Still alive, nigga

Anteeksi rasistinen otsikko, en ole oikeasti rasisti.

Oikeasti otsikko on otettu Stadin revityimmältä lakulta (vaiko sittenkin laulta) eli Mustalta Barbaarilta. Kyllä, tämä kaikki on kyseisen tummaihoisen räppärin lyriikkaa, ei sen kummempaa.

Still alive, niggalla koitin sanoa sitä, että vaikka olenkin ollut taas pitkän aikaa kirjoittamati (ihana muoto tuo), niin hengissä ollaan ja potkitaan edelleen. Jos jotain, niin viime aikoina minulle on kuulunut muutamien pienten ihmissuhdekuohahduksien ulkopuolella harvinaisenkin hyvää. Olen ollut jo kolme viikkoa Pohjoismaiden kaikkien aikojen ensimmäisessä yleisessä kirjastossa töissä!

Sen lisäksi, että kirjastolla puurtaminen merkitsee mukavaa pientä rahantuloa, on se tuonut vieläkin enemmän sisältöä elämääni. Hetkeen ei ole tarvinnut tuntea oloaan turhanpäiväiseksi ja potentiaaliaan hukatuksi. Käyn mielihyvin päivittäin töissä tienaamassa, sillä ei minulla sen parempaakaan tekemistä oikein voi olla. Raskaan työpäivän jälkeen kelpaa sitten mennä sohvalle makoilemaan, leikittää vuoden täyttänyttä Viljamia ja sen sellaista. Jotenkin sitä kokee itsensä mukavalla tavalla aikuiseksi.

Ei sillä – tarkoitukseni on olla koskaan kasvamatta oikeasti aikuiseksi. Sana aikuinen on kuitenkin loppujen lopuksi vain yksi tylsä kategoria, jolla useat ihmiset kitkevät itseltään lapsenmielisyyden. Jos aikuisuus merkitsee vastuita, niin okei, voin mä vähän aikuinen olla. Mutta jos se merkitsee sitä, että minun pitää käyttäytyä kuivasti, ylläpitää mainetta ja olla olevinaan, niin hah, meikäläinen aikoo totisesti jäädä Peter Paniksi.

Jos jotain olen elämässäni huomannut, niin eivät vuodet minua ole juuri muuttaneet. Sama vanha Jouni olen, eivätkä kiinnostuksenkohteetkaan kamalasti ole vaihtuneet. Edelleen tykkään videopeleistä ja showpainista, vaikka ensin mainittu onkin minulla tälläkin hetkellä taas off-tilassa on-tilan sijasta. Syvyyttä minuun on kyllä tullut lisää ja olen oivaltanut paljon elämästä, mutta perus lapsenmielisyys on suhteellisen hyvin säilynyt.

Piti taas turinoida ihan muuta kuin mihin päädyin, mutta menköön.

Äitiliini on vähän ahdistellut minua siitä, etten ole kirjoittanut vielä Viljamin 1-vuotisuudesta mitään. Noh, tässä päivityksessä oli nyt pari mainintaa. En kuitenkaan jotenkin ole jaksanut rustailla paljon mitään viime aikoina. Ehkä tämä blogi on askel oikeaan suuntaan. Tai sitten ei.

Viljami joka tapauksessa osaa jo vaikka mitä. Kun hänelle sanoo sanan nappi, hän osoittaa kauluspaitani nappia. Kun hänelle puhuu vilkuttamisesta tai taputtamisesta sekä näyttää mallia, niin hän tekee usein perässä. Lisäksi Viljami myös osoittaa välillä sormella, mutta epäselväksi on jäänyt, mitä hän sillä mahtaa tarkoittaa. Joskus kaiketi muuten vain venyttelee etusormeaan, tiedä häntä. Mutta hauska ja ihana poika on. Muuttuu rakkaammaksi ja hauskemmaksi päivä päivältä. Heittämällä hauskin tyyppi, jonka tunnen.

Moi.

Upeita tunnelmia ja hienoja kuvia Turkista

Tylsä otsikko, mutta toivon mukaan saan tästä tekstistä mielenkiintoisemman! Kuvat löydät lopusta!

Tällä hetkellä makaan vasta pedatulla jättisängyllä huoneessa numero 726. Linda ja Viljami ovat todennäköisesti jossakin altaalla, ja jälkimmäinen heistä oletettavasti vetelee sikeitä vaunuissaan.

Majoitumme Turkissa Side-nimisessä paikassa viiden tähden Ali Bey -hotellissa all-inclusivella. Olemme täällä Lindan vanhempien ja Lindan nuorimman siskon kanssa ja he ovat kustantaneet koko helahoidon. (Helahoito muuten tulee todennäköisesti ruotsista, jossa hela merkitsee kokonaista. Koko helahoidosta puhuminen lieneekin siis tautologiaa [itseään toistavaa]).

Mitä tarkoittaa all-inclusive? Sananmukaisesti se meinaa sitä, että kaikki kuuluu hintaan eli on valmiiksi maksettua. Käytännössä tämä toteutuu eri paikoissa vähän eri tavalla, mutta täällä totisesti tuntuisi melkolailla kaikki olevan maksutonta. Voin siis aikuisten oikeasti hotellista ulos astuttuani käydä tilaamassa vaikkapa ilmaisen valkosuklaa-Magnumin ja drinkin ja mennä niiden kanssa löhöilemään aurinkotuoliin meren rannalle. Samalla tavoin myös hodareita, pizzaa, hampurilaisia, limppareita, kaljaa, vohveleita, lettuja ja muuta herkkua voi vain käydä ottamassa oman mielen mukaan. 

