Suomen kielestä

Nyt on pitkästä aikaa taas aika sirkustaa (vai sirkustella) ihan selvällä Suomen kielellä, eli suomen kielellä.

Niin, tiesittekös tuota? Suomen kieli kirjoitetaan pienellä (ei tosin lauseen alussa niin kuin tässä). Tämä on yksi suomen kielen knoppeja; olisihan kuitenkin ihan loogista ajatella, että kun puhutaan tietyn valtion kielestä, sen valtion nimen voisi kirjoittaa isolla. Ongelma on, että kun puhutaan suomen kielest" kielenä, sanan suomen ei niinkään ilmeisesti ajatella lauseyhteydessään viittaavaan valtioon.

Suomessa on olemassa myös paljon muita knoppeja, joista kerään tähän huvin vuoksi muutamia. Jos sanan knoppi merkitys on epäselvä, niin oman kielitajuni mukaan sillä viitataan asioihin, jotka tietää vain tietämällä ja jotka eivät täten ole suoranaisesti pääteltävissä. Knoppitietouden määrä ei siis ole ihmisen älykkyydestä tai esimerkiksi matemaattisesta kyvykkyydestä kiinni, vaan sitä pystyy kartuttamaan lähinnä elämällä ja laittamalla itseään otollisiin omaksumistilanteisiin. Noin niin kuin hienosti sanottuna.

Suomen kielen knoppilistaa:

1. Lähiaikoina viittaa tulevaisuuteen. Jos olet viittaat menneisyyteen, kirjoita viime aikoina. Et siis ole lähiaikoina liikkunut paljon, vaan viime aikoina. Lähiaikoina kenties aiot liikkua paljon.

2. Nämä "sanat" kuuluu kirjoittaa erikseen (vaikka moni kirjoittaakin ne virheellisesti yhteen): saman tien, koko ajan ja ani harvoin.

Noh, siinä nyt jotain. En jaksakaan tämän enempää luetella.

Englanniksi! Vocabulary of Death

Hellozees, everyone!

That there is a word that I just came up with, although I struggle to believe that it hadn't already been invented by some random Californian surfer dude. It just sounds so friendly and eloquent – like gentle waves barely gracing the shore. (And I do know that gracing is already done barely.)

Quite the poet, am I not?

Now onto some other things, my friends, although we will still be somewhat flirting with poetic stuff.

The topic I'm going to talk (write) to you about today is none other than good ol' DEATH.

No worries, though, I'm going to keep it light. There's not going to be gore or gibs, blood, massacre or murder. This blog is going to be about the ways that use to talk about people dying. Oops, did I say the D-word? I meant passing on, of course!

As an annoying linguist, I find it interesting how most people use language only for functional purposes. What I mean is that we humans rarely pay attention to the so-called expressive power of our language. For example, we have numerous synonyms that mean the same as 'good', yet we rarely talk about how amazing, fantastic or splendid the movie we just saw was. People just want to get the point across.

Adjectives aside, though, it's a lot more rare to substitute plain verbs with more extraordinary ones. Let's face it: we say, we write, we walk, and we talk a lot more often than we utter, scribe, stroll or conversate.

We don't pay very much attention to our everyday speaking – unless we are talking about sensitive topics. That is when things really start hitting the fan.

Picture yourself at a funeral service talking to a grieving widow whose husband of 30 years just, well, died about a week ago. You might not want to go to her and blurt out the D-word – instead you'd rather stick with, for example, passing on, which kind of gives you the feeling that the person did not actually die, they just leveled-up, moved onto a higher realm of existence, graduated from life or whatever positive thing you can think of. Anyway, this is where you want to choose your words carefully and have to realize that synonyms aren't really synonyms at all.

The idea for this blog came from a text that I read a few days ago on a day when the musician Prince and former professional wrestler Chyna died. Someone had written something like “Now Chyna knows the secret about what happens when you die!” I though that was ingeniously put.

Until next time!

