Neljäs päivä Dubaissa toi mukanaan aivan käsittämättömän uskomattomia asioita

No ei nyt oikeasti, mutta jollainhan näitä tekstejä täytyy markkinoida koukuttaakseen ihmiset lukemaan. Melko jänskiä juttuja kyllä tapahtui, mutta aika kaukana aivan käsittämättömän uskomattomista kuitenkin.

Päivä alkoi heräämisestäni, kuten melko lailla jokainen päiväni tähän mennessä. Tai siis ei vuorokausi, mutta siis... Noh, päivän suuremmat tapahtumat (kuten silmien avaaminen, sängystä nousu, hammaspesu yms.) alkoivat ainakin heräämisestäni.

En ollut laittanut edes herätystä päälle, koska mihinpä minulla täällä kiire olisi. Olin kuitenkin siinä vissiin kympin maissa ylhäällä, vaikka vähän teki mieli jatkaa lepäilyä. Päätin sitten kuitenkin lähteä Madinat Jumeirahia kohti tavatakseni sen leffahepun, joka edellisessä blogissani pyysi minua juttelemaan aikatauluasioista ja kaiketi haastattelumahdollisuuksista.

Metrossa seisoskelu alkoi tuntua tänään jo melko puuduttavalta – alan selvästikin siis kotoutua tähän paikkaan vähitellen! Päätin jonkin aikaa kuikuilla taas ympärilleni Mall of the Emiratesilla, kunnes lähdin taksilla leffamestalle.

Ymmärretään täälläkin näemmä joulun päälle

Kaupoissakin myydään joulukoristeita samalla tavoin kuin Suomessakin

Jee jee

Tässä kuva liikkeestä, jossa kamuni Kirmo ja Olli mielellään varmasti vierailisivat

Tällaisen kuvan otin viimekin Dubai-reissullani. Yksi hienoimmista kuvista, mitä täältä (tai paljon mistään) saa

Meitsi ite

Dubai Film Festivalille saapuessani näin joukon kuvaajia passissa. Paikalla oli alkamassa Halal Loven (Sallittu rakkaus) kuvaustilaisuus. Kyselin järjestäjänaiselta, saisinko liittyä kuvaajien joukkoon. Siinä sitä sitten napsittiin kuvia kuuluisista tyypeistä, joista en tiennyt hölkäsen pöläystä.  Tosin olin edellisenä päivänä katsonut osan elokuvan trailerista. Elokuvan pressinäytös oli niin aikaisin aamulla (muistaakseni kello 9.00), että en jaksanut lähteä sitä katsomaan kaukaisesta hotellistani.

Kuvaajat sanoivat toinen toisensa jälkeen "Katso tänne – tänne kiitos seuraavaksi", kuten kunnon reportteritouhuun kuuluu. Salamavalot välkkyivät ja jopa Jouni-poikakin (minä) oli ympäröivästä glamourista innoissaan.

Montako sinä näistä tunnistat? (Ja miksi kuva on näin mössöinen?) [Ei ollutkaan mössöinen kuin esikatselussa. Kyllä mun kamera handlaa!]

Kuvaustilaisuuden jälkeen järjestettiin elokuvan lehdistötilaisuus, jota ennen se email-heebo tuli sattumoisin vastaan. Hän kertoi, että niistä USA-leffoista, joista olin kiinnostunut, ei ollut jengiä paikalla ja että kaikki suuremmat maailmanlaajuiset tähdet olivat luultavasti lähteneet jo alkuseremonian ja -juhlallisuuksien jälkeen. Joitain siellä oli siis ollut, mutta silloin en itse vielä ollut edes saapunut. Sen sijaan heebo lupasi järjestää minulle liput Jake Gyllenhaalin iltamaan keskiviikolle. Gyllenhaal saa jonkin palkinnon, puhuu urastaan ja vastailee yleisön kysymyksiin. Mieluustihan minä tuonne toki paikalle menen!

Se heebo myös tenttasi, olinko tänään katsomassa jotain elokuvia ja missä ja mitä. Vastailin vähän epämääräisesti, koska en ollut ihan varma, mutta olin joitain leffoja silmäillyt luettelosta ennakkoon. Olen täällä kuitenkin samalla lomalla, joten en ihan hirveän paljon jaksa näistä stressiä ottaa ja istua pitkiä aikoja sisällä katsomassa tuntemattomia intialaisleffoja, joista en kuitenkaan oikein voi Suomen medioihin kirjoittaa. Näin en siis kuitenkaan hepulle sanonut, vaan totuudenmukaisesti kerroin, että aikoisin ehkäpä jotain katsella, mutta en ihan tiennyt vielä mitä.

Päätin käydä tsekkaamassa Halal Loven lehdistötilaisuuden, ja kyllähän se kannatti. Siellä sitä istuttiin täysin vieraassa seurassa kuuntelemassa tekijätiimin ja yhden naisnäyttelijänkin puheita leffasta. Suurin osa puhui arabiaa (sehän se arabic on, eikö?), mutta tulkki tulkkasi aina lopuksi taitavasti englanniksi. Erityisen mielenkiintoista oli, kun yleisö pääsi kysymään asioita ja elokuva selvästi oli herättänyt tunteita. Halal Lovessa ilmeisesti käsitellään varsin tabumaisia aiheita, kuten muslimien rakkausasioita ja sitä, mikä on ok ja mikä ei. Moneen otteeseen tuli ilmi, miten ohjaaja oli halunnut ottaa humoristisen asenteen, jotta voi helpommin käsitellä vakavia asioita ja saada viestejä perille.

Pressii, pressii

Tekijätiimissä oli myös Roman Paul -niminen eurooppalainen, jolta kysyttiin, mitä hän oli tahtonut saavuttaa elokuvalla. Hän kertoi asioita, jotka saivat minut nyökyttelemään. Hän puhui siitä, kuinka Euroopassa ja Yhdysvalloissa arabit ovat saaneet terroristien, murhaajien ja raiskaajien maineen, mutta hän idässä käydessään aina koki hauskoja ja mukavia hetkiä. Hän siis halusi olla mukana levittämässä hyvää sanomaa ja toivoi, että myös kansainväliset elokuvalevittäjät saattaisivat viedä leffaa eteenpäin. Tätä toivon minäkin ja nyt surettaa, että jäi moinen elokuva näkemättä ja samalla tuotantotiimi haastattelematta. Tuosta olisi sittenkin saanut hyvää näkökulmaa jopa Suomen mediaankin kirjoitettavaksi!

Darine Hamze, jota tulkkaaja luonnehti sanoin "the beauty of the beauties" tms.

Lehdistötilaisuuden jälkeen olisi ilmeisesti saanut haastatella jengiä, mutta kysymyksiähän minulla ei ollut enkä elokuvaakaan edelleenkään ollut nähnyt. Niinpä menin koneella katselemaan, menisikö tänään jotakin kiinnostavia filmejä, kun eihän minulla loppujen lopuksi paljon muutakaan tekemistä iltasella ole. Sivuja selatessani se heebo toi minulle Gyllenhaal-lipun kouraan. Mukava dude kyllä!

