maamerkkien tekstit kertoivat minulle, että olin tullut Tottenhamiin. Siellä sitten kiertelin ympäriinsä ja talsin jalkapohjani puhki asti, kunnes jossain vaiheessa kavereille alkoi olla ajankohtaista suunnitella kohtaamispaikkaa. Muutama epämääräinen puhelu soiteltiin, kun sovitettiin menoja yhteen, mutta silti oikein mitään järkevää tai lopullista ei saatu lyötyä lukkoon. Päädyin viettämään vielä pitkän aikaa yksin ja käymään esimerkiksi paikallisessa Alepassa eli Tescossa hieman shoppailemassa.

Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.


























Kun vihdoin saimme köörimme kasaan, kävimme vielä majoituksella huoahtamassa ja päädyimme pian joukolla etsimään ruokaa. Menimme muiden kolmen toiveesta epämääräiseen burgeripaikkaan, jonka ruualle itse annoin 1,5/5, mutta muut puhuivat kolmesta tai jopa tilanteeseen nähden viidestä! En kyllä oikein ymmärtänyt kamujen kiintymistä mokoman paikan burgereihin, joissa oli kaiken kukkuraksi kaikista kauheinta makua eli punajuurta sisällä, yök! Lisäksi meinasin vielä tuonnekin paikkaan unohtaa reppuni! Mitä ihmettä?!

Muut alkoivat mieliä keskustaan baarien suuntaan, mutta minä totesin, että en yksinkertaisesti jaksa. Univelkoja olisi hyvä maksella takaisin, ja muutenkin minulla on liian raskas olo moiseen humputteluun ja valvomiseen. Ei tänään, ei.

Tällä hetkellä istuskelen yksin huoneessamme. Muutkaan eivät lopulta jaksaneet lähteä kauemmas, vaan tyytyivät hostellimme aulapubiin, jossa he oletettavasti pelaavat biljardia ja ottavat ehkä yhden tai kaksi. Itse olen sen verran sippi, että ei oikein innosta. Askelmittarikin kertoo karua tarinaa: kävelin tänään noin 19 000 askelta!

Nyt voisi alkaa vähitellen käydä unille. Huomenna luvassa jotain ihan muuta! Loppuun kuitenkin vielä satunnaisia kuvia tältä päivältä. Se on moro!





lauantai 11. huhtikuuta 2015

Lontoo-blogi #1 – sisältää todella hyvää huumoria ja videon

No okei, tavallaan tämä on jo numero 2, koska vastahan yöllä ilmoittelin tulevani tänne. Nyt olen kuitenkin vasta saapunut, joten tavallaan tämä on ensimmäinen varsinainen Lontoo-blogini. Ja jo nyt on paljon ehtinyt tapahtua!

Heräilin puhelimeni herätykseen Lindan ja Viljamin vierestä kello 4.15. Olin ehtinyt nukkua 4,5 tuntia, ja olin juuri niin unessa, että etsin lattialla ollut kännykkääni aluksi pöytälaatikosta, jossa ei ole koskaan säilytetty yhtään mitään. Lindakin vähän virkosi romuamiseeni, mutta nukahti heti uudestaan. Siirryin lopulta vähin äänin ulos huoneesta ja rupesin laittautumaan valmiiksi. Ulko-ovesta astelin ulos vähän ennen aamuviittä, ja aloitin heti ripeän aamukävelyn kohti Rautatieasemaa ja lentokentälle lähtevää bussia. Tuntui siistiltä olla niin aikaisin hereillä, kun osa vasta ryömi baarista kotiin.

Vähän reippaan 20 minuutin kävelyn jälkeen olin jo saapunut bussipysäkille. Matka kentälle sujui kivasti, ja löysin netistä sivuston, joka osasi kertoa tulevan lentoni terminaalin ja portin jo ennakkoon. Lentoasemalla ei mitään ihmeellistä tapahtunut, mutta koneessa kylläkin.

Suunnistin Norwegianin koneessa perälle ikkunapaikalle 29A. Vieressäni istui arviolta noin viisikymppinen nainen ja hänen vieressään tyttö, jonka arvioin hieman itseäni vanhemmaksi. Tulkitsin heidän small-talkistaan, että he eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, ja minutkin he ottivat iloisesti vastaan, kun möngin paikalleni. Tavalliseen tapaani päätin kuluttaa osan lentoajasta ottamalla lepiä, eikä mennyt kauankaan, kun olin jo unessa.