Voi elämän kevät

Mikä se on se kuuluisa "elämän kevät"?  Vaikea sanoa siitä muuta kuin että se voi.

Minun tapauksessani itse asiassa voi voi. Nimittäin minua elämän kevät monesti lannistaa, stressaa ja masentaa.

Keväässä on lupaus kesästä – niinkin tavataan sanoa. Lupaukset keskittyvät kuitenkin tulevaan, ja sikäli mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin elämä tapahtuu aina nykyhetkessä. Tässä määrin lupaukset kesästä eivät itsessään juurikaan lämmitä – sen tekee vasta Suvi Suloinen. Vai pienelläkös se tulisi kirjoittaa.

Onhan se nyt kivaa, kun kevät tuo mukanaan auringon sekä ilman lämpimän väreilyn. Lumi, joka ennen sanoi kenkien alla rouskis-rouskis, sanoo nyt iloisesti puli-puli. Eteisen lattialla vedeksi muuttunut lumi tekee tilaa ensin mutavellille, sitten vähitellen pikkukiville ja hiekalle. Kevät tuo mukanaan runsaasti erilaisia muutoksia, mutta huomattavin lienee silti valoisuuden lisääntyminen.

Valo on teoriassa kiva juttu, mutta kaltaiselleni henkisesti herkälle ja epävakaalle persoonalle sen vaihtelut aiheuttavat ongelmia. Syksyt ovat monille meistä vaikeita, mutta itse painiskelen eniten kevään kanssa. Lähes joka vuosi pääsiäisen aikoihin huomaan olevani väsyneempi ja ärtyneempi kuin yleensä, ja lähes yhtä usein totean, että ei hitto, tätähän se on ollut vuodesta toiseen aina lapsuudestani asti.

Siinä missä ulkoisesti nautin keväästä ja kaikista sen mukana tulevista muutoksista, sisäisesti nämä ajat tuntuvat olevan minulle myrkkyä. Vasta alkukesästä pääkoppani alkaa yleensä mukautumaan valonvaihteluihin. Tämä on huono asia muun muassa siksi, että kevät on niin opiskelijalle kuin työläisellekin (joita molempia tietyssä määrin edustan) usein kaikkein kiireisintä ja deadline-pitoisinta aikaa. Käytännössä pollani alkaa siis haraamaan vastaan juuri siihen aikaan vuodesta, kun sen yhteistyökykyisyyttä eniten kaipaisin.

Parempia aikoja odotellessa kelloon tasaisin väliajoin vilkuillen,
Jouni

Noin kaksi asiaa

On jälleen Jounin itseilmaisun aika. Otsikko tulee siitä, että minulla oli aloitushetkellä mielessä kaksi asiaa, joista tahtoisin mainita tässä blogissani. Sana "noin" kuitenkin tuli siitä, että olen huono pysymään käsikirjoituksessa – käsikirjoitus on sääntö, joka on tehty rikottavaksi! Miksi tyytyä ennalta määriteltyyn suunnitelmaan, jos se ei ole paras mahdollinen? Sääntö, joka ei toimi, ei toimi.

Voisihan tuon otsikon tosin kirjoittaa vasta myöhemminkin. Mutta mitä hauskaa siinä olisi.

Ensimmäinen asiani oli, että käytiin Lindan ja Viljamin kanssa maanantaina sukuloimassa Lindan suvun luona. Yllättäen joku otti pöydässä puheeksi blogini. Hieman korvat punotellen siinä kuuntelin palautetta siitä, kuinka hienoa on, kun nykyään on tällaisia tapoja ilmaista itseään. Keskustelu oli oikeinkin mukavaa, mutta en ollut osannut odottaa sitä ollenkaan.

