Tänään minua mietityttää yliluonnollisuuden luonnollisuus. Monesti sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Miksi? Lähinnä siksi, että tarun oletetaankin olevan ihmeellistä, joten sen ihmeellisyys itsessään ei ole ihmeellistä. Sen sijaan toden ei lähtökohtaisesti oleteta samalla tavalla olevan ihmeellistä. Itse asiassa totuudesta valtaosa onkin nimenomaan ei-ihmeellistä. Tämä lienee siis varsin hyvä paikka todeta, että poikkeus vain vahvistaa säännön.
Tarussa ihmiselle voi vaikka kasvaa siivet.
Mutta sitten itse asiaan. Mitä on yliluonnollisuus ja mitä on luonnollisuus? Toisin kuin moni ehkä ajattelee, minusta luonnollisuus on käsitteenä dynaaminen, alati muutoksessa. Pidämme luonnollisena asioita, jotka koemme normaaleiksi, tavanomaisiksi, logiikan mukaisiksi. Ajattelemme, että mikäli tiede sanoo, että "auringonvalosta voi saada syövän", niin sen täytyy olla totta. Samalla tavalla osa meistä on valmiita uskomaan, että makeutusaine aspartaami tappaa, koska näinhän jotkin tieteelliset tutkimukset sanovat.
Mitä sitten jää luonnollisuuden ulkopuolelle? Iso osa ihmisistä esimerkiksi nauraa astrologialle, tähtimerkkien tutkimiselle. Moni tuntuu olevan varma, että horoskoopit ovat vain hyväuskoisten huijaamista varten. Kuinka varmoja voimme kuitenkaan olla tästä? Minkä takia tuntuu uskomattomalta, että syntymäaikamme ja tähtien asento voisi vaikuttaa meihin? Samaan aikaan tiedämme kuitenkin esimerkiksi kaamoksesta ja sen vaikutuksista mielialaamme. Auringon valon vähyyden sanotaan vaikuttavan aivojemme toimintaan ja tuovan alakuloa elämäämme. Yllättävän harva tuntuu kiistävän tätä siihen nähden, kuinka naurettavina horoskooppeja ja koko astrologiaa pidetään. Onko näissä oikeastaan sittenkään niin suurta eroa? Miksi muka on niin helppo uskoa, että jokin auringonvalo voisi vaikuttaa siihen, miltä meistä tuntuu ja mitä ajattelemme asioista?
Eikö maailmankaikkeus muka ole ihmeellinen?
Jotkut ateisteista nauravat ajatukselle, että pilven päällä istuisi Jumala, joka on luonut maailmankaikkeuden. Minut aikanaan herätti mielipide siitä, että eikö Jumalaan uskominen voisi lähteä siitäkin ajatuksesta, että me ihmiset emme tiedä kaikkea kaikesta. Samalla tavalla kuin jumaluuteen uskominen voi tuntua sokealta, eikö sokealta tunnu myös varmuus siitä, että jumaluutta ei ole olemassa? Tässä mielessä vähintäänkin agnostismi tuntuu järkevämmältä kannalta kuin ateismi.
Jos johonkin tässä elämässä uskon, niin asioiden epävarmuuteen. Tieteen käsitteistöön kuuluu esimerkiksi termi säteily, joka on käytännösä jotain sellaista, mitä emme silmillämme pysty havaitsemaan. Miksei voisi olla, että maailmassa on myös muita meihin vaikuttavia voimia ja ehkä jopa tahoja, joista emme toistaiseksi tiedä yhtään mitään? Kyllähän nykyäänkin pidetään itsestäänselvyytenä useita asioita, joista ei aiemmin ollut kuultukaan. Itse asiassa jossain määrin ihmiskunta on tässä asiassa mielestäni tyhmistynytkin, sillä nykyään ollaan asioista varmempia kuin kenties koskaan. Miten voimme olla niin varmoja? Voiko joku muka vakavalla naamalla sanoa, että elämä ei ole ihmeellistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti