Pitkäperjantai englanniksi – aikamoista kielisirkusta!

Onkos kukaan koskaan miettinyt, mikä tämä päivä on englanniksi? Suomeksihan elämme nyt siis pitkäperjantaita, joka kristillisesti ajateltuna on päivä, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja kaulittiin.

Aiheesta toiseen... Tajunnanvirta palaa otsikon aiheeseen myöhemmin!

Pahoittelut tuosta äskeisestä riimittelystä. Olen jonkin verran uskonnollinen itsekin, mutta ei kai sen tarvitse sitäkään tarkoittaa, että otetaan uskonto ja kuolema ihan... noh, kuolemanvakavasti. Kielisirkusta se on tämäkin, ja täällä jokainen sana, asia ja konsepti on vain jonglöörattava pallo muiden joukossa!

(Linda muuten äsken jotain horisi, että lumi teki enkelin eteiseen ja Viljami teki pökäleen vaippaan. Älä kysy [ellei sitten kiinnosta erityisen paljon].)

Blogi lähti nyt taas ihan toisille raiteille, mutta kerronpa teille mielenkiintoisen mietteeni huumorista. Minusta törkeät, ilkeät ja mauttomat jutut voivat olla ihan hauskoja, mutta kaikki riippuu kertojasta. Jos tiedän vitsailijan olevan hyvä tyyppi, otan hänen kieroutuneen huumorinsa tavallaan itsetietoisena parodiana. 

Kun näen televisiossa ylipainoisen 200-kiloisen miehen, saatan vitsillä heti huudahtaa "Oho, onpas lihava!" Kun tämän tekee tarpeeksi nopeasti, nauravat kanssaihmiset, koska kyseessä on spontaani reaktio, johon tarttuminen on tavallaan tragikoomista. Onhan se aika surullista, että arvosteleva dialogi päässämme on niin nopeaa ja automaattista, mutta ennemmin nauran asialle kuin teeskentelen, ettei sitä ole olemassa.

Suhtaudun tällaiseen vitsailuun paljon epäileväisemmin, jos kertoja on yleisesti ottaenkin negatiivisen oloinen ja kyyninen tyyppi. Uskontoasioilla ja muilla tabuaiheilla pilaileva pappi tai muuten vain järkevä aikuinen voi siis olla hauska tavoilla, joilla muut vaikuttaisivat junteilta. Tärkeintä ei ole hyvä juttu, vaan se, että juttu esitetään hyvässä hengessä.

Takaisin varsinaiseen aiheeseen

Hetken kiertelyn jälkeen palaan takaisin päivän polttavaan aiheeseen eli pitkäperjantaihin. Pitkäperjantai tuntuu nimenä tavallaan osuvalta, sillä se viittaa Jeesuksen vaiheikkaaseen kuolinpäivään ja kärsimykseen. Vitsikkyyttä tähän luo kuitenkin se, että eihän päivä oikeasti sen pidempi ole, vaikka se olisikin erityisen tuskallinen. Vuorokausi on poikkeuksetta 24 tuntia, joten nimitys pitkäperjantai tuntuu kansankielisyydessään enemmän huvittavalta kuin asialliselta. Eikö totta?

Vaan mikä pitkäperjantai on englanniksi? Long Friday! No ei sentään – en kirjoittanut näin pitkää postausta paljastaakseni lopulta, että englanninkielinen nimitys tälle päivälle on sanasta sanaan sama kuin suomeksi. Ei, vaan pitkäperjantai on englanniksi Good Friday, eli hyväperjantai! Tämä jos jokin tuntuu nimenä varsin väärältä – mitä ihmeen hyvää noissa tapahtumissa sitten oli? Vai onko tässä kyseessä Suomen sisällissodan kaltainen tapaus, jossa nimitys kertoo enemmänkin historiankirjoittajista kuin varsinaisesta tapahtumasta? Suomen sisällissotaahan kutsutaan lähteestä riippuen kansalaissodaksi, luokkasodaksi, veljessodaksi, vapaussodaksi, punakapinaksi ja vaikka miksi. Jospa siis Good Friday -nimitys tuleekin Jeesuksen epäilijöiltä, joille pitkäperjantain tapahtumat olivat voitto väärää profeettaa vastaan?

