Toinen blogi Lontoosta lähtee käyntiin
nyt ja jatkaa siitä, mihin viimeinen jäi!
Kun olin hieman rentoutunut
hostellilla, oli taas aika jatkaa matkaa. Tarkoitukseni oli hakea
kylältä jotakin ruokaa tai pientä purtavaa, ja päädyinkin
lopulta Arlington Cafe -nimiseen mestaan tässä lähellä. Listalla
oli aamupalojen lisäksi kaikenlaisia voileipiä, paahtiksia ja muuta
hiukopalaa.
”A cheese and ham sandwich and a light
coke, please!” sanoin harvinaista kyllä täydellisellä
intonaatiolla – tai ainakin kerrankin oli sellainen olo, että sain
äänenkorkeuteni kulkemaan hyvinkin uskottavalla ja oikeankuuloisella tavalla.
Vaikeahkoa aksenttia mumiseva naikkonen vastaili ”Jotainjotainjotain,
je? Jotainjotainjotain, je?” Muistaakseni varmistin hänelle tämän jälkeen vielä tilaukseni uudemman kerran. Seuraavaksi minua pyydettiin valitsemaan paikka ja menemään
istumaan.
Istahdin lähelle ikkunaa, josta
kajasti kaunis auringonvalo. Lämpötila on kuulemma ollut täällä
viime päivinä sellaista 18 asteen luokkaa, eli täällä eletään
jo alkukesää. Päähäni tuli hassu ajatus, että koska osaan tätä
kieltä hyvin, niin minähän voisin teoriassa vaikka asuakin täällä.
Ainoa vain, että tarjoilija tuli luokseni kahvikuppi kädessä! Sanoin
tilanneeni dieettikokista (vaikka vahingossa olin kai suomalaisittain
puhunutkin ”lightti-kokiksesta”), minkä jälkeen tarjoilija kantoi
kahvin pois ja toi minulle hitto vie tavallista kokista!
Toistin vielä tilaukseni, ja tarjoilija toi minulle vihdoin ja
viimein dieettikokista. Jäin miettimään, oliko amerikkalaisittain
lausumani englannin kieli liian vaikeaa näille ihmisille.
Läheltä The Woodberry -hostelliamme
Syötyäni maittavan leipäni kävin
viereisessä kaupassa harkitsemassa virvoitusjuoman hankkimista.
Totesin, että voisin mahdollisesti ostaa jotain juotavaa reppuun
evääksi – ja tajusin samalla, että olin unohtanut reppuni äskeiseen ruokapaikkaan! Huh, siellähän se oli nurkassa! Vaan ei saakeli, en todellakaan
tahdo toistaa viimekertaisen Britti-reissuni katastrofia, kun menin
hukkaamaan laukkuni ja siinä samassa esimerkiksi passini!
Minulla oli todella monta tuntia
kulutettavana ennen kuin Juuso saapuisi Lontooseen ja Antin ja Janin
potkupallomatsi loppuisi. Siispä lähdin tutkimaan kaikenlaisia
poikkikatuja täällä Seven Sistersin lähimaastossa. Yllätyksekseni
huomasin, että tämä paikkahan on kuin Lontoon oma Kontula!
Köyhyyttä, ankeutta, kerjääjiä, alkoholisteja ja etnisyyttä.
Tuntui, että olin valkoisena miehenä vähemmistössä, ja
jokaisella kulmalla oli jokin erikoinen ravintola. Oli karibialaista,
pakistanilaista ja jopa ugandalaista ruokapaikkaa, ja nekin harvat
eurooppalaista ruokaa tarjoavat liikkeet mainostivat islaminuskoisten
halal-lihaa. Pienoinen kulttuurishokki tällaiselle
suomalaissällille!
Rasismi on ilmeisesti jonkinlainen ongelmakin täällä alueella
Pitkällisen vaeltelun jälkeen päädyin
makoisaan herkkupuotiin, jonka menusta tilasin valkosuklaakrepin.
Menu oli kuitenkin vanhentunut, joten jouduin tyytymään
valkosuklaavohveliin – mutta ai että miten herkullista se olikaan!
Maiskutellessani vohvelia katselin televisiosta musiikkivideota,
jonka naisartistia en tunnistanut. Maksun yhteydessä kysyin myyjältä
laulajan nimeä, mutta hän oli jotenkin nihkeänä eikä kuulemma
tiennyt. Ei sitten.
Rupesin miettimään rahatilannettani.
Ulkomailla on se ongelma, että mitä enemmän kiertelee paikkoja,
sitä enemmän tekee mieli kuluttaa rahaa ja ostaa syötävää.
Päätin, että nyt oli aika rauhoittua ja mennä vieressä olevaan
kauniiseen puistoon istuskelemaan. Hetken aikaa ihastelin silmieni
edessä avautuvaa maisemaa ja fiilistelin sitä, että olin yksin
Lontoossa vailla minkäänlaista kiirettä. Muiden odottaminen ei
tuntunut enää työläältä, vaan pystyin kerrankin nauttimaan joutilaisuudesta
täysin siemauksin.
Kyltit ja maamerkkien tekstit kertoivat
minulle, että olin tullut Tottenhamiin. Siellä sitten kiertelin
ympäriinsä ja talsin jalkapohjani puhki asti, kunnes jossain
vaiheessa kavereille alkoi olla ajankohtaista suunnitella
kohtaamispaikkaa. Muutama epämääräinen puhelu soiteltiin, kun
sovitettiin menoja yhteen, mutta silti oikein mitään järkevää tai lopullista ei saatu
lyötyä lukkoon. Päädyin viettämään vielä pitkän aikaa yksin ja käymään
esimerkiksi paikallisessa Alepassa eli Tescossa hieman
shoppailemassa.
Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.
Tescon pihalla joku yllättäen naputti minua selkään ja sitten osoitti huppariani, jossa minulla on vanhojen Sega-laitteiden kuvia. En tajua, mistä oli kyse, sillä henkilö ei hymyillyt eikä vastannut kyselyihini mitään, vaan jatkoi vain matkaansa. Eikä hän kyllä oikein takaa voinut nähdä hupparianikaan ennakkoon, joten tuskin oli kyse Sega-fanista. Todella omituinen kohtaaminen.
Kun vihdoin saimme köörimme kasaan, kävimme vielä majoituksella huoahtamassa ja päädyimme pian joukolla etsimään ruokaa. Menimme muiden kolmen toiveesta epämääräiseen burgeripaikkaan, jonka ruualle itse annoin 1,5/5, mutta muut puhuivat kolmesta tai jopa tilanteeseen nähden viidestä! En kyllä oikein ymmärtänyt kamujen kiintymistä mokoman paikan burgereihin, joissa oli kaiken kukkuraksi kaikista kauheinta makua eli punajuurta sisällä, yök! Lisäksi meinasin vielä tuonnekin paikkaan unohtaa reppuni! Mitä ihmettä?!
Muut alkoivat mieliä keskustaan
baarien suuntaan, mutta minä totesin, että en yksinkertaisesti
jaksa. Univelkoja olisi hyvä maksella takaisin, ja muutenkin minulla
on liian raskas olo moiseen humputteluun ja valvomiseen. Ei tänään,
ei.
Tällä hetkellä istuskelen yksin
huoneessamme. Muutkaan eivät lopulta jaksaneet lähteä kauemmas,
vaan tyytyivät hostellimme aulapubiin, jossa he oletettavasti
pelaavat biljardia ja ottavat ehkä yhden tai kaksi. Itse olen sen
verran sippi, että ei oikein innosta. Askelmittarikin kertoo karua
tarinaa: kävelin tänään noin 19 000 askelta!
Nyt voisi alkaa vähitellen käydä unille. Huomenna luvassa jotain ihan muuta! Loppuun kuitenkin vielä satunnaisia kuvia tältä päivältä. Se on moro!
Voi pyhä elämä, pidä nyt jooko laukustas kiinni kynsin ja hampain!! Ja minä muka hajamielinen kun unohdan näyttää S-bonuskorttia. Mutta ymmärrän kyllä, kun juttelee kamujen kanssa niin huomio on keskustelussa. Mut monta päivää vielä jäljellä, koita nyt tuoda laukkus Suomeen asti!! Hehe, paikallinen Kontula! :DD Vohveli! <3333333 Namiskuukkeli sentään!
VastaaPoistaLaita vyö vartalon ympärille, niin että se pitää repun kiinni sun selässä!
VastaaPoistaAwww ihana etana! Haluisin maalata meidän olkkariin tolalsen. :) Mutta 19 000 askelta, you go boy!
VastaaPoista