Buffet-pöydästä löytyy kaiken muun lisäksi myös pastaa, sushia, halvaa, halloumia, mansikoita, kermavaahtoa, jäätelöä ja yhtä sun toista, kolmatta, neljättä, viidettä, kuudetta ja aivan varmasti vaikka kahdettakymmenettäkin herkkua! Valikoima on VALTAVA, eikä kyseessä todellakaan ole mitään tusinamoskaa, vaan aidosti laadukasta kamaa. Hyvänä puolena tässä kaikessa on tietenkin vapaus ja vaivattomuus, kun taas huonoiksi puoliksi voisin listata läskiytymisen, alkoholisoitumisen sekä rappioitumisen.

Totisesti, valikoimaa täällä on pirusti ja aina tuntuu yhtä oudolta, kun laskun sijasta tilausta seuraa hymy ja herraksi puhuttelu. Kyllä, tämä on paratiisi maan päällä! Ja ulkonakin on piru vie liki 30 astetta! Kaiken kruunaa se, että sain tänään tietää, että pääsin käyttäytymistieteellisen tiedekunnan pääsykokeesta läpi ja matkani kohti opettajuutta jatkuu halutessani jo tänä syksynä.

On kiistatonta, että tällainen viiden tähden touhu on luksusta, mutta yhden asian tahtoisin sanoa. En muista kuka julkkis se oli, mutta joku joskus sanoi, että olisi hyvä, jos jokainen voisi hetken aikaa kokeilla rikkaana olemista, jotta he tajuaisivat, ettei se ole onni ja autuus. Elämä vailla pakkoja ja pakotteita, velvollisuuksia ja vastuita, on toki piristävää vaihtelua, mutta jos seikkailuun lähtee peruskyynisellä ja pessimistisellä suomalaisasenteella, niin ei siinä ilmaiset drinkit paljon auta. Kuten Eckhart Tolle sanoo, spirituaalisesti vajaavainen ihminen ei löydä onnellisuutta rikkaudesta, vaan hän on varakkaana vain onneton hienommissa puitteissa. Sitten kun on homeostaattiset tarpeet tyydytetty ja vatsa kipeä herkuista, niin mistäs sitten nautitaan? Alkoholi on aina helppo vaihtoehto pitää hauskaa, mutta onhan surullista, jos se on se suurin tai jopa ainoa tapa.

En tarkoita sanoa, että olisin itse onneton täällä, vaan vain sitä, että tällainen tietyllä tapaa täydellinen elämäkään ei itsessään takaa yltäkylläisyyttä. Onnellisuus ei ehkä ole asenne, mutta se on tapa elää, olla ja kokea, eikä sillä ole juuri tekemistä maallisen mammonan kanssa. Kannattaa siis olla varovainen, ettei koko ikäänsä etsi ja toivo onnellisuutta asioista, joista voi löytää vain tyytyväisyyden. Ei siis sillä, etteikö tällainen hienossa mestassa lomailu silti olisi ihan yybersiistiä.

Seuraavassa satunnaisia kuvia matkaltamme! Tulimme tänne maantaina yöllä ja olemme yhteensä  noin viikon. (Jep, en muista ihan tarkkaa lähtöpäivää tai -aikaa, lol.)

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin... Täydellinen matkakuva Viljamista! :)

Hieman jo palanut isukki muumiomaisissa käärinliinoissa altaan reunalla.

Yksi monista aterialautasistani. Kuvassa ainakin turkkilaisia herkkuja, mansikoita, melonia, sipulirengas, pannaria suklaakastikkeella, halvaa ja jotain rändöm settiä.

Siteen-kaupungissa (Side) oli tunnetun räppärin 50 Centin oma vessa.

Siteen basaaria. Tilaihmeitä nämä putiikit usein.

Hotellilla oli yöohjelmassa Spirit of Anatolya tai joku vastaava. Käytännössä tanssiesityksiä. Ihan siidee silleen niinku.

Toinen herkkulautasellinen. Mansikat on kivoja, koska ne on terveellisiä, mutta maistuu epäterveellisiltä. Täydellistä syötävää.

Iiiiiiiso paita.

Hotellista yöohjelman katsomosta. Minä, Linda, Viljami ja Lindan siskon hiuksia.

I'm a golden boy, came here to enjoy. Tietäjät tietää. (No joo, toi oli Israelin euroviisu tältä vuodelta.)

Hah hah! Typottivat kebabin! Ah hah haa! Eiku ai joo kun ne kirjottaa kebapin tolleen Turkissa.

Korttia on pelattu, eikös juu. Mitä ihmettä? Nää kuvatekstithän riistäytyy käsistä. Apua!

Mitä hassua tässä kuvassa on?

Drinkki kädessä. Lihava. :(

Turkkilaista rehevöitynyttä maisemaa.

Linda ja Viljami kohtasivat pienen vesiliukumäen vieressä ison ryhävalaan. :'(

Pimeä tie.

Kyllähän se auttaa pitämään paikat puhtaana.

Viljami-mollukka se siinä vaunuissa istuupi.

Näkyy ehkö huonosti, mutta tuolla lukee, että "Rent a boot". Ah hah, vai että "vuokraa saapas"?! Ah hah haa.

Mansikat kummittelevat lämpimän ruuankin kanssa.

Ehe ehe; kyllä se on ihan vaan suklaata.

Turkissa kreikkalaisia pylväitä? On sitä antiikin Kreikan aikoihin eletty!

Poika aurinkotuolissa tsillailees.

Mm-m! Kyllä täällä syödäänkin eikä vain napsita kuvia ruuasta!

Siinä taas yksi vohveli.

Isä ja poika yöllä. Eikun poika ja isä. Onneksi korjasin, ettei kukaan hämääntynyt.

Viljami keikalla ja voitokkaana!

Tämä ei pitkä blogi tule olemaan, mutta kerronpa teille nyt kuitenkin kahdesta Viljami-pojan uudesta suuresta saavutuksesta!

Ensinnäkin rakas Viljami-poikamme kävi vastikään ihka ensimmäisellä musiikkikeikallaan! Muusikko Tommi Kaleniuksen Kale-klubilla järjestettiin Maunulan kirkossa Voice of Finland -voittajan Sirun keikka! Ensin muutaman kappaleen esitti Kalenius itse, ja sen jälkeen päästiin nauttimaan Sirun konsertoinnista! Viljamilla oli luonnollisestikin söpöt pinkit kuulosuojaimet, mutta – luonnollisestikaan – hän ei oikein meinannut aluksi malttaa pitää niitä päässä. Vähitellen poju kuitenkin tottui suojaimiinsa, mutta noin muuten väsymys vaivasi ja itku kaikui. Linda hieman hyssytteli poikaa ja kävi välillä ulkona salista rauhoittelemassa. Hyvin kuitenkin meni ensimmäinen keikka, eikä kirkko ollut akustiikaltaan huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Keikan jälkeen kävimme morjestamassa Sirua, jota olen kertaalleen haastatellutkin. Siru, kuten myös moni muu keikkapaikalla, piti kovasti pikkuhurmuristamme ja totesi, ettei hänen keikallaan koskaan ollut ollut noin nuorta kuuntelijaa. Ja eipä ollut Viljamikaan koskaan ollut kenenkään muun keikalla – paitsi Englannissa Billy Joelin keikalla kohdussa ollessaan. Siru myös sanoi kertoneensa jo ennakkoon kaikille, että häntä olisi tulossa katsomaan keikalle moinen söpöläinen. (Olin siis keikan Facebook-sivuilla ennakkoon kysellyt, uskaltaisiko paikalle tulla pienoisen Viljami-pojan kanssa. Jo silloin Viljamin kuva herätti innostusta.)

Toinen merkittävä Viljami-meriitti on, että hän voitti juuri kuvakilpailun! Ihana kanelipullafirma Cinnabon rantautui Suomeen (Helsingin Arabian kauppakeskukseen) ihan vasta, ja Facebook-sivuilla järjestettiin kisa, jossa oli tarkoituksena kerätä omalla Cinnabon-kuvalla mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Osallistujia oli Viljamia ennen vain yksi, ja pirteä poikamme päätyikin jyräämään kisan voittoon! Lienee sanomattakin selvää, että kisa ei ollut mikään jättimenestys, mutta uusi asiahan Cinnabon Suomessa onkin! Viljami voitti 15:n mini-Cinnabonin paketin, jonka hinta kaiketi lähentelee noin 30 euroa. Onnea, Viljami!

Tässä vielä Viljamin voittokuva, joka olisi kyllä varmasti pärjännyt kovatasoisemmassakin kisasssa:

Viljami ryömii yleisön pyynnöstä – hulvattomia videoita!

Blogini toiseksi suurin fani eli äitini pyysi videota Viljamin ryömimisestä. Tässä kaiken kaikkiaan neljä, NELJÄ videota Viljamin päivän kolttosista. On kyllä hauskin tyyppi koskaan tämä poika. Jopa parempi huumorintaju kuin minulla!

Pahoittelut siitä, että osa videoista on nihkeässä kuvasuhteessa. Klikatkaa kuitenkin koko ruudulle (full screen) se filmi sieltä videon oikeassa alakulmassa olevasta ikonista, niin edes hieman suurenee eikä tarvitse tihrustaa.

Harvinaislaatuinen vauvapäivitys

Huzaah!

En tiedä, mistä tuo aloitus tuli, mutta jotain oli laitettava. Kaikki kirjoittajathan tietävät, että kaikkein vaikeinta on saada aloitettua. Valkoisen paperin pelko on aito asia, mutta minä en siihen liiaksi tahdo jäädä jumiin.

Harvinaislaatuisen tästä päivityksestä tekee se, että päivitän nykyään paljon muustakin kuin Viljamiin liittyvistä asioista. Aikanaan meinasin kertoa poikani kehityksestä tasakuukausin, mutta se tapa jäi kahdesta syystä. Ensinnäkin olen suhteellisen saamaton, ja toiseksi ei vauvakaan niin silmin nähden kehity kuukausi kuukaudelta. Nyt on kuitenkin taas muutama taito tullut lisää, joten kerronpa teille niistä.

1. Kaksin käsin kiskominen

Ei, en tarkoita tällä kännäämistä enkä edes maidon ryyppäämistä. Viljami on oppinut aika vasta hallitsemaan molempia käsiään samanaikaisesti. Hän saattaa esimerkiksi kiskoa vyötä tai jotain lehteä lähemmäs molempia käsiä käyttäen. Ovelasti hän myös näyttäisi tajuavan, että jos jokin esine on jonkin pinnan päällä, voi hän vetää siitä pinnasta sen lähemmäs. Hittolainen, en varmaan edes itse tajuaisi tehdä tuota!

2. Ryömiminen

Yksi päivä makoiltiin sängyllä, ja Viljami lähti ryömimään. Vähän hassusti hän näyttäisi vielä välillä kyntävän päällään eteenpäin, mutta liikettä tapahtuu joka tapauksessa. Annoin silloin siellä sängyllä hänelle maidonkorviketta tuttipullosta, kunnes hän ei näyttänyt haluavan enää – vaan kohtapa hän jo ryömi sivuun laittamani pullon luo kuin nääntyvä autiomaassa!

3. Uusia ääniä ja ensimmäisiä tavuja

Viljami osaa nykyään sanoa jo tavun -ka, ja sitä hän toistaakin toisinaan, kun Linda esimerkiksi sanoo ensin sukka. Lisäksi poika on oppinut tekemään suussaan jotain napsutusääntä sekä korinaa. Ja jokainen näistä äänistä on vieläpä sellainen, jota poika osaa matkia. Upeaa!