Google on kaveri! Lyhyt googletus paljastaa, että englanninkielinen nimitys juontaa juurensa sanan good alkuperäiseen merkitykseen. Hyvän sijasta tämä edelleenkin tuiki tavallinen sana tarkoitti ennen pyhää. Good Friday suomentuisi siis täten pyhäperjantaiksi, ei hyväperjantaiksi. Se siitä sitten.

Tietämättömyyden tunnustus, hyvän pääsiäisen toivotus ja satunnainen vauvavideokevennys

Saatan kirjoittaa tänne tänään vielä arvostelut illan Voice of Finland -esityksistä, mutta aion kuitenkin jo tässä vaiheessa toivottaa hyvää pääsiäistä kaikille (tämä ei ollut se vielä, mutta kohta se tulee!). Lisäksi on pakko totuuden nimissä tunnustaa, että tietämykseni Suomen historiasta ja historiasta ylipäätään on suhteellisen kehnoa ja nuo sisällissodan nimitykset löysin myös Googlen avulla. Se tosin oli jäänyt valmiiksi päähän, että tuosta nimityksestä on vääntöä ollut.

Hyvää pääsiäistä toivottaa myös fiksu Viljami!

Eikö elämä maistu? Sanooko kaverit, että se on asenteesta kiinni? Voiko asennetta muuttaa?

Tervehdys taasen kerran! Kirjoitusputki sen kuin jatkuu, vaikka osa tästä tekstistä olikin vanhan luonnoksen peruja. Nyt kuitenkin päätin viedä tämän finaaliin, koska asiaahan tämä olikin. Oli vain joskus iskenyt jokin luova kriisi tai muu vastaava teennäinen juttu.

––

Olen jokusen päivän pyöritellyt mielessäni sellaista käsitettä kuin onnellisuus. Mitä onnellisuus oikein on ja miten sen voi saavuttaa? Onko onnellisuus asenteesta kiinni, ja jos se on, niin miten asennettaan voi vaihtaa?

Varoitan jo ennakkoon, että tämä teksti saattaa mennä hieman filosofiseksi. En kuitenkaan aio saarnata mistään Platonin ja Aristoteleen opeista, vaan pyrin puhumaan näistä syvällisistä asioista sellaisella kielellä, jota jokainen ymmärtää.

Mennäänpäs sitten itse asiaan.

Minä uskon vakaasti, että onnellisuus on sitä, että menee ihmismielen toiselle puolelle. Mielihän on siis meissä se lähes automaattinen osa, joka hoitaa ajattelun ja toimii sisäisenä äänenä päässämme. Mieli kommentoi kaikkea näkemäämme ja kokemaamme jatkuvasti:

"Olenpa minä lihava!"

"Voi jestas, mikä upea mies! Tuon kun saisi!"

"Kaverini on myöhässä! Hän ei selvästi piittaa minusta pätkääkään!"

Itseään toistavan ja negatiivisen mielemme lisäksi olemme kuitenkin muutakin: meissä on osa, joka käyttöön valjastettuna kykenee näkemään ja havainnoimaan tuota kaikkea ja mahdollisesti jopa nauramaan sille.

Ehkäpä selkeimmillään nämä kaksi puolta meissä esiintyvät, kun meidän pitäisi kilvoitella itsemme kanssa: mielemme tahtoo ottaa vielä yhden palan kakkua tai yhden tuopin, vaikka tiedämme hyvin, että meidän ei pitäisi. Läsnäolo on sitä, että seisomme mielemme porteilla emmekä anna jokaisen ehdollistuneen ajatuksemme johtaa toimintaan. Ilman läsnäoloa menemme jatkuvasti mielemme ja historiamme mukaan. Ja mielen kaksi lempijuttua ovat nautinnon lisääminen ja tuskan välttäminen. Lykätään vaivalloisia juttuja ja mennään siitä, mistä aita on hajalla.

