Täällä sitä taas ollaan kotona päätteen ääressä. Heitin tuossa ihan vasta neljän päivän kiekan Brittein-maalla, minkä vuoksi nämä kuukausittaiset Viljami-päivitykset olivat hetken tauolla. Alun perin ajattelin blogata Viljamista jokaisen kuun kahdeksas päivä, mutta tällä kertaa elämä tuli eteen. Matkallani ei oikein ollut aikaa syvällisille beibipohdinnoille. Matkastani kerron todennäköisesti piakkoin lisää!
Nyt Viljami on jo neljän kuukauden ja yhden viikon ikäinen. Äsken selasin lävitse aiemman kuun päivitykseni ja yllätyin, kuinka paljon tähän viimeiseen päälle viiteen viikkoon onkaan näemmä mahtunut uutta. Uskomattoman nopeasti tuo poika kehittyy!
On todella erikoista huomata, miten Viljami oppii uusia juttuja välillä harppauksittain. Jonain päivinä sitä vain huomaa, että mitenkäs ihmeessä se poika jo tuollaistakin osaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on, kun matkani jälkeen huomasin, kuinka hyvin Viljami jo osaa tarttua tavaroihin. Kun Linda heilutteli äitiyspakkauksen mukana tullutta hammasharjaa pojan edessä, nappasi tämä kohta jo yllättävänkin vankan otteen harjasta. Siinä se poju sitten huitoi sillä harjalla ympäriinsä kuin tajuamatta, että se oli nyt hänen komennuksessaan. Eikä aikaakaan, kun harja jo löysi tiensä suuhun asti! Jos Viljami tosin ottaa harjaa liian alhaalta kiinni, voi harja päätyä suun sijasta jonnekin silmän tienoille. Tällöin poika tietysti vielä sadattelee turhautumistaan ääneen. Jos ote on kuitenkin tarpeeksi alhaalta, osaa poju mekaanisen näköisesti viedä esineen suuhunsa ja imeä sitä.
Tarttumisen ja suuhun viemisen lisäksi Viljami on oppinut myös päristelemään suutaan. En oikein tiedä, voiko tätä sillä tavalla kutsua taidoksi, kun eihän tuosta paljon hyötyä ole, mutta hupaisaa se ainakin on! Hauskin Viljamin uusi taito on kuitenkin ehdottomasti nauraminen, joka kuulostaa aika karikatyyrimäiseltä hohotukselta. Harmikseni en oikein itse ole vielä onnistunut mukulaa naurattamaan, vaikka Linda tuntuu tekevän sitä harvase päivä...
Vähitellen pojan käytöksessä alkaa näkyä myös kuinka äiti on kuitenkin se #1. Usein jos Linda lähtee tunniksi tai pariksi luennolle tai liikuntamenoihin, on Viljami minun kanssani tavallista itkuisampi. Usein on käynyt niin, että poika tankkaa Lindan poissa ollessa huomattavasti enemmän maitoa kuin muuten. Kenties maito muistuttaa häntä äitistä tai muuten vain toimii lohdutuksena ikävään. Tästä huolimatta poika kuitenkin selvästi pitää myös minusta ja usein tuntuu tahtovan hymyillä ja heittää läppää kanssani. Äiti on tuki ja turva, kun taas isän kanssa on eri tavalla kivaa... Vaan odottakaahan lapsuusikää, kun minä sitten opetan pojan kopittelemaan ja pelaamaan kanssani Xboxia!
Hassua tässä vauvan kehittymisessä on se, kuinka iso osa vauva kuitenkin onkaan vanhempiensa arkea. Kun pienokainen oppii uusia taitoja, muuttuu vuorovaikutus hyvin nopeasti. Nyt kun Viljami esimerkiksi osaa nauraa ja tarttua, avaa se paljon uusia mahdollisuuksia leikkimiselle. Siinä missä aiemmin poika lähinnä seuraili sivusta, nyt hän tahtoo mukaan asioihin. Hänelle pitää laulaa, häntä pitää kutittaa, hänelle pitää ojentaa leluja ja muutenkin häntä täytyy huomioida hyvin eri tavalla kuin alussa. Onneksi haastavuuden ja lisääntyneen huomioimistarpeen rinnalla myös koko touhun palkitsevuus on nousussa – suloinen hymy on kiva kiitos työstä kuin työstä ja lapsukaisen höpsöjä touhuja on sekä kunnia että viihdyttävää seurata vierestä.
