Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. joulukuuta 2015

BAI-BAI BEIBI-BEIBI DUBAI

Hehehehehehheheheheh, mikä otsikko!

No joo. Mutta onpahan kivaa pitkästä aikaa kirjoittaa omaa blogia! Lähestulkoon kaksi kuukautta olin hiljaa, mutta enpäs ihan kuitenkaan! Nyt kun kaikille on varmasti tullut selväksi, mikä on mielipide, niin on aika antaa uusien tuulten puhaltaa hirmumyrskyn lailla.

Meikäläinen on nimittäin Dubaissa! Jep, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa – ja aivan yksin vielä! Istun parhaillaan pöntöllä London Crown Hotel 2:ssa. Eijei, toi ei nyt kuulostanut oikealta! Istun siis suljetun WC-pöntön päällä, koska vieressä oleva kylpyamme täyttyy kovalla tahdilla, enkä uskalla tuolta makuuhuoneen puoleltakaan sen liplatusta kuunnella, ettei käy hassusti. Sehän nyt vielä olisi, että joutuisin huomaamaan, kuinka sänky lähtee kellumaan, kun vesi on tullut ammeesta yli äyräiden!

Kello on täällä 19.06, joka on kaksi tuntia enemmän kuin siellä Suomessa. Kesäaikana Dubai on vain tunnin edellä, mutta talviaikana kaksi. Aika hassua sinänsä sekin.

Viimeiset 24 tuntia elämässäni ovat olleet sangen mielenkiintoiset.

Kello 17.55 lähti koneeni kohti Dubaita. Lento kesti 6 tuntia 50 minuuttia, joista sain nukuttua ehkä nippa nappa 1,5 tuntia – aivan maksimissaan 2, vaikka aikamoista mikrounta kyllä tuntui olevan... Muun ajan olin pääasiassa tekemättä yhtikäs mitään. Pitkiä tunteja, sen voin sanoa! Norwegianille erittäin karvaisia, likaisia ja karheita pyyhkeitä siitä, että mitään ruokaa ei ollut lennolla minulle tarjolla! Onneksi olin käynyt Subissa pari tuntia aikaisemmin, sillä muuten olisi todella tullut suru puseroon. Pikkupurtavaa sai ostaa, mutta ainoastaan luottokortti kävi maksuvälineeksi! Yhdessä vaiheessa olin ostamassa jotain paahtisruokaa ja vettä, mutta kun maksu ei mennyt läpi, niin sain kuitenkin sen veden pitää. No sentään!

Saavuin Dubaihin 2.50 eli aikamoisen hulluun aikaan. Raukean väsyneenä ja yksin olin aluksi pelokas kuin pieni pupu. Kun taksimiehet kutsuivat minua kyytiinsä, niin säikyin. Älkää puhuko minulle! Antakaa minun olla! Saatte kaiken, älkää satuttako!

Lisäjännitystä koko hommaan toi se, että minulla ei ollut ennakkoon varattu hotellia, koska olin nohevana poikana päättänyt säästää ekasta yöstä. Matkan lähestyessä olin kuitenkin tullut toisiin aatoksiin ja todennut, että 30–40 euroa sinne tänne, kunhan saa nukkua ja herätä sitten uuteen päivään energisenä. Yksi ongelma kuitenkin oli, että moiseen aikaan on aika vaikea päästä kirjautumaan sisään mihinkään hotelliin, vaikka viimeisiin asti sähköposteja paiskoinkin ja vastauksia odottelin vielä Dubain kentälläkin.

Ensimmäisenä kentällä kaikista turvatarkastuksista ja muista päästyäni menin kuitenkin johonkin irkkukahvilaan tai vastaavaan ostamaan jonkinlaisen kana-ciabattan ja kokiksen. Hinta oli kova, mutta koitin silti tarjota vitosen tippiä kiinalaismuorille. Hymyili ja nauroi vain, että ei tarvitse. Yllättävää – sillä oli kuitenkin semmonen tippisysteemi siinä!