Kun kirjoittelen tänne, minulla ei yleensä ole mitään oletettua yleisöä. Toisinaan isken blogini linkin jonnekin Facebookin bloggaajayhteisöön ajatellen, että ihan kivahan se olisi, jos joku jaksaisi lukea. Tämän lisäksi tiedän, että äitini lukee näitä ja veljenikin on ainakin jossain vaiheessa lukenut enemmänkin. Yritän kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman sensuroimatta itselleni, koska kuten olen sanonut, tämä on eräänlainen mieleni oma kaatopaikka. Kaikki lukijani ovatkin ehdottoman tervetulleita, eikä minua ollenkaan haittaa, jos tämän kautta jonkun näkökulma minusta syvenee ja monimuotoistuu.

"On parempi, että minua vihataan sellaisena kuin olen, kuin että minua rakastettaisiin sellaisena kuin en ole."

Tuo on minusta erinomaisesti sanottu ja tuohon tähtään.

Toinen otsikkoni asia oli sellainen, että olen tehnyt kyllä jo melkoisen määrän haastatteluita. Näitä haastatteluita olen pyrkinyt keräämään yhteen kattavaan listaukseen, jonka näet klikkaamalla tästä. Tuonne listaukseen päätyi tänään 7 uutta nimeä, jotka olivat Jarkko Tamminen, Jope Ruonansuu, Laura Voutilainen, Joonas Nordman, Marko Keränen, Katri Mäkinen ja Krista Siegfrids. Mistäkö mahtoi olla kysymys? Klikkaa kenen tahansa edellä mainitun nimeä tuolla linkkaamallani sivulla, niin päädyt haastattelut sisältävään artikkeliin!

Elämän lohdullisuus

Ajattelin kirjoittaa vähän elämän lohdullisuudesta.

Elämä on sikäli lohdullista, että teoriassa voit saada huomenna yllättäen jotain sellaista, jonka eteen olet tehnyt töitä eilen ja tänään. Hyvät jutut eivät useinkaan tule helposti, mutta mitä pidempään ne antavat odottaa, sitä parempia ne ehkäpä ovat. Tai sitä isommilta ne tuntuvat.

Minusta tuntuu, että olen viime vuosina alkanut niittämään satoa sellaisista asioista, joita varten olen nähnyt vaivaa vuosikausia. En halua sanoa "tehnyt töitä", koska en halua saada tätä kuulostamaan miltään oikeistolaiselta tai yhdysvaltalaiselta "ihminen pystyy mihin vain, kun kovasti näkee vaivaa" -jutulta. Ei se mielestäni nimittäin ihan niinkään mene. 

Ihminen pystyy kyllä vaikuttamaan moniin asioihin elämässään, mutta moni asioista tapahtuu hyvin varkainkin. Joku voisi esimerkiksi sanoa, että ei tupakoinnin lopettaminen ole sen kummempaa kuin ettei vain polta enää. Samaa voisi sanoa myös laihdutuksesta. Vaan ei se ihan noinkaan yksinkertaista ole. Samalla tavalla yksinkertaisia eivät ole muutkaan ihmisen elämään liittyvät asiat. Jos olisivat, niin kaikki olisivat hyvässä kunnossa, rikkaita, työllistettyjä, hyvinvoivia ja kaikkea muuta myönteistä.

Oma vaivannäköni kuitenkin on ollut sitä, että olen puuhastellut kirjoittamisen parissa aktiivisesti viimeiset 13 vuotta. Vuonna 2003 löysin foorumikirjoittelun ja koukutuin siihen. Kirjoitin sairaalloisia määriä. Väittelin, vaikutin, riitelin. Voisinpa jopa sanoa, että kasvoin foorumeilla aikuiseksi. Kasvulla tarkoitan sitä, että minusta tuli yksilö, jolla on mielipiteitä ja joka osaa puhua niistä ja perustella niitä. Tämä ei ole tosin ollut ainoastaan hyvä asia, vaan se on tuonut elämään paljon, noh, väittelyä ja riitelyä. Jos en olisi yhtä kokenut väittelemään, en ehkä olisi tehnyt sitä elämässäni niin paljon, vaan olisin oppinut antamaan asioiden olla.