Otanpa esimerkin siitä, kuinka ihmismieli on valvomattomana hyvinkin ongelmallinen. Mieleen kuuluu se ikävä ominaisuus, että se haluaa jatkuvasti jotakin eikä ole koskaan tyytyväinen. Kyltymättömyys mielessämme näkyy esimerkiksi siinä, kuinka meidän ihmisten on usein kovin vaikea pysyä aloillamme – ja silloinkin kun laiskottelemme, tunnemme tavallisesti olomme huonoksi, koska emme osaa laittaa mieltämme lepotilaan. Elämme kiireistä elämää, vaikkei meillä olisi mikään kiire mihinkään. Lentokoneessakin nousemme penkistämme käytävälle jonottamaan, vaikka yhtä hyvin voisimme antaa muiden mennä edeltä ja rentoutua. Olemme rauhattomia ja levottomia ja pienikin myöhästyminen tai odottelu ärsyttää – siis niitä meistä, jotka elävät mielensä ehdoilla. Mielensä kahleista vapaa voi puolestaan todeta, että ei valmiissa maailmassa ole mikään kiire, eikä Roomaakaan päivässä rakennettu. (Tätä ei siis kuitenkaan pidä sekoittaa laiskuuteen, jota esiintyy hyvin eri tilanteissa kuin odottaessa tai rentoutuessa.)

Monesti köyhät haluavat rikastua, mutta kun rikkaus tulee, niin todetaan, että raha ei tuo onnea. Hyvä esimerkki tästä ovat lukuisat ökyrikkaat, jotka haluavat aina vain lisää ja lisää rahaa tai kääntyvät esimerkiksi huumeiden tai alkoholin puoleen. Ikinä ei ole hyvä. Aina halutaan lisää, enemmän tai jotain muuta. Välillä pudotetaan vaikka viisi kiloa painoa, muttei edelleenkään olla tyytyväisiä.

Oletko itse koskaan halunnut tai tavoitellut jotakin ja huomannut sitten, että se ei tuonutkaan onnea? Kenties lähdit ulkomaille ja totesit siellä, että eihän täällä ole sen kummempi. Tai sitten odotit lomaa kuin kuuta nousevaa, mutta sen saapuessa totesit, että et osannutkaan lomailla tai nauttia siitä – mielessä pyörivät jatkuvasti vähiin käyvät rahat tai vaikka vain se, kun jotenkin ei vaan napannutkaan.

Kristinuskon seitsemän kuolemansyntiä kertovat myös hyvin siitä, millaisia ongelmallisia toimintatapoja ihmismieli usein noudattaa. Jokainen näistä synneistä on itse asiassa tyypillinen tapa ajatella negatiivisia, heikkoutta ilmentäviä asioita ympäröivästä todellisuudesta. Seuraavassa lista:

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo

Ja sitten vielä pari ihan arkikielestä löytyvää palasta, joilla viitataan ihmismielen kyltymättömään, aina lisää tai muuta janoavaan luonteeseen:

1. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella

2. Kielletty hedelmä

Mikä on tie pois mielen pauloista?

Tie pois mielen pauloista kohti onnellisuutta lähtee asioiden tiedostamisesta. Kun tajuamme, että ongelma on mielemme, voimme alkaa viittaamaan sille kintaalla. Kun koemme jonkin negatiivisen tunteen tai mieleemme tulee ikävä ajatus, meidän tulee ainoastaan huomioida se osana päänsisäistä ohjelmointiamme. Tällä tavoin opimme vähitellen kyseenalaistamaan itsemme: jokainen ajatuksemme ja halumme ei ole enää syvin olemuksemme, vaan se on vain viirus tai bugi päässämme. Mielen negatiivisuudesta luopuminen on onnellisuuden tervetulleeksi toivottamista.

Onko onnellisuus siis asenteesta kiinni?

On ja ei. Onnellisuus on kiinni monestakin jutusta, mutta pääasiassa siitä, kuinka paljon uskomme päänsisäisiä nauhojamme. Kun seuraavan kerran tunnemme olomme huonoksi itsestämme, niin mitä jos vain sanoisimme ääneen ilman sen kummempaa jumiin jäämistä, että "paskat, ei mussa mitään vikaa ole"? Totuus on, että mitä useammin tämän teemme, sitä voimakkaammin se vähitellen alkaa toteutumaan. Sama pätee tilanteeseen, jossa meitä ärsyttää jokin vähäpätöinen asia – jos hyväksymme ärsytyksemme osana ohjelmoitiamme, emme enää ruoki tunnetta vastustamalla sitä. Vähitellen ärsytys silloin vähenee! Onnellisuus on vapaata tahtoa ja luopumista ohjelmoinnistamme.

Jos vallitsevaa mielentilaamme siis (kuinka paljon uskomme negatiivista mieltämme) kutsutaan asenteeksi, niin voidaan todeta, että onnellisuus on kyllä varsin paljon asenteesta kiinni, mutta asenteensa muuttaminen vaatii ensin tämän verran pohjatietoa ja sen jälkeen vielä kauan aikaa harjoittelua.

