3

Blogini on ollut lähes koko kesäkuun hiljaa. Ei ole jotenkin saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään.

Välillä tuntuu, että aikaa on niin vähän, että ei saa mitään aikaiseksi. Sitten kun aikaa on enemmän, huomaa, kuinka vähän sitä oikeastaan tarvitseekaan. Kiire on ihan kivaa, kunhan sitä ei ole liikaa. Pari päivää tai tuntiakin kun saa vetää henkeä, niin jaksaa taas paremmin. Toisaalta onhan sekin hyvä, että on välillä edes mahdollisuus tylsistyä. Vaikka tylsyys tavallaan tappaa inspiraation, voi sen kaiketi oppia kanavoimaan paremminkin.

Olemme nyt olleet Lindan kanssa kolme vuotta yhdessä. Viljami puolestaan täyttää reilun viikon päästä yhden vuoden. Kaksi vuotta Lindaa, yksi vuosi Lindaa ja Viljamia. Taas voisi sanoa kliseisesti, että aika on mennyt nopeasti, mutta itse en koe sitä ihan niin.

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin tuntenut Lindan paljon kauemmin kuin kolme vuotta. Monet ystäväni olen tuntenut jo ala-asteesta eli kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Tähän nähden voisi sanoa, että on kuin olisin tuntenut Lindan 50 vuotta. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Yhdessäolon määrä on meillä ollut valtaisa ja voimakkuudeltaan intensiivinen – etenkin, kun olemme jo ennen Viljamia olleet molemmat kotihiiriä ja aina yhdessä sekä vähän vain opiskelleet. Osittain tuntuu, että ei ihmistä ihan tällaiseenkaan ole tehty – oman rauhan puute kiristää hermoja ja saa haukkomaan happea. Toisaalta on niinkin, että tällaisella tehotutustumisella Linda totisesti tuntuu perheenjäseneltä. Se on todella arvokasta.

Yhteiselomme ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Olemme kaksi hyvin erilaista ihmistä, mutta meissä kulkee jokseenkin samanlainen henki. Linda on kuitenkin tasaisempi kuin minä, ja uskonkin, että ahdistushäiriöni vaikuttaa minuun edelleen paljon. Vaikka pakkoajatukseni ovat vähentyneet, huomaan toisinaan, että minulla on yksinkertaisesti paha päivä. Pahoina päivinä koen olevani kuin matala lätäkkö, jonka ylitse kävelevä kenkä saa herkästi aaltoilemaan. Parempina päivinäni puolestaan olen valtamerimäisempi – tyynempi ja joustavampi.

Lindalle kiitos, että on kestänyt minua niinkin hyvin nämä kolme vuotta. Samat kiitokset myös itselleni siitä, että olen kestänyt omaa ajoittaista kestämättömyyttäni. Ei ole ollut helppoa minullakaan.

Tällä hetkellä Linda viettää muutaman päivän aikaa Vuosaaressa isänsä isossa asunnossa Viljamin kanssa. Tämä on sekä vaihtelua että antaa mahdollisuuden vetää henkeä parisuhteen arjesta. Asuntomme 50 neliötä käy välillä aika pieneksi yksivuotiaan lapsen kanssa. Omia huoneita ei ole, ja vähäinen tila aiheuttaa sen, että kaikki on koko ajan liikkumaan opettelevan Viljamin käsillä.

Huomenna aloitan kesätyöni kirjastossa. Muutenkin raha-asiat ovat viimein alkaneet suttaantua paremmiksi. Toivon mukaan pääsen työaikataulujen lisäksi kiinni rutiineihin myös syömisen ja liikunnan suhteen. Olen ihan liian huonossa kunnossa, mikä sekin vaikuttanee mielentiloihin. Coca Cola Zeroa esimerkiksi olen juonut viime kuukausina ihan liiaksi, sillä kofeiinin sanotaan olevan huono pakko-oireiselle, koska se vain pistää mielen ylikierroksille. Vieroitusta ja vedenjuontia luvassa!