Mielenkiintoista on, että nämä ominaisuudet, jotka ovat paikoitellen hankaloittaneet ihmissuhteitani, ovat myös kehittäneet kirjoitustani. Jos olisin vain osannut antaa asioiden olla, en olisi kerännyt läheskään niin paljon kokemusta kuin mitä minulla nyt on. Enkä näin ollen työllistyisi tällä tavalla kirjoittamiseni vuoksi.

Kirjoituksen pointti vähän karkasi, mutta menköön menojaan, kun kerta halusi. En jaksa kirjoittaa nyt enempää, mutta julkaistaan nyt kuitenkin.

Tonttuyksikkö

Tonttu-ukko tuli kylään,

yllättäen, liki kutsumatta.

Otin kuitenkin onnessain vastaan,

aina tänne yksi tonttu lisää mahtuu.

Tästä tulikin mieleeni...

Onko sana yksikkö sukua sanoille kaksikko, kolmikko, nelikko, viisikko, kuusikko ja seitsikko? Sittenhän on olemassa myös kahdeksikko ja yhdeksikkö, mutta nähdäkseni ne ovat ainakin eri veljessarjaa.

Puoleni

Tänään on luvassa vähän syvällisempää settiä.

Olen nimittäin viime aikoina miettinyt jos jonkin verran sitä, millainen ihminen oikeastaan olen. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä isommassa määrässä liemiä keitetään, sitä paremmin itsensä oppii tuntemaan. Erilaiset ihmissuhteet ja elämäntilanteet opettavat kaikki meille jotakin, kunhan osaamme astua itsemme ulkopuolelle tarkkailemaan. Ja ällös myöskään huoliko, oi arjen ja alhon kanssa taistelevat lukijani, sillä usein paras oppi tuntuisi tulevan nimenomaan vaikeista ajoista.

Itsetuntemus auttaa meitä pysymään tyyninä, rentoina ja läsnä tilanteissa, joissa tunteemme muutoin ottaisivat vallan. Michael Monroe on erinomaisesti sanonut, että elämä ei muutu koskaan helpommaksi, vaan sen kanssa vain oppii diilaamaan paremmin.

Olen havainnut itsestäni, että vaikka minulla onkin mukava määrä kamuja ja ystäviä ja olen pitkäkestoisessa parisuhteessa sekä pienen lapsen isä, olen pohjimmiltani jonkinlainen erakkoluonne ja oman tieni kulkija. Arvostan paljon rauhaa ja rauhallisuutta sekä sitä, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, jos en erityisesti halua.

Huumorintajultani olen sarkastinen. Pyrin vitseissäni yhtä lailla kuin keskusteluissanikin monesti pysymään askeleen edellä. Vältän sanomasta asioita, joita kuka tahansa voisi sanoa, koska se tuntuu minusta kliseiseltä. Jos yllättävässä tilanteessa totean jollekin, että on kyllä kiva sää ulkona, mietin  oitis salaa hiljaa mielessäni, että olipas taas latteaa tusinakamaa ja aivojen tyhjäkäyntiä. Näitä tilanteita muistan tulleen minulle useita silloin ensimmäisillä kerroilla, kun aloin tapailemaan Lindan kanssa. Ei se aina häiritse, mutta usein se kertoo minulle siitä, että olen virallisesti poistunut mukavuusalueeltani.

Viljelen ilmeettömiä ja lakonisia kommentteja. Jos joku yrittää olla hauska, totean, että hyvä juttu. Joskus saatan näyttää peukkuakin. Toisinaan nauran, mutta tätä tapahtuu suhteellisen harvassa seurassa.

On kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa luonteeni jokseenkin muuttuu. Se on Viljami.

Viljamin kanssa heitämme jatkuvasti läppää, teemme hassuja ääniä suulla, huudamme kilpaa ja leikimme kissa ja hiiri -leikkiä. Hänelle luen hassulla äänellä kirjaa ja yllätän itseni lepertelemästä noin muutenkin. Kun olemme kaksin kotona, olemme aikamoisen hassu parivaljakko.