Tällä saa kaikkee

Esim tällasen

Innostuin elokuvasta nimeltä Mountain Cry. Kyseessä oli kiinalainen leffa, jossa joku mies tappaa vahingossa ansalla erään naisen miehen ja sen jälkeen joutuu pitämään naisesta huolta ja vähitellen lähenee hänen kanssaan. Kuulosti jännältä! Netissä sanottiin, että leffaa esitettäisiin Mall of the Emiratesissa auringon jo laskeuduttua (oli siinä tarkka aikakin, 18.30). Samalla googletin, että näiden festivaalien loppujuhlassa esiintyy kuuluisa räppäri Shaggy! Kyselin neuvonnasta ja ilmeni, että loppujuhla on vain kutsuvieraille. Eipä siis muuta kuin tutulle heebolle emailia elokuvasuunnitelmistani ja kyselyä siitä, miten sinne Shaggya katsomaan pääsisi, kun musiikki kiinnostaa ja siitäkin olen kirjoitellut. Ei ole tähän hetkeen mennessä vielä vastannut.

Menin automaatilta hakemaan Mountain Cryhin lippuja, mutta ne oli jo myyty loppuun. :((( Muitakin elokuvia oli, mutta ne joko eivät kiinnostaneet minua tai menivät nihkeään aikaan – kuten jo piakkoin alkava Decent Man. Ei sitten. :(((((((((((((((( Maanantaina haluan ainakin nähdä Song of Lahoren, joka esitetään Jumeirahin rantanäyttämöllä, ja sen jälkeen on luvassa elävää musiikkia kyseisestä elokuvasta! Musiikki ulkomailla = KIVAA!

Pitkän leffajorinan jälkeen luvassa on tämän blogin jännittävin osuus. Nimittäin TAKSIMATKA HELVETISTÄ!

Tällä kertaa en aikonut kävellä koko matkaa Mall of the Emiratesille, vaan päätin ottaa taksin. Jouduin etsimään kuumeisesti paikkaa, josta taksit ottaisivat kyytiin, sillä alueella oli varsin ruuhkaista. Kävelin kahden kaveriselfietä kuvanneen naisen vierestä ja tarjouduin kuvaamaan heitä. Olivat onnesta soikeina. On se vaan kivaa, kun joku tulee tuollaisessa tilanteessa auttamaan!

Lopulta pääsin hyppäämään yhteen taksiin, jonka ystävällisen näköinen kuski sanoi heti kärkeen olevansa uusi kuski sekä pyysi kertomaan, minne haluaisin mennä. No mikäs siinä, kyllähän nyt Mall of the Emirates olisi helppo löytää kelle vain, kun minäkin sinne vasta pari päivää sitten kävelin! Eikö niin? Eikö? No joo, luitte jo, että tämä olisi TAKSIMATKA HELVETISTÄ, joten lienee turha juksata!

Se kaveri ajoi oikeaan suuntaan, mutta ihan liian kauan. Jossain vaiheessa katsoin mittaria, että ei prkl, kun sen piti olla se 10–15 dirhamia, ja mittari näytti jo 19,50. Maisematkin näyttivät väärältä, joten kyselin takapenkiltä, että minne jäbä oikein ajaa. Ei oikein vastaillut, mikä sai lähestulkoon elämän kulkemaan silmiein edestä, vai miten se menee. Oli sellainen fiilis, että nyt se vie jonnekin sivukujalle nyljettäväksi. Hyvästi, nähtävästi julma maailma!

Kohta huomasin, että sällillähän on kuulokkeet korvilla. Sanoin hieman voimallisemmin, että excuse me ja että en usko tämän olevan oikea suunta. Kaveri kääntyi katsomaan minua, hymyili vienosti ja totesi:

"I'm a new driver."

Ei helv, repesin itse nyt kirjoittaessa tuolle tilanteelle. :DDD

Sitten se kohta jotain vastaili, että "I forget" ja oli selvästi aika paiseissa. Sanoin, että se on ihan ok, kunhan nyt jonnekin metroasemalle pääsisi. Ei sillä Mall of the Emiratesilla niin väliä ollut, sillä metrokorttihan minulta löytyy. Noh, eiköhän se tyyppi muninut tämänkin homman ja ajanut vaikka kuinka pitkään toiselle metroasemalle. Oli myös selvästi hieman epävarma kaistanvaihtojen suhteen, kun tööttiä tuli hyvällä tahdilla ja jotain fuckiakin se taisi vähän tapailla siinä, jos en väärin kuullut.

Välillä ehdin taas pelkäämään, että viekö tämä jannu sittenkin minut jonnekin, missä minusta tehdään pihviä Mäkkärin hamppariin, mutta sitten taas muistin, että taitaa kaveri vain olla varsin hukassa. Taksimittarikin sen kun raksutti. Tässä vaiheessa tuli mieleen muutamakin ajatus siitä, miten maksutapahtuma voisi edetä:

1) Kaveri päästää minut maksutta menemään.
2) Kaveri veloittaa minulta ainoastaan sen 15 dirhamia.
3) Kaveri veloittaa minulta koko hemmetin summan.

Noh, koska tämä on TAKSIMATKA HELVETISTÄ, saatat jo arvata loppuratkaisun.

– I don't think this is fair, koitin sanoa. It's normally 10 to 15 dirhams.
– Taxi meter... So many problem if less... So many problems.
– I will pay half; this isn't even where I was supposed to go.
– So many problems... Please, sir... So many problems...
– ...Are you sure about this?
– Yes... 43 dirhams... Problems...
– Well, this isn't fair, but here you go... Give me change.
– Thank you, sir.
– Thanks, bye...

Maksoin siis noin nelinkertaisen summan, ja kaveri vei minut kaiken lisäksi pysäkille, joka oli pari väliä kauempana hotellistani kuin Mall of the Emirates! Otin taksin rekkarin talteen, mutta sitten alkoi mietityttää.

Matkan piti maksaa noin 3–4 euroa, nyt se maksoi noin 11 euroa. Ero on melko suuri, mutta jos jokin täällä on halpaa, niin taksit. Kaiketi se jätkä oli myös köyhä, tai jos ei köyhä, niin jotenkin muutoin hukassa. En varmaankaan viitsi ilmoittaa häntä mihinkään, vaikka mielestäni hän hoiti homman kyllä huonosti. Saattoi tosin jossain välissä yrittää pysäyttää sen mittarin, koska hakkasi sitä yhtä nappia ja taksi alkoi jossain välissä toistelemaan, että muista ottaa kamat mukaan poistuessasi. Suhteellisen turhaa rahanmenoa, mutta kaipa tällaisella eurooppalaisella turistilla sitten on varaa?