Koitin nukahtaa penkille, mutta totta maar vaikeaa se oli! Puolisen tuntia kaiketi sain ummistettua. Pian kentällä vartominen alkoi kuitenkin tympiä, joten päätin siinä kuuden maissa lähteä metrolla suhaamaan. Ammattilaisen elkein tilasin myyjältä single-tiketin Burjumaniin ja menin ehkä noin 18 minuuttia kestäneen matkan ongelmitta perille. Aika paljon oli jengiä liikenteessä, eikä minuakaan enää oikein jaksanut pelottaa. Pimeää oli kuitenkin.

Kun nousin metrosta ja pääsin lopulta maan pinnalle, olikin tullut valoisaa. Kaunis Dubain aurinko oli noussut ja tunsin itseni aikaiseksi aamunkulkijaksi, enkä niinkään yövirkuksi valmiiksi uhriksi. <3 Vähän jo alkoi ilostuttaa! Jokusen vaiheen jälkeen löysinkin viimein hotellilleni, joka kuitenkin oli vielä täynnä. Sain kuitenkin ladata kännykkäni, josta oli jo Dubain lentokentällä mennyt akku sangen loppuun. Annoin akun ladata jonkin aikaa ja lähdin sitten vielä seikkailemaan kaupungille.

Vastavalokuva, ei kerro niin mitään LOL

Kaupungilta löysin sekä Subwayn että tietokoneliikkeitä, mikä oli aika jees, sillä minulla oli nälkä ja suuri tarve uudelle tietokoneen laturille, koska aiempi oli räsä! (Olin kotimaassa ollut jo hetken ilman laturia, koska Dubaista saisi halvemmalla vaikkapa muutaman.)

Subway ei ollut kovin kiva kokemus, sillä paahtopaistiani mainostettiin 100 % halalina, mikä on tietenkin täällä maassa tyypillistä. Halal-lihahan on siis valmistettu muslimitavoille uskollisesti niin, että eläimeltä on vedetty kurkku auki ja veret vuodatettu Allahin nimeen pois. Muistaakseni sanana halal tarkoittaa sallittua. Oli jotenkin vaikea syödä sitä lihaa, kun mieleen tulvahti kurkku auki olevia eläimiä. Pieni osa menikin roskiin.

Seuraavaksi menin tietokoneliikkeeseen, jossa kauan käänneltiin ja väänneltiin läppäriäni sarjanumeron toivossa. Lopulta mukavan oloinen filippiiniläisjäbä sanoi, että hinta laturille olisi 400 dirhamia (eli noin 100 euroa). Tähän en millään muotoa suostunut, joten jäbä pudotti 350 dirhamiin. Ei kelvannut edelleenkään, oli ihan Suomen hintoja! No se jäbä sitten diilasi minulle 180 dirhamilla vastaavan mallin, joka ei ole kuitenkaan Applen oma. Tämä oli ihan ok, vaikka edelleen hinnaksi tuli 45 euroa... Uskon, että tuosta päästäisiin täällä alemmaksikin, mutta kun siinä oli sen verran turistu ja tarve oli kuitenkin akuutti, niin päätin yhden ostaa...

Filippiiniläisjäbä soitti jollekin ja totesi minulle, että 20 minsaa menisi. Sitten jutteli kanssani mukavia ja puhuttiin Suomesta ja Angry Birdsistä ja Clash of Clansista ja lämpötiloista ja työviikoista. Kuulemma Dubaissa työviikko on yleensä kuuden päivän mittainen ja jengi tekee jopa 12 tunnin vuoroja!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Eipä tällaisia tuolla kaupungilla kuljeskelemalla opi, joten oli ihan mainiota kyllä jubata!

MUTTA. Aikaa vain kului ja kului. Vähitellen rupesi risomaan. Jäbä toi parit pienet vesipullot minulle eli tarjosi vettä odotellessa. Ihan jees, mutta kestää kestää edelleen... Jumatsuikka, se otti siinä uuttakin puhelua. Kun oli mennyt ehkä noin 40 minuuttia, niin sanoin, että nyt pitää kyllä vähitellen pyytää alennusta. Hymyili vaivautuneesti, että good price on jo. Joo-o... Kesti vieläkin, joten kohta totesin, että varron vielä kuusi minuuttia, mutta sitten kyllä lähden! Ukaasista peloissaan jäbä vieläkin soitteli, että täällä on odotettu melkein 50 minuuttia, että mikä kestää...