Viljami edustaa minulle kaikkea sitä hyvää, mitä maailmassa on. Kun hän joskus sitten raapaiseekin minua ja ulvahdan kivusta, hän katsoo minua ymmyrkäinen katse kasvoillaan. Selitän hänelle, kuinka näin ei saisi tehdä, ja hän katselee huolestuneena – kunnes raapaisee jo kohta uudestaan. Jälleen on sama viaton ja hämmentynyt katse kasvoilla. Pyydän häntä sanomaan anteeksi, ja hän tekee työtä pyydettyä sekä halaa minua omalla pikkupoikamaisella tavallaan. Olemme taas kavereita. Kaikki on anteeksiannettu ja hauskanpito voi jatkua.

Viime yönä kun menin nukkumaan, jäin hetkeksi tuijottelemaan Viljamia, joka nukkuu minun ja Lindan välissä. Mietin, kuinka hieno poika hän on ja kuinka hän saa minussa esiin sellaisen pehmeän ja mukavan puolen, jollaista en olisi ennen hänen syntymäänsä varmaankaan pitänyt sarkastiseen luonteeseeni sopivana – eikä se siihen kyllä millään muotoa sovikaan, mutta samalla se sopii kuitenkin täydellisesti.

Tulen kaapista (clickbait-roskaotsikko)

Mauton ja huono otsikko. Niin huono, että tekisi melkein mieli vaihtaa. Mutta en vaihda, koska tämä blogi on mieleni kaatopaikka. Tänne kaadan päästäni ylimääräisen painolastin. Huono juttu täällä on yksi huono juttu vähemmän päässäni.

Öö ja kyllä, tämä tekee sinusta teoriassa roskisdyykkarin – mutta ei siinä mitään pahaa ole, vaan olet erittäin tervetullut dyykkailemaan. Niin, ja ei roskisdyykkaamisessakaan pahaa ole, mutta sen kanssa on syytä olla varuillaan, ettei tule syöneeksi mitään epämääräisyyxiä.

Tykkään teini-äxästä.

Siis ei, tämäkään ei vielä ollut se kuvainnollinen kaapistatuloni. Mutta tykkään kyllä teini-äxästä. SAMALLA TAVALLA KUIN CAPS LOCKISTA. On hauskaa leikitellä asioilla, jotka on syystä tai toisesta sovittu huonoiksi. Samaa teen joskus sarkasmillakin – sanon jotain sellaista, mitä minun ei odoteta tai suoda sanovan. Tästä hyvä esimerkki on, kun tietoisesti hankin TV Shopista erään kuntolaitteen viime viikolla. Pakkohan ostosta oli kehuskella kavereille sillä, että sillä saa kuulemma kiinteät lihaxet ja sixpackin esiin todella nopeasti.

Eipä ollut tuo TV Shop -hommakaan kaapistatuloni. Vaan se tulee seuraavaksi.

Olen soitellut useita kertoja television puhelinpeleihin. Kyllä! Juuri niihin peleihin, joista "kukaan ei koskaan voita mitään" ja joihin soittaminen maksaa sen kaksi euroa per puhelu.

Uskallan sanoa tämän, koska olen legitiimisti masteroinut nuo pelit. Voitan sieltä jatkuvasti rahaa. En paljon, mutta muutaman satasen kuussa. Voittaisin enemmänkin, mutta saa voittaa ainoastaan kolme kertaa kalenterikuussa.

Pääasiassa olen voittanut pieniä potteja, sellaista 50–100 euroa yleensä. Pari kertaa tarttui kuitenkin haaviin astetta isompi potti. Eikä edes millään munkilla, vaan sillä, että onnistuin huijaamaan huijareita. Huoh, pitkähkö tarina, mutta kannattaa lukea.

Siellä on semmoinen automerkkipeli ollut. Haetaan aamuyöstä automerkkiä, jossa on O-kirjain. Jengi tarjoaa Fordia, Talbottia, Toyotaa, Hondaa – vaan vastaus on ollut kertaalleen esimerkiksi Laibao ja Pollycarters. Automerkkejä, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Läpi linjalle pääsee aika helposti. Se ei ole kynnyskysymys. Isoa osaa näistä automerkeistä ei kuitenkaan meinaa löytää edes Googlesta.