Seuraavaksi vedin metrolla aina Dubai Malliin asti. Ajattelin alun perin mennä tuonne vasta Lindan ja Viljamin kanssa, mutta totesin, että tuo on niin iso paikka, että voi siellä käydä useamminkin. Muutenkaan minulle ei täällä järin paljon tekemistä ole, enkä jaksanut mennä vanhojakaan ostareita kiertelemään taas.

Dubai Mallissa kävelin paljon, kävin syömässä ja viestittelin kavereille ja Lindalle ilmaisen wifin kautta. Hauska muuten huomata, että iPhone 4S -puhelimeni muistaa edelleen monia näitä paikkoja noin 1,5 vuoden takaa edelliseltä reissultani – liittyi nimittäin automaattisesti Dubai Mallinkin verkkoon, kun pistin wifin päälle. :DDD (En muuten yleensä laita hymiöitä näihin postauksiin, mutta ihan sama!)

Legoista tehtyjä, usko pois!

Tämmönen isä mäkin haluan olla

Kävin vanhassa kunnon Sega Republic -huvipuistossa Dubai Mallin sisällä. Siellä näin Sonic-siilin, jonka kanssa halusin saman tien ottaa kuvan. Hinnaksi paljastui 50 dirhamia (eli noin 12,5 euroa). Mieleni sumeni hetkeksi ja suostuin tähän hintaan. Kuva otettiin ja sain kivan Sonic-vihkosen, jossa tuo kuva nyt makaa! Puisto itsessään oli varsin paljon muuttanut järjestystään viime kerrasta. Kävelin paikan lävitse ja lähdin pois, mutta saatan myöhemmin tulla ostamaan Sonic-kojusta jotain. Edellisvisiitillä peleistä saattoi voittaa lippusia, joita sai vaihtaa mageisiin palkintoihin, mutta nyt parhaat palkinnot olivat myyntitiskin puolella. Höööh. :((((((((((( Muutoin olisin koittanut onneani pelien parissa, mutta nyt ei napannut.

Eräästä liikkeestä ostin veljelleni Jannelle yhden lahjan. Jos luet tätä, niin nytpä tämän tiedät! Kyseessä ei kuitenkaan mikään megalahja ole, vaan enemmänkin semmoinen yksi siisti jutskendaali!

Kohta huomasin kiertäneeni nätin kehän ja tulleeni takaisin uloskäyntikäytävän kohdille. Eipä siis muuta kuin Niagara-niminen hedelmäsmoothie matkalta mukaan ja kohti metroa!

Metroja meni Burjumaniin muutaman minuutin välein, mutta ne olivat aivan tajuttoman täynnä. Kuulutus asemalla kertoi, että metroverkostossa on ollut myöhästymisiä. Siltäpä näytti! En jaksanut ahtautua ensimmäisiin juniin, vaan istuin hetken penkillä Soda Crush Sagaa pelaten. Kun pelissä elämäni loppuivat ja ruuhka ei näyttänyt hellittävän, päätin nousta junaan joka tapauksessa. Oli kyllä todella tiivis kokemus! Lapset peittäkää silmänne seuraavalta lotkautukselta – oli kuin koko metro olisi ollut sukupuoliyhteydessä keskenään, koska niin kiinni porukka siellä toisissaan oli!

Lopulta saavuin Burjumaniin ja kävin viereisessä kaupassa ostamassa yhden kauluspaidan ja hieman vettä lisää. Huomenna voi siis pukeutua upouuteen paitaan ja vasta myös ostettuihin boksereihin. Gylä kelpaa!

Semmoinen tarina siis tänään! Tänään aion vielä katsoa WWE-showpainilähetyksen suorana tietokoneeltani! Olen toisinaan katsonut noita suomessakin välillä 02.00–06.00, mutta täällä se siis lähetetään jo 00.00–04.00. Onneksi Song of Lahore onkin sitten vasta illalla! Jos jotain olen oppinut, niin kyllähän täällä välillä aika matelee. Alun perin aioin viettääkin enemmän aikaa hotellilla töitä tehden, mutta nyt duunia ei olekaan tullut odotettua määrää. Ja niin, onhan minulla vielä kahdeksan päivää täällä jäljellä, joten kiirettä ei ole.

Linda ja Viljami tulevat tänne keskiviikkoaamuyöstä, mikä nopeuttanee ajan kulumista jokseenkin. Lindan puheiden perusteella Viljami on jo huudellut iziä vieraasta roskia vieneestä miehestä, kun luuli häntä minuksi. :(((((( Tämän kun kuulin, niin silmä kostui.

Huomiseen!

BAI-BAI BEIBI-BEIBI DUBAI

Hehehehehehheheheheh, mikä otsikko!

No joo. Mutta onpahan kivaa pitkästä aikaa kirjoittaa omaa blogia! Lähestulkoon kaksi kuukautta olin hiljaa, mutta enpäs ihan kuitenkaan! Nyt kun kaikille on varmasti tullut selväksi, mikä on mielipide, niin on aika antaa uusien tuulten puhaltaa hirmumyrskyn lailla.

Meikäläinen on nimittäin Dubaissa! Jep, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa – ja aivan yksin vielä! Istun parhaillaan pöntöllä London Crown Hotel 2:ssa. Eijei, toi ei nyt kuulostanut oikealta! Istun siis suljetun WC-pöntön päällä, koska vieressä oleva kylpyamme täyttyy kovalla tahdilla, enkä uskalla tuolta makuuhuoneen puoleltakaan sen liplatusta kuunnella, ettei käy hassusti. Sehän nyt vielä olisi, että joutuisin huomaamaan, kuinka sänky lähtee kellumaan, kun vesi on tullut ammeesta yli äyräiden!

Kello on täällä 19.06, joka on kaksi tuntia enemmän kuin siellä Suomessa. Kesäaikana Dubai on vain tunnin edellä, mutta talviaikana kaksi. Aika hassua sinänsä sekin.

Viimeiset 24 tuntia elämässäni ovat olleet sangen mielenkiintoiset.

Kello 17.55 lähti koneeni kohti Dubaita. Lento kesti 6 tuntia 50 minuuttia, joista sain nukuttua ehkä nippa nappa 1,5 tuntia – aivan maksimissaan 2, vaikka aikamoista mikrounta kyllä tuntui olevan... Muun ajan olin pääasiassa tekemättä yhtikäs mitään. Pitkiä tunteja, sen voin sanoa! Norwegianille erittäin karvaisia, likaisia ja karheita pyyhkeitä siitä, että mitään ruokaa ei ollut lennolla minulle tarjolla! Onneksi olin käynyt Subissa pari tuntia aikaisemmin, sillä muuten olisi todella tullut suru puseroon. Pikkupurtavaa sai ostaa, mutta ainoastaan luottokortti kävi maksuvälineeksi! Yhdessä vaiheessa olin ostamassa jotain paahtisruokaa ja vettä, mutta kun maksu ei mennyt läpi, niin sain kuitenkin sen veden pitää. No sentään!