Lopulta joku tuli tuomaan sen laturin, mutta oli siinä mennyt varmaan 52 minuuttia tai jotain. Katsoin pokkana sitä filippiiniläistä silmiin ja sanoin, että "I am still wanting for that discount" tai jotain semmoista... Pitkä katsekontakti, vaivautunut hymy ja "it's a good price................" Ladoin suurieleisesti 200 dirhamia pöytään sanomatta oikein mitään. Jäbä kirjotti kuitin ja kiitteli, kun odotin  sekä pahoitteli. Sanoin vielä it's okay ja bye.

Lähdin takaisin hotellia kohti ja viimein pääsin huoneeseeni, joka on kyllä aika MAGEE. Kyllähän täällä kelpaa olla ja asustaa ja töitä tehdä. Hyvä sijainti myös. Päätin vetää noin 4 tunnin tirsat, mutta vedinkin vain noin 2 tunnin tirsat. Päätin lähteä kaupungille ja ostin vähän halpoja vaatteita (jotka Lindan mielestä todennäköisesti ovat rumia) ja jotain namiskuukkelia sun muuta. Oli kyllä niin nastaa kulkea tuolla ulkona ehkä noin 25 asteen lämmössä! Niin kaunis kaupunki ja isot tiet. Näkee kauas ja on vaaleita mukavia värejä. Kaupoissakin on tosi kiva kuljeskella ja kaikki ovat niin ystävällisiä. Aina sanotaan söör ja kiitetään. Kaupassakin kun maistoin jonkun naisen tarjoamaa tonnikalaleipää, niin kun sanoin, että pitää vähän miettiä mutta hyvää oli, niin vastaus oli että thänk juu söör. Tulee olo kuin kuninkaalla, kun kunnioitetaan näin.

Mutta huomenna sitten lisää! Tänään vetäydyin aika aikaisin, jotta sain vähän duunia tehtyä ja lepuutettua jalkojanikin. Harmi, etten ollut saanut aktiivisuusrannekettanikaan ladattua kotona hetkeen, niin en saanut tästä päivästä kuin pienen määrän askelia ylös. Oli kuitenkin todella toiminnallinen päivä!

Huomenna sitten Dubai Film Festivaleilla, jonne pääsen pressinä! Jepujee! Tulee mukavaa! Seuraavaksi kuitenkin kylpyyn ja sitten melko pikapuoliin nukkumaan, niin jaksaa huomenna olla skarppina auringon aikaan!

Kiitos lukemisesta! Tuli aika pitkä paasaus... Seuraavalla kerralla enemmän huumoria messiin ja muutenkin paremmat jutut! MOIKKA!

(Noin vajaa 40 minsaa meni kirjottaa tää.)

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lontoo-blogi #2 – huikeita kuvia!



Toinen blogi Lontoosta lähtee käyntiin nyt ja jatkaa siitä, mihin viimeinen jäi!

Kun olin hieman rentoutunut hostellilla, oli taas aika jatkaa matkaa. Tarkoitukseni oli hakea kylältä jotakin ruokaa tai pientä purtavaa, ja päädyinkin lopulta Arlington Cafe -nimiseen mestaan tässä lähellä. Listalla oli aamupalojen lisäksi kaikenlaisia voileipiä, paahtiksia ja muuta hiukopalaa.

”A cheese and ham sandwich and a light coke, please!” sanoin harvinaista kyllä täydellisellä intonaatiolla – tai ainakin kerrankin oli sellainen olo, että sain äänenkorkeuteni kulkemaan hyvinkin uskottavalla ja oikeankuuloisella tavalla. Vaikeahkoa aksenttia mumiseva naikkonen vastaili ”Jotainjotainjotain, je? Jotainjotainjotain, je?” Muistaakseni varmistin hänelle tämän jälkeen vielä tilaukseni uudemman kerran. Seuraavaksi minua pyydettiin valitsemaan paikka ja menemään istumaan.

Istahdin lähelle ikkunaa, josta kajasti kaunis auringonvalo. Lämpötila on kuulemma ollut täällä viime päivinä sellaista 18 asteen luokkaa, eli täällä eletään jo alkukesää. Päähäni tuli hassu ajatus, että koska osaan tätä kieltä hyvin, niin minähän voisin teoriassa vaikka asuakin täällä. Ainoa vain, että tarjoilija tuli luokseni kahvikuppi kädessä! Sanoin tilanneeni dieettikokista (vaikka vahingossa olin kai suomalaisittain puhunutkin ”lightti-kokiksesta”), minkä jälkeen tarjoilija kantoi kahvin pois ja toi minulle hitto vie tavallista kokista! Toistin vielä tilaukseni, ja tarjoilija toi minulle vihdoin ja viimein dieettikokista. Jäin miettimään, oliko amerikkalaisittain lausumani englannin kieli liian vaikeaa näille ihmisille.