Kun noin tunnin unien jälkeen heräilin, vieressäni istuvat naiset keskustelivat keskenään jo varsin innokkaasti. Kohta vanhempi eukko kysyi jo minultakin, että olenko menossa lomalla vai mitenkä. Kerroin olevani matkalla katsomaan kavereidddfffd

Huh! Eikös loppunutkin oudosti tuo kappale? Johtuu siitä, että d-näppäin läppärissäni jäi hieman jumiin, koska alla oli jokin roska. Kampesin sitten kirjaimen hetkellisesti irti ja kaadoin samalla lähes täyden teemukin pöydälle, läppärini alle sekä housuilleni! Voi vitt*! Onneksi d-kirjain sentään toimii nyt ilman ongelmia...

Mutta niin siis, kerroin eukolle olevani matkalla katsomaan kavereideni kanssa showpainia, mikä on tietenkin totta. Siinä sitten turistiin loppumatka (noin 1,5 tuntia) kaikennäköisistä asioista kolmistaan. Kunnon bondausta, vaikkei edes nimiä kerrottu – paitsi Viljamin nimen kerroin ja kuvankin näytin! Sivuhuomiona keksin myös idean kirjasta, joka olisi pelkkää kahden lentokoneessa toisiinsa tutustuvan ihmisen dialogia. Voisi olla aikamoinen taideteos! (Käytin siis tuota yhdyssanaa nyt eri merkityksessä kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitetaan – en halunnut toistaa sanaa kirja sanomalla taidekirja.)

Kolmikkomme ei hajonnut lentokoneen laskeutumiseenkaan, vaan lähdimme porukalla suunnistamaan tietämme ulos Gatwickilta. Oli hassua talsia kentällä kahden käytännössä tuntemattoman ihmisen kanssa, kun kuka tahansa meistä olisi koska tahansa voinut sanoa, että "no niin, morjens" tai muuten vain kadota paikalta pahemmin ilmoittamatta.

25-vuotiaaksi paljastunut nuorempi nainen putosi porukasta ensin. Hän jäi odottamaan matkalaukkujaan ja tokaisi, että eihän meidän tarvitsisi odottaa. Minulla ei olisi sinänsä mikään kiire ollut, mutta eukko totesi nopeasti, että "no ei sitten muuta kuin soronoo!" (no ei ihan noin, mutta kuitenkin). Vanhan rouvan kanssa päädyin sitten jatkamaan aina London Victorialle asti, eli vielä noin tunnin. Nuori tyttö halasi porukasta jäädessään meidät molemmat, mutta vanhempi päätyi lopulta lähtemään paljon vähemmillä fanfaareilla. On se elämä silti ihmeellistä, kun tuosta vain voi päätyä keskustelemaan ja hengaamaan tuiki tuntemattomien kanssa!


London Victorialla riittää aina hulinaa

London Victorian asemalla varroin hieman yli tunnin, kunnes paikalla jo keskiviikosta asti olleet kamuni Antti ja Jani saapuivat. Hassua nähdä niin suuressa ja ruuhkaisessa paikassa yhtäkkiä kaksi tuttua kasvoa – voihan ne tärskyt sopia siis näköjään ulkomaillekin! Vaihdettiin ihan muutama sana, kunnes Antti vuorostaan lähti omille teilleen tapaamaan jotain vaihdossa olevaa kaveriaan. Janin kanssa aloitettiin matka kohti The Woodberry -majoitustamme, jossa meikäläinen istuu parhaillaankin. Tämä Seven Sisters -niminen alue on kyllä todella mukava ja pikkukylämäinen, vaikka onkin vain 17 minuutin päässä keskustassa.

Täällä Woodberryllä ajattelin istuskella hetken aikaa. Jani lähti täältä jo pois ja Anttia vastaan, sillä he menevät tänään katsomaan englantilaista jalkapalloa. Minun kaiketi on määrä tavata porukkamme neljättä hahmoa (Juusoa) siinä vaiheessa, kun hän saapuu omalla lennollaan Tampereelta Lontooseen. Tämän pitäisi tapahtua vasta joskus kahdeksan maissa.

Huoneemme täällä ei ollut vielä valmiina, joten minä jäin vartomaan sinne pääsyä ja Jani jätti kamansa respaan. Tarkoitukseni olisi hieman suoristaa jalkojani ja ladata luuriani ennen lähtöä seikkailemaan yksin. Kello on täällä vasta 13.31, mutta uunituore Polar-aktiivisuusmittarini kertoo minun ottaneen tänään jo 8325 askelta. Aika hyvin!

Niin ja tuo tee, jonka kaadoin, oli ilmainen, koska huoneessamme on kestänyt. Harmillista kyllä, että menin kaatamaan sen ja vieläpä syliini. :((((((((((((( Pitäisiköhän ostaa uudet housut?

Kielisirkus sanoo thanks ja quittaa. Myöhemmin tulossa kuvia ja toivon mukaan jännittävämpiä blogeja...

Ps. Huone on valmis nyt! 34 minuuttia myöhässä.