Noh, jekkuna on, että siinä alhaalla on pyörinyt teksti, jossa kerrotaan, että pelaajien ei pitäisi arvata, vaan ratkaista äärimmäisen hankala yhtälö, jota esimerkiksi naapurissani asuva yliopiston matematiikan professori ei lähtenyt edes yrittämään. Tehtävä oli aivan älytön ja siitä sai vastaukseksi numeroita, jotka sitten vastasivat ASCII-järjestelmän kautta kirjaimia.

Noh, päätin etsiä maailmasta henkilön, joka osaisi ratkaista kyseisen yhtälön, joka oli aina sama, paitsi että muuttujat vaihtuivat. Etsin parisen kuukautta silloin tällöin, kunnes löysin sivuston, josta ehkä saattaisi löytää avun. Meinasin etsiä hepun, joka voisi ratkaista yksittäisen tehtävän tarpeeksi nopeasti, mutta veljeni keksi, että mitä jos hankkisin saman tien tyypin, joka kyhää minulle ohjelman, joka osaisi laskea homman.

Päädyin haastattelemaan lukuisia ihmisiä ympäri maailman, kun etsin tyyppiä, joka osaisi tehdä minulle tällaisen ohjelman. Muun muassa eräs yhdysvaltalainen Disneylläkin töissä ollut tyyppi yritti, mutta ei onnistunut. Samoin erään ranskalaisen kanssa olin pitkään jutuissa. Lopulta eräs ukrainalainen janari sai homman hoidettua. Päätin kuitenkin maksaa yhteensä kolmelle tyypille heidän palveluksistaan ylimääräistä rahaa, vaikka ei olisi tarvinnut. Niin hyväntekijä olen!!!!!!!!!!!

Lopulta minulla oli se ohjelma ja kokeilin sitä. Voitin saman tien 3000 euroa automerkillä Popp. Vissiin kolme päivää, niin voitin toisen samanmoisen potin automerkillä Wanda. Tämän jälkeen yhtälö tehtiinkin niin vaikeaksi, että sitä ei tietokone jaksa tai ehdi edes laskea ohjelman aikana.

Nykyään voitan tuolta enää vain pienempiä potteja, mutta helppoa se on minulle kuin heinänteko. Aika jees.

4

Neljä tuntia unta
kuin yht' mont' tonnia lunta
Mieleni estraadin hukuttaisi
järjen valon sammuttaisi

Ajatus leikkaa
mutta tylsällä terällä
Eikä siitä tule lasta
tai liioin mitään muutakaan.

Mutta joo, mitäpä tässä
turpa kiinni ja musa soimaan
Sen tahtiin sitten karkeloimaan

Kantri tarjoaa näkökulman uuden
ei kuuntele
Mutta täyttää hiljaisuuden
onko parempaa terapiaa?

Teksti vailla järkeä
on pää ja häntä
Mutta nurin perin
pää perseessä ja perse päässä

Ei mielenmaisema musta ole
harmaa vain
Näin
hetkittäin.

Kaksiosainen blogi, jota kukaan ei koskaan tule lukemaan

Päätin kirjoittaa blogin, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Olinhan tehnyt niin jo pitkän aikaa. Eihän blogillani ollut lukijoita. Ei ketään kiinnostaneet pöhköt stoorini, typerät juttuni.

Loppujen lopuksi ihminen on tässä elämässä yksin. Teki mitä hyvänsä, tapahtui mitä tahansa – kuka muu siitä välittää kuin sinä itse? Ihmisen oma elämä on ihmisen oma elämä. Itsestä se ehkä tuntuu merkittävältä, mutta vain itselle se on merkityksellinen. Muiden itseille se on vääjäämättä merkityksetön.