Saavuin Dubaihin 2.50 eli aikamoisen hulluun aikaan. Raukean väsyneenä ja yksin olin aluksi pelokas kuin pieni pupu. Kun taksimiehet kutsuivat minua kyytiinsä, niin säikyin. Älkää puhuko minulle! Antakaa minun olla! Saatte kaiken, älkää satuttako!

Lisäjännitystä koko hommaan toi se, että minulla ei ollut ennakkoon varattu hotellia, koska olin nohevana poikana päättänyt säästää ekasta yöstä. Matkan lähestyessä olin kuitenkin tullut toisiin aatoksiin ja todennut, että 30–40 euroa sinne tänne, kunhan saa nukkua ja herätä sitten uuteen päivään energisenä. Yksi ongelma kuitenkin oli, että moiseen aikaan on aika vaikea päästä kirjautumaan sisään mihinkään hotelliin, vaikka viimeisiin asti sähköposteja paiskoinkin ja vastauksia odottelin vielä Dubain kentälläkin.

Ensimmäisenä kentällä kaikista turvatarkastuksista ja muista päästyäni menin kuitenkin johonkin irkkukahvilaan tai vastaavaan ostamaan jonkinlaisen kana-ciabattan ja kokiksen. Hinta oli kova, mutta koitin silti tarjota vitosen tippiä kiinalaismuorille. Hymyili ja nauroi vain, että ei tarvitse. Yllättävää – sillä oli kuitenkin semmonen tippisysteemi siinä!

Koitin nukahtaa penkille, mutta totta maar vaikeaa se oli! Puolisen tuntia kaiketi sain ummistettua. Pian kentällä vartominen alkoi kuitenkin tympiä, joten päätin siinä kuuden maissa lähteä metrolla suhaamaan. Ammattilaisen elkein tilasin myyjältä single-tiketin Burjumaniin ja menin ehkä noin 18 minuuttia kestäneen matkan ongelmitta perille. Aika paljon oli jengiä liikenteessä, eikä minuakaan enää oikein jaksanut pelottaa. Pimeää oli kuitenkin.

Kun nousin metrosta ja pääsin lopulta maan pinnalle, olikin tullut valoisaa. Kaunis Dubain aurinko oli noussut ja tunsin itseni aikaiseksi aamunkulkijaksi, enkä niinkään yövirkuksi valmiiksi uhriksi. <3 Vähän jo alkoi ilostuttaa! Jokusen vaiheen jälkeen löysinkin viimein hotellilleni, joka kuitenkin oli vielä täynnä. Sain kuitenkin ladata kännykkäni, josta oli jo Dubain lentokentällä mennyt akku sangen loppuun. Annoin akun ladata jonkin aikaa ja lähdin sitten vielä seikkailemaan kaupungille.

Vastavalokuva, ei kerro niin mitään LOL

Kaupungilta löysin sekä Subwayn että tietokoneliikkeitä, mikä oli aika jees, sillä minulla oli nälkä ja suuri tarve uudelle tietokoneen laturille, koska aiempi oli räsä! (Olin kotimaassa ollut jo hetken ilman laturia, koska Dubaista saisi halvemmalla vaikkapa muutaman.)

Subway ei ollut kovin kiva kokemus, sillä paahtopaistiani mainostettiin 100 % halalina, mikä on tietenkin täällä maassa tyypillistä. Halal-lihahan on siis valmistettu muslimitavoille uskollisesti niin, että eläimeltä on vedetty kurkku auki ja veret vuodatettu Allahin nimeen pois. Muistaakseni sanana halal tarkoittaa sallittua. Oli jotenkin vaikea syödä sitä lihaa, kun mieleen tulvahti kurkku auki olevia eläimiä. Pieni osa menikin roskiin.

Seuraavaksi menin tietokoneliikkeeseen, jossa kauan käänneltiin ja väänneltiin läppäriäni sarjanumeron toivossa. Lopulta mukavan oloinen filippiiniläisjäbä sanoi, että hinta laturille olisi 400 dirhamia (eli noin 100 euroa). Tähän en millään muotoa suostunut, joten jäbä pudotti 350 dirhamiin. Ei kelvannut edelleenkään, oli ihan Suomen hintoja! No se jäbä sitten diilasi minulle 180 dirhamilla vastaavan mallin, joka ei ole kuitenkaan Applen oma. Tämä oli ihan ok, vaikka edelleen hinnaksi tuli 45 euroa... Uskon, että tuosta päästäisiin täällä alemmaksikin, mutta kun siinä oli sen verran turistu ja tarve oli kuitenkin akuutti, niin päätin yhden ostaa...

Filippiiniläisjäbä soitti jollekin ja totesi minulle, että 20 minsaa menisi. Sitten jutteli kanssani mukavia ja puhuttiin Suomesta ja Angry Birdsistä ja Clash of Clansista ja lämpötiloista ja työviikoista. Kuulemma Dubaissa työviikko on yleensä kuuden päivän mittainen ja jengi tekee jopa 12 tunnin vuoroja!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Eipä tällaisia tuolla kaupungilla kuljeskelemalla opi, joten oli ihan mainiota kyllä jubata!

MUTTA. Aikaa vain kului ja kului. Vähitellen rupesi risomaan. Jäbä toi parit pienet vesipullot minulle eli tarjosi vettä odotellessa. Ihan jees, mutta kestää kestää edelleen... Jumatsuikka, se otti siinä uuttakin puhelua. Kun oli mennyt ehkä noin 40 minuuttia, niin sanoin, että nyt pitää kyllä vähitellen pyytää alennusta. Hymyili vaivautuneesti, että good price on jo. Joo-o... Kesti vieläkin, joten kohta totesin, että varron vielä kuusi minuuttia, mutta sitten kyllä lähden! Ukaasista peloissaan jäbä vieläkin soitteli, että täällä on odotettu melkein 50 minuuttia, että mikä kestää...

Lopulta joku tuli tuomaan sen laturin, mutta oli siinä mennyt varmaan 52 minuuttia tai jotain. Katsoin pokkana sitä filippiiniläistä silmiin ja sanoin, että "I am still wanting for that discount" tai jotain semmoista... Pitkä katsekontakti, vaivautunut hymy ja "it's a good price................" Ladoin suurieleisesti 200 dirhamia pöytään sanomatta oikein mitään. Jäbä kirjotti kuitin ja kiitteli, kun odotin  sekä pahoitteli. Sanoin vielä it's okay ja bye.