Läheltä The Woodberry -hostelliamme

Syötyäni maittavan leipäni kävin viereisessä kaupassa harkitsemassa virvoitusjuoman hankkimista. Totesin, että voisin mahdollisesti ostaa jotain juotavaa reppuun evääksi – ja tajusin samalla, että olin unohtanut reppuni äskeiseen ruokapaikkaan! Huh, siellähän se oli nurkassa! Vaan ei saakeli, en todellakaan tahdo toistaa viimekertaisen Britti-reissuni katastrofia, kun menin hukkaamaan laukkuni ja siinä samassa esimerkiksi passini!

Minulla oli todella monta tuntia kulutettavana ennen kuin Juuso saapuisi Lontooseen ja Antin ja Janin potkupallomatsi loppuisi. Siispä lähdin tutkimaan kaikenlaisia poikkikatuja täällä Seven Sistersin lähimaastossa. Yllätyksekseni huomasin, että tämä paikkahan on kuin Lontoon oma Kontula! Köyhyyttä, ankeutta, kerjääjiä, alkoholisteja ja etnisyyttä. Tuntui, että olin valkoisena miehenä vähemmistössä, ja jokaisella kulmalla oli jokin erikoinen ravintola. Oli karibialaista, pakistanilaista ja jopa ugandalaista ruokapaikkaa, ja nekin harvat eurooppalaista ruokaa tarjoavat liikkeet mainostivat islaminuskoisten halal-lihaa. Pienoinen kulttuurishokki tällaiselle suomalaissällille!



Rasismi on ilmeisesti jonkinlainen ongelmakin täällä alueella

Pitkällisen vaeltelun jälkeen päädyin makoisaan herkkupuotiin, jonka menusta tilasin valkosuklaakrepin. Menu oli kuitenkin vanhentunut, joten jouduin tyytymään valkosuklaavohveliin – mutta ai että miten herkullista se olikaan! Maiskutellessani vohvelia katselin televisiosta musiikkivideota, jonka naisartistia en tunnistanut. Maksun yhteydessä kysyin myyjältä laulajan nimeä, mutta hän oli jotenkin nihkeänä eikä kuulemma tiennyt. Ei sitten.


Rupesin miettimään rahatilannettani. Ulkomailla on se ongelma, että mitä enemmän kiertelee paikkoja, sitä enemmän tekee mieli kuluttaa rahaa ja ostaa syötävää. Päätin, että nyt oli aika rauhoittua ja mennä vieressä olevaan kauniiseen puistoon istuskelemaan. Hetken aikaa ihastelin silmieni edessä avautuvaa maisemaa ja fiilistelin sitä, että olin yksin Lontoossa vailla minkäänlaista kiirettä. Muiden odottaminen ei tuntunut enää työläältä, vaan pystyin kerrankin nauttimaan joutilaisuudesta täysin siemauksin.



Kyltit ja maamerkkien tekstit kertoivat minulle, että olin tullut Tottenhamiin. Siellä sitten kiertelin ympäriinsä ja talsin jalkapohjani puhki asti, kunnes jossain vaiheessa kavereille alkoi olla ajankohtaista suunnitella kohtaamispaikkaa. Muutama epämääräinen puhelu soiteltiin, kun sovitettiin menoja yhteen, mutta silti oikein mitään järkevää tai lopullista ei saatu lyötyä lukkoon. Päädyin viettämään vielä pitkän aikaa yksin ja käymään esimerkiksi paikallisessa Alepassa eli Tescossa hieman shoppailemassa.

Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.


























Kun vihdoin saimme köörimme kasaan, kävimme vielä majoituksella huoahtamassa ja päädyimme pian joukolla etsimään ruokaa. Menimme muiden kolmen toiveesta epämääräiseen burgeripaikkaan, jonka ruualle itse annoin 1,5/5, mutta muut puhuivat kolmesta tai jopa tilanteeseen nähden viidestä! En kyllä oikein ymmärtänyt kamujen kiintymistä mokoman paikan burgereihin, joissa oli kaiken kukkuraksi kaikista kauheinta makua eli punajuurta sisällä, yök! Lisäksi meinasin vielä tuonnekin paikkaan unohtaa reppuni! Mitä ihmettä?!

Muut alkoivat mieliä keskustaan baarien suuntaan, mutta minä totesin, että en yksinkertaisesti jaksa. Univelkoja olisi hyvä maksella takaisin, ja muutenkin minulla on liian raskas olo moiseen humputteluun ja valvomiseen. Ei tänään, ei.

Tällä hetkellä istuskelen yksin huoneessamme. Muutkaan eivät lopulta jaksaneet lähteä kauemmas, vaan tyytyivät hostellimme aulapubiin, jossa he oletettavasti pelaavat biljardia ja ottavat ehkä yhden tai kaksi. Itse olen sen verran sippi, että ei oikein innosta. Askelmittarikin kertoo karua tarinaa: kävelin tänään noin 19 000 askelta!

Nyt voisi alkaa vähitellen käydä unille. Huomenna luvassa jotain ihan muuta! Loppuun kuitenkin vielä satunnaisia kuvia tältä päivältä. Se on moro!





lauantai 11. huhtikuuta 2015

Lontoo-blogi #1 – sisältää todella hyvää huumoria ja videon

No okei, tavallaan tämä on jo numero 2, koska vastahan yöllä ilmoittelin tulevani tänne. Nyt olen kuitenkin vasta saapunut, joten tavallaan tämä on ensimmäinen varsinainen Lontoo-blogini. Ja jo nyt on paljon ehtinyt tapahtua!

Heräilin puhelimeni herätykseen Lindan ja Viljamin vierestä kello 4.15. Olin ehtinyt nukkua 4,5 tuntia, ja olin juuri niin unessa, että etsin lattialla ollut kännykkääni aluksi pöytälaatikosta, jossa ei ole koskaan säilytetty yhtään mitään. Lindakin vähän virkosi romuamiseeni, mutta nukahti heti uudestaan. Siirryin lopulta vähin äänin ulos huoneesta ja rupesin laittautumaan valmiiksi. Ulko-ovesta astelin ulos vähän ennen aamuviittä, ja aloitin heti ripeän aamukävelyn kohti Rautatieasemaa ja lentokentälle lähtevää bussia. Tuntui siistiltä olla niin aikaisin hereillä, kun osa vasta ryömi baarista kotiin.

Vähän reippaan 20 minuutin kävelyn jälkeen olin jo saapunut bussipysäkille. Matka kentälle sujui kivasti, ja löysin netistä sivuston, joka osasi kertoa tulevan lentoni terminaalin ja portin jo ennakkoon. Lentoasemalla ei mitään ihmeellistä tapahtunut, mutta koneessa kylläkin.

Suunnistin Norwegianin koneessa perälle ikkunapaikalle 29A. Vieressäni istui arviolta noin viisikymppinen nainen ja hänen vieressään tyttö, jonka arvioin hieman itseäni vanhemmaksi. Tulkitsin heidän small-talkistaan, että he eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, ja minutkin he ottivat iloisesti vastaan, kun möngin paikalleni. Tavalliseen tapaani päätin kuluttaa osan lentoajasta ottamalla lepiä, eikä mennyt kauankaan, kun olin jo unessa.

Kun noin tunnin unien jälkeen heräilin, vieressäni istuvat naiset keskustelivat keskenään jo varsin innokkaasti. Kohta vanhempi eukko kysyi jo minultakin, että olenko menossa lomalla vai mitenkä. Kerroin olevani matkalla katsomaan kavereidddfffd

Huh! Eikös loppunutkin oudosti tuo kappale? Johtuu siitä, että d-näppäin läppärissäni jäi hieman jumiin, koska alla oli jokin roska. Kampesin sitten kirjaimen hetkellisesti irti ja kaadoin samalla lähes täyden teemukin pöydälle, läppärini alle sekä housuilleni! Voi vitt*! Onneksi d-kirjain sentään toimii nyt ilman ongelmia...