Noh, ei tästä tämän pidempää päivitystä nyt tullut... Lopuksi laitan näytille videon äskeisestä kiljumiskisastamme. Voi vaikuttaa vähän omituiselta, mutta poika kyllä nauroikin välillä kisallemme.

EDIT: Pian blogin jälkeen menin vaihtamaan Viljamin vaippaa sängylle. Poika yritti koko ajan kääntyä vatsalleen ja ryömiä johonkin. Nauroin panikoituneena ja Viljami repeili samalla. Monen minuutin naurukonsertti oli! Lopulta sain kuin sainkin vaipan Viljamin päälle – väärinpäin.

Pitkäperjantai englanniksi – aikamoista kielisirkusta!

Onkos kukaan koskaan miettinyt, mikä tämä päivä on englanniksi? Suomeksihan elämme nyt siis pitkäperjantaita, joka kristillisesti ajateltuna on päivä, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja kaulittiin.

Aiheesta toiseen... Tajunnanvirta palaa otsikon aiheeseen myöhemmin!

Pahoittelut tuosta äskeisestä riimittelystä. Olen jonkin verran uskonnollinen itsekin, mutta ei kai sen tarvitse sitäkään tarkoittaa, että otetaan uskonto ja kuolema ihan... noh, kuolemanvakavasti. Kielisirkusta se on tämäkin, ja täällä jokainen sana, asia ja konsepti on vain jonglöörattava pallo muiden joukossa!

(Linda muuten äsken jotain horisi, että lumi teki enkelin eteiseen ja Viljami teki pökäleen vaippaan. Älä kysy [ellei sitten kiinnosta erityisen paljon].)

Blogi lähti nyt taas ihan toisille raiteille, mutta kerronpa teille mielenkiintoisen mietteeni huumorista. Minusta törkeät, ilkeät ja mauttomat jutut voivat olla ihan hauskoja, mutta kaikki riippuu kertojasta. Jos tiedän vitsailijan olevan hyvä tyyppi, otan hänen kieroutuneen huumorinsa tavallaan itsetietoisena parodiana. 

Kun näen televisiossa ylipainoisen 200-kiloisen miehen, saatan vitsillä heti huudahtaa "Oho, onpas lihava!" Kun tämän tekee tarpeeksi nopeasti, nauravat kanssaihmiset, koska kyseessä on spontaani reaktio, johon tarttuminen on tavallaan tragikoomista. Onhan se aika surullista, että arvosteleva dialogi päässämme on niin nopeaa ja automaattista, mutta ennemmin nauran asialle kuin teeskentelen, ettei sitä ole olemassa.

Suhtaudun tällaiseen vitsailuun paljon epäileväisemmin, jos kertoja on yleisesti ottaenkin negatiivisen oloinen ja kyyninen tyyppi. Uskontoasioilla ja muilla tabuaiheilla pilaileva pappi tai muuten vain järkevä aikuinen voi siis olla hauska tavoilla, joilla muut vaikuttaisivat junteilta. Tärkeintä ei ole hyvä juttu, vaan se, että juttu esitetään hyvässä hengessä.

Takaisin varsinaiseen aiheeseen

Hetken kiertelyn jälkeen palaan takaisin päivän polttavaan aiheeseen eli pitkäperjantaihin. Pitkäperjantai tuntuu nimenä tavallaan osuvalta, sillä se viittaa Jeesuksen vaiheikkaaseen kuolinpäivään ja kärsimykseen. Vitsikkyyttä tähän luo kuitenkin se, että eihän päivä oikeasti sen pidempi ole, vaikka se olisikin erityisen tuskallinen. Vuorokausi on poikkeuksetta 24 tuntia, joten nimitys pitkäperjantai tuntuu kansankielisyydessään enemmän huvittavalta kuin asialliselta. Eikö totta?

Vaan mikä pitkäperjantai on englanniksi? Long Friday! No ei sentään – en kirjoittanut näin pitkää postausta paljastaakseni lopulta, että englanninkielinen nimitys tälle päivälle on sanasta sanaan sama kuin suomeksi. Ei, vaan pitkäperjantai on englanniksi Good Friday, eli hyväperjantai! Tämä jos jokin tuntuu nimenä varsin väärältä – mitä ihmeen hyvää noissa tapahtumissa sitten oli? Vai onko tässä kyseessä Suomen sisällissodan kaltainen tapaus, jossa nimitys kertoo enemmänkin historiankirjoittajista kuin varsinaisesta tapahtumasta? Suomen sisällissotaahan kutsutaan lähteestä riippuen kansalaissodaksi, luokkasodaksi, veljessodaksi, vapaussodaksi, punakapinaksi ja vaikka miksi. Jospa siis Good Friday -nimitys tuleekin Jeesuksen epäilijöiltä, joille pitkäperjantain tapahtumat olivat voitto väärää profeettaa vastaan?

Google on kaveri! Lyhyt googletus paljastaa, että englanninkielinen nimitys juontaa juurensa sanan good alkuperäiseen merkitykseen. Hyvän sijasta tämä edelleenkin tuiki tavallinen sana tarkoitti ennen pyhää. Good Friday suomentuisi siis täten pyhäperjantaiksi, ei hyväperjantaiksi. Se siitä sitten.

Tietämättömyyden tunnustus, hyvän pääsiäisen toivotus ja satunnainen vauvavideokevennys

Saatan kirjoittaa tänne tänään vielä arvostelut illan Voice of Finland -esityksistä, mutta aion kuitenkin jo tässä vaiheessa toivottaa hyvää pääsiäistä kaikille (tämä ei ollut se vielä, mutta kohta se tulee!). Lisäksi on pakko totuuden nimissä tunnustaa, että tietämykseni Suomen historiasta ja historiasta ylipäätään on suhteellisen kehnoa ja nuo sisällissodan nimitykset löysin myös Googlen avulla. Se tosin oli jäänyt valmiiksi päähän, että tuosta nimityksestä on vääntöä ollut.