Lähdin takaisin hotellia kohti ja viimein pääsin huoneeseeni, joka on kyllä aika MAGEE. Kyllähän täällä kelpaa olla ja asustaa ja töitä tehdä. Hyvä sijainti myös. Päätin vetää noin 4 tunnin tirsat, mutta vedinkin vain noin 2 tunnin tirsat. Päätin lähteä kaupungille ja ostin vähän halpoja vaatteita (jotka Lindan mielestä todennäköisesti ovat rumia) ja jotain namiskuukkelia sun muuta. Oli kyllä niin nastaa kulkea tuolla ulkona ehkä noin 25 asteen lämmössä! Niin kaunis kaupunki ja isot tiet. Näkee kauas ja on vaaleita mukavia värejä. Kaupoissakin on tosi kiva kuljeskella ja kaikki ovat niin ystävällisiä. Aina sanotaan söör ja kiitetään. Kaupassakin kun maistoin jonkun naisen tarjoamaa tonnikalaleipää, niin kun sanoin, että pitää vähän miettiä mutta hyvää oli, niin vastaus oli että thänk juu söör. Tulee olo kuin kuninkaalla, kun kunnioitetaan näin.

Mutta huomenna sitten lisää! Tänään vetäydyin aika aikaisin, jotta sain vähän duunia tehtyä ja lepuutettua jalkojanikin. Harmi, etten ollut saanut aktiivisuusrannekettanikaan ladattua kotona hetkeen, niin en saanut tästä päivästä kuin pienen määrän askelia ylös. Oli kuitenkin todella toiminnallinen päivä!

Huomenna sitten Dubai Film Festivaleilla, jonne pääsen pressinä! Jepujee! Tulee mukavaa! Seuraavaksi kuitenkin kylpyyn ja sitten melko pikapuoliin nukkumaan, niin jaksaa huomenna olla skarppina auringon aikaan!

Kiitos lukemisesta! Tuli aika pitkä paasaus... Seuraavalla kerralla enemmän huumoria messiin ja muutenkin paremmat jutut! MOIKKA!

(Noin vajaa 40 minsaa meni kirjottaa tää.)

Miten luoda menestynyt blogi? Katso video!

Lontoo-blogi #2 – huikeita kuvia!

Toinen blogi Lontoosta lähtee käyntiin nyt ja jatkaa siitä, mihin viimeinen jäi!

Kun olin hieman rentoutunut hostellilla, oli taas aika jatkaa matkaa. Tarkoitukseni oli hakea kylältä jotakin ruokaa tai pientä purtavaa, ja päädyinkin lopulta Arlington Cafe -nimiseen mestaan tässä lähellä. Listalla oli aamupalojen lisäksi kaikenlaisia voileipiä, paahtiksia ja muuta hiukopalaa.

”A cheese and ham sandwich and a light coke, please!” sanoin harvinaista kyllä täydellisellä intonaatiolla – tai ainakin kerrankin oli sellainen olo, että sain äänenkorkeuteni kulkemaan hyvinkin uskottavalla ja oikeankuuloisella tavalla. Vaikeahkoa aksenttia mumiseva naikkonen vastaili ”Jotainjotainjotain, je? Jotainjotainjotain, je?” Muistaakseni varmistin hänelle tämän jälkeen vielä tilaukseni uudemman kerran. Seuraavaksi minua pyydettiin valitsemaan paikka ja menemään istumaan.

Istahdin lähelle ikkunaa, josta kajasti kaunis auringonvalo. Lämpötila on kuulemma ollut täällä viime päivinä sellaista 18 asteen luokkaa, eli täällä eletään jo alkukesää. Päähäni tuli hassu ajatus, että koska osaan tätä kieltä hyvin, niin minähän voisin teoriassa vaikka asuakin täällä. Ainoa vain, että tarjoilija tuli luokseni kahvikuppi kädessä! Sanoin tilanneeni dieettikokista (vaikka vahingossa olin kai suomalaisittain puhunutkin ”lightti-kokiksesta”), minkä jälkeen tarjoilija kantoi kahvin pois ja toi minulle hitto vie tavallista kokista! Toistin vielä tilaukseni, ja tarjoilija toi minulle vihdoin ja viimein dieettikokista. Jäin miettimään, oliko amerikkalaisittain lausumani englannin kieli liian vaikeaa näille ihmisille.

Läheltä The Woodberry -hostelliamme

Syötyäni maittavan leipäni kävin viereisessä kaupassa harkitsemassa virvoitusjuoman hankkimista. Totesin, että voisin mahdollisesti ostaa jotain juotavaa reppuun evääksi – ja tajusin samalla, että olin unohtanut reppuni äskeiseen ruokapaikkaan! Huh, siellähän se oli nurkassa! Vaan ei saakeli, en todellakaan tahdo toistaa viimekertaisen Britti-reissuni katastrofia, kun menin hukkaamaan laukkuni ja siinä samassa esimerkiksi passini!

Minulla oli todella monta tuntia kulutettavana ennen kuin Juuso saapuisi Lontooseen ja Antin ja Janin potkupallomatsi loppuisi. Siispä lähdin tutkimaan kaikenlaisia poikkikatuja täällä Seven Sistersin lähimaastossa. Yllätyksekseni huomasin, että tämä paikkahan on kuin Lontoon oma Kontula! Köyhyyttä, ankeutta, kerjääjiä, alkoholisteja ja etnisyyttä. Tuntui, että olin valkoisena miehenä vähemmistössä, ja jokaisella kulmalla oli jokin erikoinen ravintola. Oli karibialaista, pakistanilaista ja jopa ugandalaista ruokapaikkaa, ja nekin harvat eurooppalaista ruokaa tarjoavat liikkeet mainostivat islaminuskoisten halal-lihaa. Pienoinen kulttuurishokki tällaiselle suomalaissällille!

Rasismi on ilmeisesti jonkinlainen ongelmakin täällä alueella

Pitkällisen vaeltelun jälkeen päädyin makoisaan herkkupuotiin, jonka menusta tilasin valkosuklaakrepin. Menu oli kuitenkin vanhentunut, joten jouduin tyytymään valkosuklaavohveliin – mutta ai että miten herkullista se olikaan! Maiskutellessani vohvelia katselin televisiosta musiikkivideota, jonka naisartistia en tunnistanut. Maksun yhteydessä kysyin myyjältä laulajan nimeä, mutta hän oli jotenkin nihkeänä eikä kuulemma tiennyt. Ei sitten.

Rupesin miettimään rahatilannettani. Ulkomailla on se ongelma, että mitä enemmän kiertelee paikkoja, sitä enemmän tekee mieli kuluttaa rahaa ja ostaa syötävää. Päätin, että nyt oli aika rauhoittua ja mennä vieressä olevaan kauniiseen puistoon istuskelemaan. Hetken aikaa ihastelin silmieni edessä avautuvaa maisemaa ja fiilistelin sitä, että olin yksin Lontoossa vailla minkäänlaista kiirettä. Muiden odottaminen ei tuntunut enää työläältä, vaan pystyin kerrankin nauttimaan joutilaisuudesta täysin siemauksin.

Kyltit ja maamerkkien tekstit kertoivat minulle, että olin tullut Tottenhamiin. Siellä sitten kiertelin ympäriinsä ja talsin jalkapohjani puhki asti, kunnes jossain vaiheessa kavereille alkoi olla ajankohtaista suunnitella kohtaamispaikkaa. Muutama epämääräinen puhelu soiteltiin, kun sovitettiin menoja yhteen, mutta silti oikein mitään järkevää tai lopullista ei saatu lyötyä lukkoon. Päädyin viettämään vielä pitkän aikaa yksin ja käymään esimerkiksi paikallisessa Alepassa eli Tescossa hieman shoppailemassa.

Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.

Kun vihdoin saimme köörimme kasaan, kävimme vielä majoituksella huoahtamassa ja päädyimme pian joukolla etsimään ruokaa. Menimme muiden kolmen toiveesta epämääräiseen burgeripaikkaan, jonka ruualle itse annoin 1,5/5, mutta muut puhuivat kolmesta tai jopa tilanteeseen nähden viidestä! En kyllä oikein ymmärtänyt kamujen kiintymistä mokoman paikan burgereihin, joissa oli kaiken kukkuraksi kaikista kauheinta makua eli punajuurta sisällä, yök! Lisäksi meinasin vielä tuonnekin paikkaan unohtaa reppuni! Mitä ihmettä?!

Muut alkoivat mieliä keskustaan baarien suuntaan, mutta minä totesin, että en yksinkertaisesti jaksa. Univelkoja olisi hyvä maksella takaisin, ja muutenkin minulla on liian raskas olo moiseen humputteluun ja valvomiseen. Ei tänään, ei.

Tällä hetkellä istuskelen yksin huoneessamme. Muutkaan eivät lopulta jaksaneet lähteä kauemmas, vaan tyytyivät hostellimme aulapubiin, jossa he oletettavasti pelaavat biljardia ja ottavat ehkä yhden tai kaksi. Itse olen sen verran sippi, että ei oikein innosta. Askelmittarikin kertoo karua tarinaa: kävelin tänään noin 19 000 askelta!

Nyt voisi alkaa vähitellen käydä unille. Huomenna luvassa jotain ihan muuta! Loppuun kuitenkin vielä satunnaisia kuvia tältä päivältä. Se on moro!

Lontoo-blogi #1 – sisältää todella hyvää huumoria ja videon

No okei, tavallaan tämä on jo numero 2, koska vastahan yöllä ilmoittelin tulevani tänne. Nyt olen kuitenkin vasta saapunut, joten tavallaan tämä on ensimmäinen varsinainen Lontoo-blogini. Ja jo nyt on paljon ehtinyt tapahtua!

Heräilin puhelimeni herätykseen Lindan ja Viljamin vierestä kello 4.15. Olin ehtinyt nukkua 4,5 tuntia, ja olin juuri niin unessa, että etsin lattialla ollut kännykkääni aluksi pöytälaatikosta, jossa ei ole koskaan säilytetty yhtään mitään. Lindakin vähän virkosi romuamiseeni, mutta nukahti heti uudestaan. Siirryin lopulta vähin äänin ulos huoneesta ja rupesin laittautumaan valmiiksi. Ulko-ovesta astelin ulos vähän ennen aamuviittä, ja aloitin heti ripeän aamukävelyn kohti Rautatieasemaa ja lentokentälle lähtevää bussia. Tuntui siistiltä olla niin aikaisin hereillä, kun osa vasta ryömi baarista kotiin.

Vähän reippaan 20 minuutin kävelyn jälkeen olin jo saapunut bussipysäkille. Matka kentälle sujui kivasti, ja löysin netistä sivuston, joka osasi kertoa tulevan lentoni terminaalin ja portin jo ennakkoon. Lentoasemalla ei mitään ihmeellistä tapahtunut, mutta koneessa kylläkin.

Suunnistin Norwegianin koneessa perälle ikkunapaikalle 29A. Vieressäni istui arviolta noin viisikymppinen nainen ja hänen vieressään tyttö, jonka arvioin hieman itseäni vanhemmaksi. Tulkitsin heidän small-talkistaan, että he eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, ja minutkin he ottivat iloisesti vastaan, kun möngin paikalleni. Tavalliseen tapaani päätin kuluttaa osan lentoajasta ottamalla lepiä, eikä mennyt kauankaan, kun olin jo unessa.

Kun noin tunnin unien jälkeen heräilin, vieressäni istuvat naiset keskustelivat keskenään jo varsin innokkaasti. Kohta vanhempi eukko kysyi jo minultakin, että olenko menossa lomalla vai mitenkä. Kerroin olevani matkalla katsomaan kavereidddfffd

Huh! Eikös loppunutkin oudosti tuo kappale? Johtuu siitä, että d-näppäin läppärissäni jäi hieman jumiin, koska alla oli jokin roska. Kampesin sitten kirjaimen hetkellisesti irti ja kaadoin samalla lähes täyden teemukin pöydälle, läppärini alle sekä housuilleni! Voi vitt*! Onneksi d-kirjain sentään toimii nyt ilman ongelmia...

Mutta niin siis, kerroin eukolle olevani matkalla katsomaan kavereideni kanssa showpainia, mikä on tietenkin totta. Siinä sitten turistiin loppumatka (noin 1,5 tuntia) kaikennäköisistä asioista kolmistaan. Kunnon bondausta, vaikkei edes nimiä kerrottu – paitsi Viljamin nimen kerroin ja kuvankin näytin! Sivuhuomiona keksin myös idean kirjasta, joka olisi pelkkää kahden lentokoneessa toisiinsa tutustuvan ihmisen dialogia. Voisi olla aikamoinen taideteos! (Käytin siis tuota yhdyssanaa nyt eri merkityksessä kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitetaan – en halunnut toistaa sanaa kirja sanomalla taidekirja.)

Kolmikkomme ei hajonnut lentokoneen laskeutumiseenkaan, vaan lähdimme porukalla suunnistamaan tietämme ulos Gatwickilta. Oli hassua talsia kentällä kahden käytännössä tuntemattoman ihmisen kanssa, kun kuka tahansa meistä olisi koska tahansa voinut sanoa, että "no niin, morjens" tai muuten vain kadota paikalta pahemmin ilmoittamatta.

25-vuotiaaksi paljastunut nuorempi nainen putosi porukasta ensin. Hän jäi odottamaan matkalaukkujaan ja tokaisi, että eihän meidän tarvitsisi odottaa. Minulla ei olisi sinänsä mikään kiire ollut, mutta eukko totesi nopeasti, että "no ei sitten muuta kuin soronoo!" (no ei ihan noin, mutta kuitenkin). Vanhan rouvan kanssa päädyin sitten jatkamaan aina London Victorialle asti, eli vielä noin tunnin. Nuori tyttö halasi porukasta jäädessään meidät molemmat, mutta vanhempi päätyi lopulta lähtemään paljon vähemmillä fanfaareilla. On se elämä silti ihmeellistä, kun tuosta vain voi päätyä keskustelemaan ja hengaamaan tuiki tuntemattomien kanssa!

London Victorialla riittää aina hulinaa

London Victorian asemalla varroin hieman yli tunnin, kunnes paikalla jo keskiviikosta asti olleet kamuni Antti ja Jani saapuivat. Hassua nähdä niin suuressa ja ruuhkaisessa paikassa yhtäkkiä kaksi tuttua kasvoa – voihan ne tärskyt sopia siis näköjään ulkomaillekin! Vaihdettiin ihan muutama sana, kunnes Antti vuorostaan lähti omille teilleen tapaamaan jotain vaihdossa olevaa kaveriaan. Janin kanssa aloitettiin matka kohti The Woodberry -majoitustamme, jossa meikäläinen istuu parhaillaankin. Tämä Seven Sisters -niminen alue on kyllä todella mukava ja pikkukylämäinen, vaikka onkin vain 17 minuutin päässä keskustassa.

Täällä Woodberryllä ajattelin istuskella hetken aikaa. Jani lähti täältä jo pois ja Anttia vastaan, sillä he menevät tänään katsomaan englantilaista jalkapalloa. Minun kaiketi on määrä tavata porukkamme neljättä hahmoa (Juusoa) siinä vaiheessa, kun hän saapuu omalla lennollaan Tampereelta Lontooseen. Tämän pitäisi tapahtua vasta joskus kahdeksan maissa.

Huoneemme täällä ei ollut vielä valmiina, joten minä jäin vartomaan sinne pääsyä ja Jani jätti kamansa respaan. Tarkoitukseni olisi hieman suoristaa jalkojani ja ladata luuriani ennen lähtöä seikkailemaan yksin. Kello on täällä vasta 13.31, mutta uunituore Polar-aktiivisuusmittarini kertoo minun ottaneen tänään jo 8325 askelta. Aika hyvin!

Niin ja tuo tee, jonka kaadoin, oli ilmainen, koska huoneessamme on kestänyt. Harmillista kyllä, että menin kaatamaan sen ja vieläpä syliini. :((((((((((((( Pitäisiköhän ostaa uudet housut?

Kielisirkus sanoo thanks ja quittaa. Myöhemmin tulossa kuvia ja toivon mukaan jännittävämpiä blogeja...

Ps. Huone on valmis nyt! 34 minuuttia myöhässä.

Viljami 5kk 1vko 2pvä

Täällä taas!

Näin joulua kohden meikäläinenkin vain laiskistuu ja laiskistuu. Alun perin piti bloggailla pojasta aina tasakuukausin, mutta eihän sellaista kestänyt kuin kolme kertaa. Neljäs kerta venyi viikolla, koska olin ulkomailla ja muutoinkin kiireinen. Tämä viides venyi edelleen sillä viikolla ja kahdella päivällä (tosin kello on nyt 0.02, eli ei tässä hirveän paljon olla yli yhden päivän extravenymisen). Toisaalta olisi ollut vähän hassuakin kirjoittaa "4kk 1vko" -tilanteen jälkeen jo alle kuukauden päästä uusi päivitys. Noh, katsoo nyt. Aikataulusekoiluista huolimatta haluan tallentaa tämän pikkupojan elämää muistiin.

Aivan kuin ennenkin, myös tämä viimeisin kuukausi on ollut varsin tapahtumakas (köyhä vastine ruotsinkielisemmälle tapahtumarikkaalle). Mieleen on jäänyt useitakin erilaisia hetkiä, joista voisinkin nyt kertoa. Ennen sitä käyn kuitenkin läpi kuun uudet taidot ja jutut.

Edelliskirjoituksessani näemmä kerroin Viljamin juuri oppineen ottamaan kiinni asioista sekä päristelemään suullaan. Tällä kertaa kuukauden kovin uusi juttu on ollut eräänlainen kädellä rummuttaminen/tamppaus. Sen sijaan, että poika käyttäisi vain rannettaan, rummuttaa hän koko käsivarrellaan. Kuten päristelykin, tämä tuntuu taitona jokseenkin kyseenalaiselta, mutta äsken nukkumaan mennessään poju oli kuulemma heilutellut käsiään puoliunessakin. (Linda ilmoitti tämän toisesta huoneesta kännykällä chatissa, kun meni Viljamin kanssa samaan aikaan nukkumaan.) Joskus kun pojun kädet ovat tietyssä kulmassa, näyttää tuo tamppausliike vähän niin sanotulta sarkastiselta taputtamiselta (sarcastic clap), jollaista pahikset monesti elokuvissa harjoittavat, kun hyvis virheellisesti luulee voittaneensa.

Toinen iso juttu on, että ihan tässä muutaman päivän sisällä Viljamille on puhjennut kaksi hammasta. (Vai pitäisikö sanoa, että ikeneet ovat puhjenneet tehden tilaa näille hampaille?) Tämä on kaiketi näkynyt pojan itkuisuutena, vaikka ei hän minusta tavallista enemmän ole oikeastaan itkeskellytkään.

Kuinka paljon Viljami sitten ylipäätään itkee?

Täytyy sanoa, että Viljami on muuttanut totaalisesti tietämättömät käsitykseni vauvoista. Voisin väittää, että on ollut useita päiviä, jolloin Viljami ei ole itkenyt oikeastaan ollenkaan. Pienen pientä kitinää kuulee päivittäin esimerkiksi päiväunilta herätessä, mutta näissä tilanteissa syy on niin nähtävissä ja helppo korjata, että en oikein edes laskisi tuota itkuksi. Ylipäätään usein tuntuisi auttavan, kun pojalle hieman laulaa, ottaa hänet syliin tai vaikka vain kutittaa vähän jalkapohjista. Vauvalla ei ole egoa eikä hän itke vastalauseena, joten usein tällainen myönteisellä asialla "hämääminen" voi keskeyttää ylitsepääsemättömältäkin vaikuttavan surullisen hetken tehokkaasti. Ja mikäpä sen tyydyttävämpää, kun vauvan ruttunaama kääntyy kujeilevaan hymyyn, kun vähän jalkapohjasta rapsuttaa.

Seuraavaksi voisin kertoa kolme mielenkiintoista tapahtumaa viime viikoilta.

1. Lindalla on tässä kuussa ollut parit pikkujoulukemut tai vastaavat kaveritapaamiset. On hyvä, että hänkin pääsee välillä vähän irtautumaan kotioloista ja oravanpyörästä ja minä puolestaan saan kahdenkeskistä aikaa Viljamin kanssa. (Olenhan minäkin tehnyt hyvän määrän omia juttujani tässä samalla.) Kerran minulla oli kuitenkin Viljamin kanssa hyvin hyvin rankkaa kaksistaan.

Viljamin paita yläpuolella olevassa kuvassa on hieman hämäävä. Nämä ensimmäiset vauva-ajan kuukaudet ovat aika pitkälti äitiaikaa, kun lapsi saa kaiken ravintonsa äidin rinnasta tai maidonkorvikkeesta. Näin ollen on myös normaalia, että lapsi kiintyy äitiinsä enemmän, eikä asiaan ehkä myönteisesti ole vaikuttanut sekään, että olin vastikään muutaman päivän Englannissa matkalla. Noh, pointti on, että on paljon helpompaa järjestää iltoja, jolloin minä näen kavereitani ilman Viljamia, kuin että Linda näkisi kavereitaan ilman Viljamia. Tänä yhtenä iltana näin kuitenkin tehtiin, ja minä olin kyllä aika helisemässä pojan kanssa.