Kun käy töissä, tulee luontevasti oltua erossa perheestäkin. Tällöin koti voi saavuttaa paremmin potentiaalinsa turva- ja lepopaikkana, jonne on kiva tulla raskaan työpäivän jälkeen. Sitä odotellessa.

Harvinaislaatuinen vauvapäivitys

Huzaah!

En tiedä, mistä tuo aloitus tuli, mutta jotain oli laitettava. Kaikki kirjoittajathan tietävät, että kaikkein vaikeinta on saada aloitettua. Valkoisen paperin pelko on aito asia, mutta minä en siihen liiaksi tahdo jäädä jumiin.

Harvinaislaatuisen tästä päivityksestä tekee se, että päivitän nykyään paljon muustakin kuin Viljamiin liittyvistä asioista. Aikanaan meinasin kertoa poikani kehityksestä tasakuukausin, mutta se tapa jäi kahdesta syystä. Ensinnäkin olen suhteellisen saamaton, ja toiseksi ei vauvakaan niin silmin nähden kehity kuukausi kuukaudelta. Nyt on kuitenkin taas muutama taito tullut lisää, joten kerronpa teille niistä.

1. Kaksin käsin kiskominen

Ei, en tarkoita tällä kännäämistä enkä edes maidon ryyppäämistä. Viljami on oppinut aika vasta hallitsemaan molempia käsiään samanaikaisesti. Hän saattaa esimerkiksi kiskoa vyötä tai jotain lehteä lähemmäs molempia käsiä käyttäen. Ovelasti hän myös näyttäisi tajuavan, että jos jokin esine on jonkin pinnan päällä, voi hän vetää siitä pinnasta sen lähemmäs. Hittolainen, en varmaan edes itse tajuaisi tehdä tuota!

2. Ryömiminen

Yksi päivä makoiltiin sängyllä, ja Viljami lähti ryömimään. Vähän hassusti hän näyttäisi vielä välillä kyntävän päällään eteenpäin, mutta liikettä tapahtuu joka tapauksessa. Annoin silloin siellä sängyllä hänelle maidonkorviketta tuttipullosta, kunnes hän ei näyttänyt haluavan enää – vaan kohtapa hän jo ryömi sivuun laittamani pullon luo kuin nääntyvä autiomaassa!

3. Uusia ääniä ja ensimmäisiä tavuja

Viljami osaa nykyään sanoa jo tavun -ka, ja sitä hän toistaakin toisinaan, kun Linda esimerkiksi sanoo ensin sukka. Lisäksi poika on oppinut tekemään suussaan jotain napsutusääntä sekä korinaa. Ja jokainen näistä äänistä on vieläpä sellainen, jota poika osaa matkia. Upeaa!

Noh, ei tästä tämän pidempää päivitystä nyt tullut... Lopuksi laitan näytille videon äskeisestä kiljumiskisastamme. Voi vaikuttaa vähän omituiselta, mutta poika kyllä nauroikin välillä kisallemme.

EDIT: Pian blogin jälkeen menin vaihtamaan Viljamin vaippaa sängylle. Poika yritti koko ajan kääntyä vatsalleen ja ryömiä johonkin. Nauroin panikoituneena ja Viljami repeili samalla. Monen minuutin naurukonsertti oli! Lopulta sain kuin sainkin vaipan Viljamin päälle – väärinpäin.

Viljamin hauska päivä – katso kuvat ja video!

Blogieni otsikot jatkavat raflaavalla keltaisen lehdistön linjalla. Jos näet tämän otsikon blogilistalla, on sinun aivan pakko klikata sitä. Lisää Kielisirkusta koko Suomen-maahan, se on se tarkoitus! Kävijämäärät nousuun keinolla millä hyvänsä – mitä sitä kaunistelemaan!

Kyllä vain oli eilinen – maanantai 16. maaliskuuta 2015 – hauska päivä jälkikasvun kanssa! Tuosta nappulasta on tullut todella viihdyttävä, koominen ja ihastuttava persoonallisuus. Luettelenpa Viljamin eiliset hauskat toilailut tähän vaikkapa numeroituna.