Hyvää pääsiäistä toivottaa myös fiksu Viljami!

Viljamin hauska päivä – katso kuvat ja video!

Blogieni otsikot jatkavat raflaavalla keltaisen lehdistön linjalla. Jos näet tämän otsikon blogilistalla, on sinun aivan pakko klikata sitä. Lisää Kielisirkusta koko Suomen-maahan, se on se tarkoitus! Kävijämäärät nousuun keinolla millä hyvänsä – mitä sitä kaunistelemaan!

Kyllä vain oli eilinen – maanantai 16. maaliskuuta 2015 – hauska päivä jälkikasvun kanssa! Tuosta nappulasta on tullut todella viihdyttävä, koominen ja ihastuttava persoonallisuus. Luettelenpa Viljamin eiliset hauskat toilailut tähän vaikkapa numeroituna.

1. Linda kertoi aamulla heränneensä siihen, kuinka Viljami yritti kiivetä hänen päälleen. Oikeastihan Viljami on hieman yli 8 kuukautta vanha eikä osaa vielä oikein kontatakaan kävelemisestä tai kiipeämisestä puhumattakaan! Silti pojan aktiivisuuslukema on sen verran nousussa, että kaikennäköisiä hurjia käännähdyksiä ja väännähdyksiä saadaan nykyään seurata.

2. Meillä on vielä kaksi vauvauintikertaa jäljellä, mutta eilen oli kenties minulle se mieluisin kerta. Linda kantoi Viljamia vedessä, ja Viljami läiski hurjana H2O:ta käsillään. Kun sitten itse liityin läiskimiskerhoon, repesi poika nauramaan monta kertaa. Absurdilta tuntui siinä yhdessä roiskia ja naureskella poitsun kanssa. Laatuaikaa totisesti!

3. Viljamin syöttöhetkikin oli tavalliseen tapaan huvittavaa katseltavaa! Välillä hän vaikutti jo innostuvan jauhelihasta, mutta sitten kohta tulikin kaikki kakoen ja kummastellen ulos suusta. Oli pienimuotoista yskimistä vähän ikäväkin katsella, mutta eipä tuosta kenellekään paha mieli lopulta jäänyt. Kaikki ruoka ei vain Viljamille vielä maistu!

4. Ennen nukkumaanmenoa Viljami ehti vielä yrittää repiä minulta luurit päästä. Hymyilevä ja utelias mukula viisveisasi, kun sanoin ei ja osallistuin pieneen köydenvetoon kuulokkeiden johdoista. Yhdessä vaiheessa Viljami johtoa tavoitellessaan kaatui istuma-asennosta makuulleen ja yritti kiivetä minunkin päälleni. Sai kuin saikin lopulta kiinni vielä kertaalleen johdostakin, ovela tyyppi! Ja kyllä vain taas nauru maittoi...

5. Kun siirryin nukkumaan, oli Viljami kellahtanut pinnasängyltään puolittain Lindan sängyn puolelle vatsalleen. Aivan kuin joku olisi ollut yöllä juomassa ja löytyisi aamulla nukkumasta sänkynsä vierestä!

Kuten tuossa blogini otsikkopalkissakin näkyy, olemme antaneet Viljamille jo hänen ensimmäisen oman kännykkänsä. Tänään sai vielä oman läppärinsäkin. Jospa jatkossa jättäisi aikuisten kannettavat rauhaan! Voidaan nyt kunnon nörttiperheenä istua kolmistaan iltaa sohvalla ja datata kukin tahollaan!

"No en tasan hakenut netistä rintojen kuvia!"

Pask* kevätruno

Monet ovat sanoneet, että minulla on hassu tapa sensuroida kirjoittamani kirosanat. Muutaman keskeisen kirjaimen sijasta sensuroin vain vihoviimeisen. Minusta tämä riittää ihan hyvin, sillä ei kai noiden tähtien tarkoitus ole koskaan varsinaisesti ollut piilottaa sanan merkitystä.

P***a! V***u! J******a!

Tuollainen yläpuolella oleva sensurointi on turhauttavaa, koska ainakin minut se pakottaa aina laskemaan noiden tähtien määrän: onko niitä yhtä monta kuin puuttuvia kirjaimia. Ja kappas kepposta – tuossa viimeisessä sensuroidussa sanassa on tähtiä yksi liian vähän! Perkel*, mikä esimerkki!

Sitten siihen kevätrunoon, vaikka vauveli tuossa vieressä aika epätoivoisestikin yrittää päästä vuoroin minun ja vuoroin Lindan koneelle. Siinä saisi poika istua rauhassa välissämme sohvalla leikkimässä, mutta eipä oikein meinaa malttaa pysyä aloillaan. Äsken rakas pikku palleromme näytti kuin kaatuvan minua päin mutta yllättäen kampesikin itsensä lähes pystyasentoon konettani räpeltämään. On kyllä kehittynyt kohisten kahdeksassa kuukaudessa, kun jo nyt pitäisi päästä blogia kirjoittamaan!

Viljami kävi eilen Hakaniemen Juttutupa-nimisessä ravintolassakin!

Pidemmillä puheilla (tajusitko?) tässä tulee runo!

Aurinko taivaalla möllöttää

Valol' iloa ympärilleen se tuo

Viljami vieressä köllöttää

Äidin rinnast' maitoa kiduksiin juo

Kas pieni perhe meil' tääl' asuu

Helsingis' meren rannalla

Skattan kupeessa kauniissa

Jäänmurtajain liikekannalla 

Riimisanakirja löysi aika heikosti rannalla-sanalle riimejä, joten runon loppu ei oikein tee järkeä (englannista lainattu "make sense", sori suomen kieleä opiskelevat toverit ja muut ihmiset, jotka uskoitte vankkumattomaan taitooni ja oletettuun tinkimättömään suomen kielen puolustamiseeni). Toisaalta sanoin jo ennalta runoa paskaks* (kyllä, tämä sensurointi toimii myös taivutettujen sanojen kanssa), joten ainakin olin rehellinen. Arvo kai sekin tässä kylmässä maailmassa.