Muut voivat kommentoida elämääsi ja sanoa siitä mielipiteensä, mutta ei heitä loppujen lopuksi paljon kiinnosta – ellei elämäsi jollain tapaa liity heidän elämäänsä ja heidän mahdollisuuksiinsa. Silloin heitä kyllä kiinnostaa, ja mielipiteitä riittää kyllästymiseen asti.

Elämä on perinpohjaisen subjektiivinen kokemus loppujen lopuksi.

––

Kirjoitetaanpa sitten jotakin muutakin, kun tällä jalalla aloitettiin. Teen nykyään paljon kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää työtä, mutta luovalle kirjoittamiselle ei ole viime aikoina siunaantunut juuri aikaa. Vaikka onko tuokaan niin yksioikoista – onko kiirettä tai ehtimistä olemassa vai onko kyse sittenkin vain silkasta priorisoinnista?

Onko validia sanoa jollekulle, että et ole ehtinyt tekemään jotakin asiaa. Ainahan toinen voi todeta, että jopas olet ollut kiireinen ja et sitten varmaan ole ehtinyt katsomaan televisiotakaan tai pelaamaan pelejä tai nauttimaan elämästäkään, heh heh.

Vai onko kiire sittenkin yksilön itsensä määrittelemä konsepti, jolla suojellaan omaa minuutta ja omaa elämäniloa sitä uhkaavilta ulkoisilta vaikuttimilta? Lieneehän kuitenkin totta, että elämisen tärkein tavoite on nauttia elämästä – enkä nyt puhu hedonismista, fyysisen nautinnon nostamisesta elämän tärkeimmäksi asiaksi. Tarkoitan elämästä nauttimisella sitä, että eikö elämän kuitenkin ole tarkoitus jossain määrin olla mielekästä ja sellaista, että sitä haluaa jatkaa?

Kun sanomme, että emme ole ehtineet edistää graduamme tai emme nyt ehdi lähteä shoppailemaan, emmekö tarkoitakin tällä sitä, että jotta kokisimme elämämme miellyttävänä ja elämisen arvoisena, tahdomme toistaiseksi välttää asioita, joiden koemme uhkaavan sitä. Kuinka suuri arvo on loppujen lopuksi gradun tekemisellä, jos se vähentää elämämme mielekkyyttä? Entä kuinka suuri arvo puolestaan on shoppailun kaltaisella aktiviteetilla, jos emme halua siihen osallistua, vaikka sen tarkoituksena on olla lähtökohtaisesti mukavaa? Miksi ehtisimme lähteä shoppailemaan?

Toki on olemassa ihmisiä, jotka aina asettavat epämiellyttävät asiat miellyttävien asioiden edelle. Nämä ihmiset ehtivät aina tehdä työnsä ja opiskella, mutta samalla he ovat liian kiireisiä nähdäkseen ystäviään tai katsoakseen televisiota. Tällaisessa elämässä on kuitenkin vaarana, että hyvät jutut lipuvat jatkuvasti sormien lomitse.

Mitä enemmän elämää ja sen lainalaisuuksia tutkiskelee, sitä relatiivisemmalta kaikki vaikuttaa. Kaikessa on puolensa ja suurin osa totutuista konventioista on loppuviimein illuusioita, täysin keksittyjä.

Sitä pitäisi tehdä sitä ja tätä. Sitä pitäisi käydä ulkona, sitä pitäisi syödä sellaista ja tällaista. Maailma on täynnä sääntöjä ja suosituksia. Entä jos näihin vastaakin kysymyksellä miksi. Miksi pitäisi niin ja näin tehdä? Useassa tapauksessa päädytään taatusti lopultaan pisteeseen, jossa mikään ei olekaan varmaa, vaan perustuu enemmänkin totuttuihin uskomuksiin ja kangistuneisiin kaavoihin. Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi pitäisi sanoa toiselle, että tämän pitäisi yhtään mitään. Miksi pitäisi väittää, että jokin on pakollista ja tärkeää, jos toinen ei sitä niin koe?

Epäilkää kaikkea. Ufot tulevat.