1. Linda kertoi aamulla heränneensä siihen, kuinka Viljami yritti kiivetä hänen päälleen. Oikeastihan Viljami on hieman yli 8 kuukautta vanha eikä osaa vielä oikein kontatakaan kävelemisestä tai kiipeämisestä puhumattakaan! Silti pojan aktiivisuuslukema on sen verran nousussa, että kaikennäköisiä hurjia käännähdyksiä ja väännähdyksiä saadaan nykyään seurata.

2. Meillä on vielä kaksi vauvauintikertaa jäljellä, mutta eilen oli kenties minulle se mieluisin kerta. Linda kantoi Viljamia vedessä, ja Viljami läiski hurjana H2O:ta käsillään. Kun sitten itse liityin läiskimiskerhoon, repesi poika nauramaan monta kertaa. Absurdilta tuntui siinä yhdessä roiskia ja naureskella poitsun kanssa. Laatuaikaa totisesti!

3. Viljamin syöttöhetkikin oli tavalliseen tapaan huvittavaa katseltavaa! Välillä hän vaikutti jo innostuvan jauhelihasta, mutta sitten kohta tulikin kaikki kakoen ja kummastellen ulos suusta. Oli pienimuotoista yskimistä vähän ikäväkin katsella, mutta eipä tuosta kenellekään paha mieli lopulta jäänyt. Kaikki ruoka ei vain Viljamille vielä maistu!

4. Ennen nukkumaanmenoa Viljami ehti vielä yrittää repiä minulta luurit päästä. Hymyilevä ja utelias mukula viisveisasi, kun sanoin ei ja osallistuin pieneen köydenvetoon kuulokkeiden johdoista. Yhdessä vaiheessa Viljami johtoa tavoitellessaan kaatui istuma-asennosta makuulleen ja yritti kiivetä minunkin päälleni. Sai kuin saikin lopulta kiinni vielä kertaalleen johdostakin, ovela tyyppi! Ja kyllä vain taas nauru maittoi...

5. Kun siirryin nukkumaan, oli Viljami kellahtanut pinnasängyltään puolittain Lindan sängyn puolelle vatsalleen. Aivan kuin joku olisi ollut yöllä juomassa ja löytyisi aamulla nukkumasta sänkynsä vierestä!

Kuten tuossa blogini otsikkopalkissakin näkyy, olemme antaneet Viljamille jo hänen ensimmäisen oman kännykkänsä. Tänään sai vielä oman läppärinsäkin. Jospa jatkossa jättäisi aikuisten kannettavat rauhaan! Voidaan nyt kunnon nörttiperheenä istua kolmistaan iltaa sohvalla ja datata kukin tahollaan!

"No en tasan hakenut netistä rintojen kuvia!"

Pask* kevätruno

Monet ovat sanoneet, että minulla on hassu tapa sensuroida kirjoittamani kirosanat. Muutaman keskeisen kirjaimen sijasta sensuroin vain vihoviimeisen. Minusta tämä riittää ihan hyvin, sillä ei kai noiden tähtien tarkoitus ole koskaan varsinaisesti ollut piilottaa sanan merkitystä.

P***a! V***u! J******a!

Tuollainen yläpuolella oleva sensurointi on turhauttavaa, koska ainakin minut se pakottaa aina laskemaan noiden tähtien määrän: onko niitä yhtä monta kuin puuttuvia kirjaimia. Ja kappas kepposta – tuossa viimeisessä sensuroidussa sanassa on tähtiä yksi liian vähän! Perkel*, mikä esimerkki!

Sitten siihen kevätrunoon, vaikka vauveli tuossa vieressä aika epätoivoisestikin yrittää päästä vuoroin minun ja vuoroin Lindan koneelle. Siinä saisi poika istua rauhassa välissämme sohvalla leikkimässä, mutta eipä oikein meinaa malttaa pysyä aloillaan. Äsken rakas pikku palleromme näytti kuin kaatuvan minua päin mutta yllättäen kampesikin itsensä lähes pystyasentoon konettani räpeltämään. On kyllä kehittynyt kohisten kahdeksassa kuukaudessa, kun jo nyt pitäisi päästä blogia kirjoittamaan!