Viljami 5kk 1vko 2pvä

Täällä taas!

Näin joulua kohden meikäläinenkin vain laiskistuu ja laiskistuu. Alun perin piti bloggailla pojasta aina tasakuukausin, mutta eihän sellaista kestänyt kuin kolme kertaa. Neljäs kerta venyi viikolla, koska olin ulkomailla ja muutoinkin kiireinen. Tämä viides venyi edelleen sillä viikolla ja kahdella päivällä (tosin kello on nyt 0.02, eli ei tässä hirveän paljon olla yli yhden päivän extravenymisen). Toisaalta olisi ollut vähän hassuakin kirjoittaa "4kk 1vko" -tilanteen jälkeen jo alle kuukauden päästä uusi päivitys. Noh, katsoo nyt. Aikataulusekoiluista huolimatta haluan tallentaa tämän pikkupojan elämää muistiin.

Aivan kuin ennenkin, myös tämä viimeisin kuukausi on ollut varsin tapahtumakas (köyhä vastine ruotsinkielisemmälle tapahtumarikkaalle). Mieleen on jäänyt useitakin erilaisia hetkiä, joista voisinkin nyt kertoa. Ennen sitä käyn kuitenkin läpi kuun uudet taidot ja jutut.

Edelliskirjoituksessani näemmä kerroin Viljamin juuri oppineen ottamaan kiinni asioista sekä päristelemään suullaan. Tällä kertaa kuukauden kovin uusi juttu on ollut eräänlainen kädellä rummuttaminen/tamppaus. Sen sijaan, että poika käyttäisi vain rannettaan, rummuttaa hän koko käsivarrellaan. Kuten päristelykin, tämä tuntuu taitona jokseenkin kyseenalaiselta, mutta äsken nukkumaan mennessään poju oli kuulemma heilutellut käsiään puoliunessakin. (Linda ilmoitti tämän toisesta huoneesta kännykällä chatissa, kun meni Viljamin kanssa samaan aikaan nukkumaan.) Joskus kun pojun kädet ovat tietyssä kulmassa, näyttää tuo tamppausliike vähän niin sanotulta sarkastiselta taputtamiselta (sarcastic clap), jollaista pahikset monesti elokuvissa harjoittavat, kun hyvis virheellisesti luulee voittaneensa.

Toinen iso juttu on, että ihan tässä muutaman päivän sisällä Viljamille on puhjennut kaksi hammasta. (Vai pitäisikö sanoa, että ikeneet ovat puhjenneet tehden tilaa näille hampaille?) Tämä on kaiketi näkynyt pojan itkuisuutena, vaikka ei hän minusta tavallista enemmän ole oikeastaan itkeskellytkään.

Kuinka paljon Viljami sitten ylipäätään itkee?

Täytyy sanoa, että Viljami on muuttanut totaalisesti tietämättömät käsitykseni vauvoista. Voisin väittää, että on ollut useita päiviä, jolloin Viljami ei ole itkenyt oikeastaan ollenkaan. Pienen pientä kitinää kuulee päivittäin esimerkiksi päiväunilta herätessä, mutta näissä tilanteissa syy on niin nähtävissä ja helppo korjata, että en oikein edes laskisi tuota itkuksi. Ylipäätään usein tuntuisi auttavan, kun pojalle hieman laulaa, ottaa hänet syliin tai vaikka vain kutittaa vähän jalkapohjista. Vauvalla ei ole egoa eikä hän itke vastalauseena, joten usein tällainen myönteisellä asialla "hämääminen" voi keskeyttää ylitsepääsemättömältäkin vaikuttavan surullisen hetken tehokkaasti. Ja mikäpä sen tyydyttävämpää, kun vauvan ruttunaama kääntyy kujeilevaan hymyyn, kun vähän jalkapohjasta rapsuttaa.

Seuraavaksi voisin kertoa kolme mielenkiintoista tapahtumaa viime viikoilta.

1. Lindalla on tässä kuussa ollut parit pikkujoulukemut tai vastaavat kaveritapaamiset. On hyvä, että hänkin pääsee välillä vähän irtautumaan kotioloista ja oravanpyörästä ja minä puolestaan saan kahdenkeskistä aikaa Viljamin kanssa. (Olenhan minäkin tehnyt hyvän määrän omia juttujani tässä samalla.) Kerran minulla oli kuitenkin Viljamin kanssa hyvin hyvin rankkaa kaksistaan.

Viljamin paita yläpuolella olevassa kuvassa on hieman hämäävä. Nämä ensimmäiset vauva-ajan kuukaudet ovat aika pitkälti äitiaikaa, kun lapsi saa kaiken ravintonsa äidin rinnasta tai maidonkorvikkeesta. Näin ollen on myös normaalia, että lapsi kiintyy äitiinsä enemmän, eikä asiaan ehkä myönteisesti ole vaikuttanut sekään, että olin vastikään muutaman päivän Englannissa matkalla. Noh, pointti on, että on paljon helpompaa järjestää iltoja, jolloin minä näen kavereitani ilman Viljamia, kuin että Linda näkisi kavereitaan ilman Viljamia. Tänä yhtenä iltana näin kuitenkin tehtiin, ja minä olin kyllä aika helisemässä pojan kanssa.