Mutta niin siis, kerroin eukolle olevani matkalla katsomaan kavereideni kanssa showpainia, mikä on tietenkin totta. Siinä sitten turistiin loppumatka (noin 1,5 tuntia) kaikennäköisistä asioista kolmistaan. Kunnon bondausta, vaikkei edes nimiä kerrottu – paitsi Viljamin nimen kerroin ja kuvankin näytin! Sivuhuomiona keksin myös idean kirjasta, joka olisi pelkkää kahden lentokoneessa toisiinsa tutustuvan ihmisen dialogia. Voisi olla aikamoinen taideteos! (Käytin siis tuota yhdyssanaa nyt eri merkityksessä kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitetaan – en halunnut toistaa sanaa kirja sanomalla taidekirja.)

Kolmikkomme ei hajonnut lentokoneen laskeutumiseenkaan, vaan lähdimme porukalla suunnistamaan tietämme ulos Gatwickilta. Oli hassua talsia kentällä kahden käytännössä tuntemattoman ihmisen kanssa, kun kuka tahansa meistä olisi koska tahansa voinut sanoa, että "no niin, morjens" tai muuten vain kadota paikalta pahemmin ilmoittamatta.

25-vuotiaaksi paljastunut nuorempi nainen putosi porukasta ensin. Hän jäi odottamaan matkalaukkujaan ja tokaisi, että eihän meidän tarvitsisi odottaa. Minulla ei olisi sinänsä mikään kiire ollut, mutta eukko totesi nopeasti, että "no ei sitten muuta kuin soronoo!" (no ei ihan noin, mutta kuitenkin). Vanhan rouvan kanssa päädyin sitten jatkamaan aina London Victorialle asti, eli vielä noin tunnin. Nuori tyttö halasi porukasta jäädessään meidät molemmat, mutta vanhempi päätyi lopulta lähtemään paljon vähemmillä fanfaareilla. On se elämä silti ihmeellistä, kun tuosta vain voi päätyä keskustelemaan ja hengaamaan tuiki tuntemattomien kanssa!


London Victorialla riittää aina hulinaa

London Victorian asemalla varroin hieman yli tunnin, kunnes paikalla jo keskiviikosta asti olleet kamuni Antti ja Jani saapuivat. Hassua nähdä niin suuressa ja ruuhkaisessa paikassa yhtäkkiä kaksi tuttua kasvoa – voihan ne tärskyt sopia siis näköjään ulkomaillekin! Vaihdettiin ihan muutama sana, kunnes Antti vuorostaan lähti omille teilleen tapaamaan jotain vaihdossa olevaa kaveriaan. Janin kanssa aloitettiin matka kohti The Woodberry -majoitustamme, jossa meikäläinen istuu parhaillaankin. Tämä Seven Sisters -niminen alue on kyllä todella mukava ja pikkukylämäinen, vaikka onkin vain 17 minuutin päässä keskustassa.

Täällä Woodberryllä ajattelin istuskella hetken aikaa. Jani lähti täältä jo pois ja Anttia vastaan, sillä he menevät tänään katsomaan englantilaista jalkapalloa. Minun kaiketi on määrä tavata porukkamme neljättä hahmoa (Juusoa) siinä vaiheessa, kun hän saapuu omalla lennollaan Tampereelta Lontooseen. Tämän pitäisi tapahtua vasta joskus kahdeksan maissa.

Huoneemme täällä ei ollut vielä valmiina, joten minä jäin vartomaan sinne pääsyä ja Jani jätti kamansa respaan. Tarkoitukseni olisi hieman suoristaa jalkojani ja ladata luuriani ennen lähtöä seikkailemaan yksin. Kello on täällä vasta 13.31, mutta uunituore Polar-aktiivisuusmittarini kertoo minun ottaneen tänään jo 8325 askelta. Aika hyvin!

Niin ja tuo tee, jonka kaadoin, oli ilmainen, koska huoneessamme on kestänyt. Harmillista kyllä, että menin kaatamaan sen ja vieläpä syliini. :((((((((((((( Pitäisiköhän ostaa uudet housut?

Kielisirkus sanoo thanks ja quittaa. Myöhemmin tulossa kuvia ja toivon mukaan jännittävämpiä blogeja...

Ps. Huone on valmis nyt! 34 minuuttia myöhässä.