Viljami kävi eilen Hakaniemen Juttutupa-nimisessä ravintolassakin!

Pidemmillä puheilla (tajusitko?) tässä tulee runo!

Aurinko taivaalla möllöttää

Valol' iloa ympärilleen se tuo

Viljami vieressä köllöttää

Äidin rinnast' maitoa kiduksiin juo

Kas pieni perhe meil' tääl' asuu

Helsingis' meren rannalla

Skattan kupeessa kauniissa

Jäänmurtajain liikekannalla 

Riimisanakirja löysi aika heikosti rannalla-sanalle riimejä, joten runon loppu ei oikein tee järkeä (englannista lainattu "make sense", sori suomen kieleä opiskelevat toverit ja muut ihmiset, jotka uskoitte vankkumattomaan taitooni ja oletettuun tinkimättömään suomen kielen puolustamiseeni). Toisaalta sanoin jo ennalta runoa paskaks* (kyllä, tämä sensurointi toimii myös taivutettujen sanojen kanssa), joten ainakin olin rehellinen. Arvo kai sekin tässä kylmässä maailmassa.

Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.

Matkalla isyyteen

Kolmisen kuukautta isäksi tulemiseen. Tavallaan pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tähän toisaalta oikein vielä osaa suhtautua. Sanotaan elämän isoimmaksi asiaksi, mutta monilla isillä kaiketi iskee vasta sitten, kun mukula itkee käsivarsilla ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista nähdä, miten muhun henkilökohtaisesti vaikuttaa. Kaikkihan kuitenkin tietävät esimerkiksi kovis Eminemin ja ehkä Lil Waynenkin: siinä kaksi pintapuoleisen rajua räppäriä, jotka ylistävät isyyttä ja pikku silmäteriään aina kun mahdollista...

Itse ajattelin joskus aiemmin elämässä, että en edes pidä lapsista. Tämä muuttui, kun olin lähes puoli vuotta töissä ala-asteella kouluavustajana. Hemmetti, niistä lapsistahan tuli mun kavereita, vaikka välillä homma muistuttikin molemminpuolista viha-rakkaussuhdetta. Pidin kuitenkin niiden lasten rehellisyydestä ja siitä, kun välillä huomasi oikeasti tulevansa juttuun ja löytävänsä niiden kanssa yhteisiä säveliä. Kutsuin tuota aikaa silloin elämäni parhaaksi.

Isyydessä ehkä eniten itse odotan sitä, kun pääsee olemaan esimerkki ja äidin kanssa maailman tärkein ihminen maailmassa. Noh, nyt kirvahti heti kyyneleet silmiin. Ehkä jätän jatkotarinani myöhempään kertaan. Vielä musta isä leivotaan! Ties vaikka sortuisin... *gasp*... vauvakuvaspämmiinkin vielä! :D

Kelluva Kielisirkus esittäytyy

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhun ja kirjoitankin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös eräs englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työksenikin kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on jo jokunen plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

• Juuri eilen kolme kuukautta täyttänyt poikani Viljami sekä avovaimoni Linda
• Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille tietysti jossain vaiheessa)
• Parisuhde haasteineen ja hienouksineen – minulta löytyy myös vinkkejä ja apuja näihin asioihin
• Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
• Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
• Elämä ja sen tarkoitus (joopa joo...)
• Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista pientä kivaa yhdestä viiteen -asteikolla)
• Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
• Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt oli mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista olisi luvassa! Tarkoitus olisi tällä blogilla päätyä bloggaamaan Kaksplussan bannerin alla. Se olisi nastaa se, ja minulla onkin valmiiksi jo muutama perhepostaus plakkarissa ihan vaikka vain todisteena siitä, että perhebloggaus on kiinnostanut jo jokusen tovin ilmankin tätä blogihakua.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ihan ok aloitus, sanoisin. Ehkä 3-/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa! Joo.

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastavan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Seuraavaksi postaan blogiini muutaman vanhan tekstin viimeisen puolen vuoden ajalta, joten elkääpä ihmetelkö, kun poikani kasvaa hetkessä sikiöstä kolmekuiseksi! :)