Yhdessä vaiheessa poika päräytteli aikamoisen satsin vaippaansa, ja tuotos tuli läpi sekä hänen vaatteistaan että minun farkuistani, kun Viljami istui polveni päällä. Vaihtelin vaipat ja vaatteet, eikä siinä mitään, mutta pojalla oli muutenkin vähän känkkäränkkäinen päivä. On hassua, että silloin kun Viljami viettää Lindan tai meidän molempien kanssa aikaa, on hän tavallisesti hyvinkin rauhallinen. Minun kanssani ollessaan hän kuitenkin testasi minua kovasti ja vaati jatkuvaa huomiota, laulamista, ruokintaa ja syliä, mutta silti ei ollut hyvä. Kun poika viimein rupesi hieromaan silmiään ja haukottelemaan, päätin viedä hänet nukkumaan.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Viljami on tottunut siihen, että koko hänen elämänsä ajan hän on nukahtanut Lindan viereen imetykseen. Tuttipullo ei ajanut samaa asiaa, vaan poika vain huusi ja huusi. Paniikissa tekstailin ja soitin Lindalle, joka sanoi, että "Oot vaan siinä vieressä, niin eiköhän se kohta rauhotu ja nukahda". Ei toiminut, vaan poika huusi niin sydäntäsärkevän pitkään ja kovaa, että minun oli pakko ottaa hänet syliin ja tuuditella vielä. Linda lähti tulemaan juhlistaan nukuttamaan poikaa, mutta se oli turhaa, koska juhlat olivat sen verran kaukana, ettei poika kuitenkaan pysyisi valveilla niin pitkään.

Yhdessä vaiheessa Viljami huusi kovempaa kuin olin koskaan aiemmin kuullut – niin kovaa kuin vain fyysisesti pystyi. Kyyneleet silmissä pidin häntä sylissä ja nojasin hänen kasvoihinsa epätoivoisena päälläni. Yhtäkkiä huuto taukosi ja poika meinasi kellahtaa sylistäni. Laitoin hänet sänkyyn makaamaan, mutta hän virkosi ja huusi jälleen. Kokeeksi nojasin taas hellästi hänen kasvoihinsa, ja hän simahti! Olo oli hitto vie kuin taikurilla tai hypnotisoijalla! Poika oli tottunut siihen, että hän nukahtaa vain läheiseen ihokontaktiin, joten häneen nojaaminen kelpasi. Voi hyvä elämä! Myöhemmin Lindakin on kokeillut samaa juttua päällään ja se on toiminut!

Kaksi muuta tarinaa ovatkin sitten lyhyempiä ja kivempia...

2. Saunomme usein Lindan ja Viljamin kanssa kolmistaan saunavuorollamme. Tavallisesti poika saa aluksi olla saunan lattialla sitterissä jonkin aikaa, kunnes otamme hänet vielä ilman vaatteita toiselle lauteelle syliin lämmittelemään. Nyt Linda oli juuri ottanut pojalta kuteet pois ja olimme suihkuhuoneessa vilvoittelemassa. Linda piti Viljamia pystyssä, kunnes tämä yhtäkkiä vähän huojahti ja huitaisi Lindan jalkaa päällään. Noin kaksi sekuntia jännitimme, alkaisiko Viljami itkemään, mutta vielä mitä: hän purskahti nauramaan! Minä ja Linda repesimme jutulle, ja sekös Viljamin innostusta vain lisäsi. Siinä sitten naureskeltiin kilpaa koko perhe. Yksi parhaita yhteisiä hetkiämme ehdottomasti!

3. Tänään (eilen) päivällä Linda kävi kampaajalla ja minä olin Viljamin kanssa kahdestaan kotona. Meillä oli oikein mukavaa Viljamin kanssa, ja minulla on jo olo, että hän tykkää jo kovasti viettää minunkin kanssani aikaa. (Nauraakin nykyään kanssani esimerkiksi vaipanvaihdossa!) Aioin antaa Viljamille tuttipullosta korviketta, mutta joka kerta, kun vein pullon hänen suulleen, hän alkoi tamppaamaan pulloa kädellään. Totesin siinä ääneen, että eihän tästä nyt mitään tule ja ethän sinä poika voi juoda, jos samaan aikaan hakkaat sitä pulloa. Joka kerta vedin pullon hetkeksi pois, jolloin Viljami kovasti ilmoitti haluavansa sen takaisin. Tarpeeksi monen toiston jälkeen aloin nauraa tilanteen absurdiudelle, ja eiköhän poika revennyt taas myös! Siinä taas naurettiin molemmat, kunnes viimein taisin antaa pullon pojalle ja samalla pitää hänen kättään kiinni, jottei hän pystyisi huiskimaan sillä pulloa. (Noin muutenhan Viljami osaa nykyään pitää pulloa käsillään kiinni, jotta juottajan ei tarvitse kyykkiä pullon kanssa syötön ajan.)

––

Että sellaisia tarinoita tällä kertaa. Kyllä vain on mahtava poika. Jotenkin tuntuu, että päivä päivältä häneen vain kiintyy enemmän. Siinä on kivaa yhteistä tekemistä minulla ja Lindallakin, kun yhdessä kehutaan poikaa ja matkitaan tämän hauskoja ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja ääniä arjessamme. Ihana pieni perhe!

Viljami 4 kk 1 vko

Täällä sitä taas ollaan kotona päätteen ääressä. Heitin tuossa ihan vasta neljän päivän kiekan Brittein-maalla, minkä vuoksi nämä kuukausittaiset Viljami-päivitykset olivat hetken tauolla. Alun perin ajattelin blogata Viljamista jokaisen kuun kahdeksas päivä, mutta tällä kertaa elämä tuli eteen. Matkallani ei oikein ollut aikaa syvällisille beibipohdinnoille. Matkastani kerron todennäköisesti piakkoin lisää!