Yhdessä vaiheessa poika päräytteli aikamoisen satsin vaippaansa, ja tuotos tuli läpi sekä hänen vaatteistaan että minun farkuistani, kun Viljami istui polveni päällä. Vaihtelin vaipat ja vaatteet, eikä siinä mitään, mutta pojalla oli muutenkin vähän känkkäränkkäinen päivä. On hassua, että silloin kun Viljami viettää Lindan tai meidän molempien kanssa aikaa, on hän tavallisesti hyvinkin rauhallinen. Minun kanssani ollessaan hän kuitenkin testasi minua kovasti ja vaati jatkuvaa huomiota, laulamista, ruokintaa ja syliä, mutta silti ei ollut hyvä. Kun poika viimein rupesi hieromaan silmiään ja haukottelemaan, päätin viedä hänet nukkumaan.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Viljami on tottunut siihen, että koko hänen elämänsä ajan hän on nukahtanut Lindan viereen imetykseen. Tuttipullo ei ajanut samaa asiaa, vaan poika vain huusi ja huusi. Paniikissa tekstailin ja soitin Lindalle, joka sanoi, että "Oot vaan siinä vieressä, niin eiköhän se kohta rauhotu ja nukahda". Ei toiminut, vaan poika huusi niin sydäntäsärkevän pitkään ja kovaa, että minun oli pakko ottaa hänet syliin ja tuuditella vielä. Linda lähti tulemaan juhlistaan nukuttamaan poikaa, mutta se oli turhaa, koska juhlat olivat sen verran kaukana, ettei poika kuitenkaan pysyisi valveilla niin pitkään.

Yhdessä vaiheessa Viljami huusi kovempaa kuin olin koskaan aiemmin kuullut – niin kovaa kuin vain fyysisesti pystyi. Kyyneleet silmissä pidin häntä sylissä ja nojasin hänen kasvoihinsa epätoivoisena päälläni. Yhtäkkiä huuto taukosi ja poika meinasi kellahtaa sylistäni. Laitoin hänet sänkyyn makaamaan, mutta hän virkosi ja huusi jälleen. Kokeeksi nojasin taas hellästi hänen kasvoihinsa, ja hän simahti! Olo oli hitto vie kuin taikurilla tai hypnotisoijalla! Poika oli tottunut siihen, että hän nukahtaa vain läheiseen ihokontaktiin, joten häneen nojaaminen kelpasi. Voi hyvä elämä! Myöhemmin Lindakin on kokeillut samaa juttua päällään ja se on toiminut!

Kaksi muuta tarinaa ovatkin sitten lyhyempiä ja kivempia...

2. Saunomme usein Lindan ja Viljamin kanssa kolmistaan saunavuorollamme. Tavallisesti poika saa aluksi olla saunan lattialla sitterissä jonkin aikaa, kunnes otamme hänet vielä ilman vaatteita toiselle lauteelle syliin lämmittelemään. Nyt Linda oli juuri ottanut pojalta kuteet pois ja olimme suihkuhuoneessa vilvoittelemassa. Linda piti Viljamia pystyssä, kunnes tämä yhtäkkiä vähän huojahti ja huitaisi Lindan jalkaa päällään. Noin kaksi sekuntia jännitimme, alkaisiko Viljami itkemään, mutta vielä mitä: hän purskahti nauramaan! Minä ja Linda repesimme jutulle, ja sekös Viljamin innostusta vain lisäsi. Siinä sitten naureskeltiin kilpaa koko perhe. Yksi parhaita yhteisiä hetkiämme ehdottomasti!

3. Tänään (eilen) päivällä Linda kävi kampaajalla ja minä olin Viljamin kanssa kahdestaan kotona. Meillä oli oikein mukavaa Viljamin kanssa, ja minulla on jo olo, että hän tykkää jo kovasti viettää minunkin kanssani aikaa. (Nauraakin nykyään kanssani esimerkiksi vaipanvaihdossa!) Aioin antaa Viljamille tuttipullosta korviketta, mutta joka kerta, kun vein pullon hänen suulleen, hän alkoi tamppaamaan pulloa kädellään. Totesin siinä ääneen, että eihän tästä nyt mitään tule ja ethän sinä poika voi juoda, jos samaan aikaan hakkaat sitä pulloa. Joka kerta vedin pullon hetkeksi pois, jolloin Viljami kovasti ilmoitti haluavansa sen takaisin. Tarpeeksi monen toiston jälkeen aloin nauraa tilanteen absurdiudelle, ja eiköhän poika revennyt taas myös! Siinä taas naurettiin molemmat, kunnes viimein taisin antaa pullon pojalle ja samalla pitää hänen kättään kiinni, jottei hän pystyisi huiskimaan sillä pulloa. (Noin muutenhan Viljami osaa nykyään pitää pulloa käsillään kiinni, jotta juottajan ei tarvitse kyykkiä pullon kanssa syötön ajan.)

––

Että sellaisia tarinoita tällä kertaa. Kyllä vain on mahtava poika. Jotenkin tuntuu, että päivä päivältä häneen vain kiintyy enemmän. Siinä on kivaa yhteistä tekemistä minulla ja Lindallakin, kun yhdessä kehutaan poikaa ja matkitaan tämän hauskoja ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja ääniä arjessamme. Ihana pieni perhe!

Kelluva Kielisirkus esittäytyy

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhun ja kirjoitankin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös eräs englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työksenikin kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on jo jokunen plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

• Juuri eilen kolme kuukautta täyttänyt poikani Viljami sekä avovaimoni Linda
• Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille tietysti jossain vaiheessa)
• Parisuhde haasteineen ja hienouksineen – minulta löytyy myös vinkkejä ja apuja näihin asioihin
• Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
• Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
• Elämä ja sen tarkoitus (joopa joo...)
• Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista pientä kivaa yhdestä viiteen -asteikolla)
• Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
• Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt oli mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista olisi luvassa! Tarkoitus olisi tällä blogilla päätyä bloggaamaan Kaksplussan bannerin alla. Se olisi nastaa se, ja minulla onkin valmiiksi jo muutama perhepostaus plakkarissa ihan vaikka vain todisteena siitä, että perhebloggaus on kiinnostanut jo jokusen tovin ilmankin tätä blogihakua.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ihan ok aloitus, sanoisin. Ehkä 3-/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa! Joo.

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastavan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Seuraavaksi postaan blogiini muutaman vanhan tekstin viimeisen puolen vuoden ajalta, joten elkääpä ihmetelkö, kun poikani kasvaa hetkessä sikiöstä kolmekuiseksi! :)