Yliluonnollisuuden luonnollisuus

Zädääm! Täällä sitä taas kirjoitellaan! (Jotenkin on vaikea aina keksiä aloituksia näille postauksille...) Luvassa onkin tällä kertaa suhteellisen isoa asiaa!

Tänään minua mietityttää yliluonnollisuuden luonnollisuus. Monesti sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Miksi? Lähinnä siksi, että tarun oletetaankin olevan ihmeellistä, joten sen ihmeellisyys itsessään ei ole ihmeellistä. Sen sijaan toden ei lähtökohtaisesti oleteta samalla tavalla olevan ihmeellistä. Itse asiassa totuudesta valtaosa onkin nimenomaan ei-ihmeellistä. Tämä lienee siis varsin hyvä paikka todeta, että poikkeus vain vahvistaa säännön.

Tarussa ihmiselle voi vaikka kasvaa siivet.

Mutta sitten itse asiaan. Mitä on yliluonnollisuus ja mitä on luonnollisuus? Toisin kuin moni ehkä ajattelee, minusta luonnollisuus on käsitteenä dynaaminen, alati muutoksessa. Pidämme luonnollisena asioita, jotka koemme normaaleiksi, tavanomaisiksi, logiikan mukaisiksi. Ajattelemme, että mikäli tiede sanoo, että "auringonvalosta voi saada syövän", niin sen täytyy olla totta. Samalla tavalla osa meistä on valmiita uskomaan, että makeutusaine aspartaami tappaa, koska näinhän jotkin tieteelliset tutkimukset sanovat.

Mitä sitten jää luonnollisuuden ulkopuolelle? Iso osa ihmisistä esimerkiksi nauraa astrologialle, tähtimerkkien tutkimiselle. Moni tuntuu olevan varma, että horoskoopit ovat vain hyväuskoisten huijaamista varten. Kuinka varmoja voimme kuitenkaan olla tästä? Minkä takia tuntuu uskomattomalta, että syntymäaikamme ja tähtien asento voisi vaikuttaa meihin? Samaan aikaan tiedämme kuitenkin esimerkiksi kaamoksesta ja sen vaikutuksista mielialaamme. Auringon valon vähyyden sanotaan vaikuttavan aivojemme toimintaan ja tuovan alakuloa elämäämme. Yllättävän harva tuntuu kiistävän tätä siihen nähden, kuinka naurettavina horoskooppeja ja koko astrologiaa pidetään. Onko näissä oikeastaan sittenkään niin suurta eroa? Miksi muka on niin helppo uskoa, että jokin auringonvalo voisi vaikuttaa siihen, miltä meistä tuntuu ja mitä ajattelemme asioista?

Eikö maailmankaikkeus muka ole ihmeellinen?

Jotkut ateisteista nauravat ajatukselle, että pilven päällä istuisi Jumala, joka on luonut maailmankaikkeuden. Minut aikanaan herätti mielipide siitä, että eikö Jumalaan uskominen voisi lähteä siitäkin ajatuksesta, että me ihmiset emme tiedä kaikkea kaikesta. Samalla tavalla kuin jumaluuteen uskominen voi tuntua sokealta, eikö sokealta tunnu myös varmuus siitä, että jumaluutta ei ole olemassa? Tässä mielessä vähintäänkin agnostismi tuntuu järkevämmältä kannalta kuin ateismi.

Jos johonkin tässä elämässä uskon, niin asioiden epävarmuuteen. Tieteen käsitteistöön kuuluu esimerkiksi termi säteily, joka on käytännösä jotain sellaista, mitä emme silmillämme pysty havaitsemaan. Miksei voisi olla, että maailmassa on myös muita meihin vaikuttavia voimia ja ehkä jopa tahoja, joista emme toistaiseksi tiedä yhtään mitään? Kyllähän nykyäänkin pidetään itsestäänselvyytenä useita asioita, joista ei aiemmin ollut kuultukaan. Itse asiassa jossain määrin ihmiskunta on tässä asiassa mielestäni tyhmistynytkin, sillä nykyään ollaan asioista varmempia kuin kenties koskaan. Miten voimme olla niin varmoja? Voiko joku muka vakavalla naamalla sanoa, että elämä ei ole ihmeellistä?