Nyt Viljami on jo neljän kuukauden ja yhden viikon ikäinen. Äsken selasin lävitse aiemman kuun päivitykseni ja yllätyin, kuinka paljon tähän viimeiseen päälle viiteen viikkoon onkaan näemmä mahtunut uutta. Uskomattoman nopeasti tuo poika kehittyy!

On todella erikoista huomata, miten Viljami oppii uusia juttuja välillä harppauksittain. Jonain päivinä sitä vain huomaa, että mitenkäs ihmeessä se poika jo tuollaistakin osaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on, kun matkani jälkeen huomasin, kuinka hyvin Viljami jo osaa tarttua tavaroihin. Kun Linda heilutteli äitiyspakkauksen mukana tullutta hammasharjaa pojan edessä, nappasi tämä kohta jo yllättävänkin vankan otteen harjasta. Siinä se poju sitten huitoi sillä harjalla ympäriinsä kuin tajuamatta, että se oli nyt hänen komennuksessaan. Eikä aikaakaan, kun harja jo löysi tiensä suuhun asti! Jos Viljami tosin ottaa harjaa liian alhaalta kiinni, voi harja päätyä suun sijasta jonnekin silmän tienoille. Tällöin poika tietysti vielä sadattelee turhautumistaan ääneen. Jos ote on kuitenkin tarpeeksi alhaalta, osaa poju mekaanisen näköisesti viedä esineen suuhunsa ja imeä sitä.

Tarttumisen ja suuhun viemisen lisäksi Viljami on oppinut myös päristelemään suutaan. En oikein tiedä, voiko tätä sillä tavalla kutsua taidoksi, kun eihän tuosta paljon hyötyä ole, mutta hupaisaa se ainakin on! Hauskin Viljamin uusi taito on kuitenkin ehdottomasti nauraminen, joka kuulostaa aika karikatyyrimäiseltä hohotukselta. Harmikseni en oikein itse ole vielä onnistunut mukulaa naurattamaan, vaikka Linda tuntuu tekevän sitä harvase päivä...

Vähitellen pojan käytöksessä alkaa näkyä myös kuinka äiti on kuitenkin se #1. Usein jos Linda lähtee tunniksi tai pariksi luennolle tai liikuntamenoihin, on Viljami minun kanssani tavallista itkuisampi. Usein on käynyt niin, että poika tankkaa Lindan poissa ollessa huomattavasti enemmän maitoa kuin muuten. Kenties maito muistuttaa häntä äitistä tai muuten vain toimii lohdutuksena ikävään. Tästä huolimatta poika kuitenkin selvästi pitää myös minusta ja usein tuntuu tahtovan hymyillä ja heittää läppää kanssani. Äiti on tuki ja turva, kun taas isän kanssa on eri tavalla kivaa... Vaan odottakaahan lapsuusikää, kun minä sitten opetan pojan kopittelemaan ja pelaamaan kanssani Xboxia!

Hassua tässä vauvan kehittymisessä on se, kuinka iso osa vauva kuitenkin onkaan vanhempiensa arkea. Kun pienokainen oppii uusia taitoja, muuttuu vuorovaikutus hyvin nopeasti. Nyt kun Viljami esimerkiksi osaa nauraa ja tarttua, avaa se paljon uusia mahdollisuuksia leikkimiselle. Siinä missä aiemmin poika lähinnä seuraili sivusta, nyt hän tahtoo mukaan asioihin. Hänelle pitää laulaa, häntä pitää kutittaa, hänelle pitää ojentaa leluja ja muutenkin häntä täytyy huomioida hyvin eri tavalla kuin alussa. Onneksi haastavuuden ja lisääntyneen huomioimistarpeen rinnalla myös koko touhun palkitsevuus on nousussa – suloinen hymy on kiva kiitos työstä kuin työstä ja lapsukaisen höpsöjä touhuja on sekä kunnia että viihdyttävää seurata vierestä.

Viljami mummolassa

Ajattelin nyt ihan lyhyen päivityksen pistää.

Tulimme eilen Helsingistä perheen voimin junalla Siuntioon, josta Viljamin ukki ja mummi tulivat hakemaan meitä Lohjalle. Lindalla on tällä viikolla vain kaksi tenttiä ja minulla on luentotaukoviikko, joten päätimme tulla tänne vanhempieni nurkkiin pariksi päivää. Lindan seuraava tentti on perjantaina, joten torstaina otetaan jo juna takaisin.

"Mummolassa" on kiva käydä. Täällä on aina herkkuja ja kestitään, ja Viljamikin saa kivasti huomiota osakseen. Moni kutsuu Lohjaa landeksi, mikä on sinänsä osuvaa, että kyllähän tänne tulo Helsingin jälkeen tuntuu todella rauhaisalta. Liian kauaa ei täällä jotenkin kestäkään olla, kun jo tekee mieli omaan kotiin kullan kalliiseen.

Poika Lohjalla ruokailemassa :)

Omasta näkökulmastani täytyy sanoa, että täällä oman perheen luona on ihan kiva käydä aina välillä. Isoveljenikin tulee usein samaan aikaan, jolloin pääsee vaihtamaan kuulumisia puolin ja toisin hänenkin kanssaan. Nämä ovat tärkeitä ihmissuhteita, joita on hyvä vaalia. Siltikin täytyy sanoa, että koen perhesuhteideni vain parantuneen, kun muutin täältä aikanaan pois. Samalta se välillä tuntuu parisuhteessakin, että välillä olisi hyvä olla enemmän erillään, jotta olisi taas kiva kohdata hetken perästä. Ollaan Lindan kanssa molemmat kuitenkin aika kotihiiriä, joten yhdessä tulee usein oltua enemmän kuin olisi hyvästä. Näistä aiheista voisin jossain vaiheessa kirjoittaa muutaman neuvovankin sanasen!

Omia intressejäkään ei kannata koskaan unohtaa ;)

Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.