Kello on 1.48, ja Linda ja Viljami vetelevät kilpaa hirsiä sekä sikeitä. Kysymys tällä kertaa kuuluukin, että miksi hitossa ihmiset unissaan vetelevät hirsiä, ja mitä ne hirret oikein ovat? Parempihan niitä tietysti on vedellä kuin roikkua niissä, mutta kuitenkin tuo(kin) sanontapa kummastuttaa. Niin ja entäs mitä ne sikeät sitten ovat? Vissiinkin kyse on sikeistä unista.
Sikeä, sikeä, sikeä. Miksi niin moni sana tuntuu omituiselta, kun sitä toistaa? Toistaa, toisto, toistaja, toistettu, toistua, toistaminen, toistetusti. Eikö muka tunnu omituiselta? Tai kuulosta. Voiko sana ylipäätään tuntua? Tuntuuhan se huulilla. Siltikin tuota tuntumista toistellaan ihmeellisen paljon. Voidaan vaikka kysyä voittajalta, että miltä nyt tuntuu. Miltä silloin muka voisi tuntua? Tuntuvatko tunteet ylipäätään vai tarkoittaa tuntuminen tuossa yhteydessä tunnetilaa eikä niinkään fyysistä kokemusta? Toisaalta eivätkö tunnetilatkin tunnu fyysisesti? Mene ja tiedä tai vaihtoehtoisesti tule ja ole tietämättä. Saat itse päättää.
Mutta kyllä monet ihmiset kertovat, että esimerkiksi jokin idea voi tuntua joltakin. Tai vaihtoehtoisesti idea voi kuulostaa joltakin. Voiko idea sitten myös maistua joltakin, näyttää joltakin tai haista joltakin? Miksi nuo vaihtoehdot kuulostavat höhlemmiltä kuin idean tuntuminen?
Mikä olikaan tämän kirjoitukseni pointti? Päästää ulos kertyneitä tekstuaalisia paineitani! Joskus kirjoitan silkan kirjoittamisen vuoksi. Se on sitä, kun aivoihin iskee inspis, joka on pakko ottaa pois. Siis ihan samalla tavalla kuin korvamadon kohdatessaan on pakko hyräillä ja lauleskella. Korvamato, aika kummallinen sana sekin. Miksi jokin musiikkikappale halutaan rinnastaa matoon?
On se kieli vain yhtä sirkusta ilman meikäläistäkin. Mutta minähän olenkin vain henkilö, joka tahtoo tuoda tämän sirkuksellisuuden tai sirkusmaisuuden ihmisten tietoisuuteen. Onhan kuitenkin aika jänskäpänskä juttu, että meillä ylipäätään (kas kun ei alipäätään) on tällainen kieli (kas kun ei huuli [kas kun kaskun murjaisin]), joka on täynnään omituisia sanontatapoja, joita kukaan ei tavallisesti pidä omituisena.
Minä tykkään leikkiä yhdyssanoilla.
Joo, senpä minä sanoin. Niinkin hassulla jutulla kuin yhdyssanoilla minä tykkään leikkiä.
Meinasin laittaa Facebookiin videon, jossa seison käsilläni uima-altaassa. Videon kuvatekstiksi (vaiko videotekstiksi) meinasin pistää "Taidon näyte". Tavallisestihan taidonnäyte on yhdyssana, mutta sain eräänlaista tyydytystä ajatuksesta, että tuolla tavoin kiskoisin sen kahdeksi kappaleeksi. Tavallaan tällainen vakiintuneiden yhdyssanojen halkominen nimittäin mielestäni tuo esiin sanan ytimen ja alkuperäisen tarkoituksen. Vai eikö muka ole hauskaa ajatella, että taidonnäyte on itse asiassa näyte, joka annetaan taidosta – tai jopa taidon itsensä antama näyte! Vielä ehkä mielenkiintoisempi esimerkki voisi olla sateen kaari, eli sateenkaari. Kuinka moni ajattelee sanan sateenkaari nähdessään, että kyseessä on sateen muodostama tai esiintuoma kaari? Uskaltaisin väittää, että ani harva.
Nyt olen 20 minuuttia kirjoittanut. Kello on 2.08, ja meikämies lähtee nyt vetelemään hirsiä ja sikeitä – koitan kuitenkin vedellä omiani, etteivät nuo kaksi muuta väsynyttä tyyppiä herää.
Daughter moro! (Ei siis son moro.)
Edit: Jäinkin editoimaan tätä tekstiäni vielä. Nyt kello on jo 2.22. Aika uinahtaa.
2.23 nyt. 35 minuuttia elämästäni tähän turhuuteen. Mutta ainakin tämä aika on nyt ikuistettu. Arvo sekin.
2.24.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti