Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.

Matkalla isyyteen

Kolmisen kuukautta isäksi tulemiseen. Tavallaan pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tähän toisaalta oikein vielä osaa suhtautua. Sanotaan elämän isoimmaksi asiaksi, mutta monilla isillä kaiketi iskee vasta sitten, kun mukula itkee käsivarsilla ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista nähdä, miten muhun henkilökohtaisesti vaikuttaa. Kaikkihan kuitenkin tietävät esimerkiksi kovis Eminemin ja ehkä Lil Waynenkin: siinä kaksi pintapuoleisen rajua räppäriä, jotka ylistävät isyyttä ja pikku silmäteriään aina kun mahdollista...

Itse ajattelin joskus aiemmin elämässä, että en edes pidä lapsista. Tämä muuttui, kun olin lähes puoli vuotta töissä ala-asteella kouluavustajana. Hemmetti, niistä lapsistahan tuli mun kavereita, vaikka välillä homma muistuttikin molemminpuolista viha-rakkaussuhdetta. Pidin kuitenkin niiden lasten rehellisyydestä ja siitä, kun välillä huomasi oikeasti tulevansa juttuun ja löytävänsä niiden kanssa yhteisiä säveliä. Kutsuin tuota aikaa silloin elämäni parhaaksi.

Isyydessä ehkä eniten itse odotan sitä, kun pääsee olemaan esimerkki ja äidin kanssa maailman tärkein ihminen maailmassa. Noh, nyt kirvahti heti kyyneleet silmiin. Ehkä jätän jatkotarinani myöhempään kertaan. Vielä musta isä leivotaan! Ties vaikka sortuisin... *gasp*... vauvakuvaspämmiinkin vielä! :D

Kelluva Kielisirkus esittäytyy

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhun ja kirjoitankin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös eräs englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työksenikin kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on jo jokunen plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

• Juuri eilen kolme kuukautta täyttänyt poikani Viljami sekä avovaimoni Linda
• Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille tietysti jossain vaiheessa)
• Parisuhde haasteineen ja hienouksineen – minulta löytyy myös vinkkejä ja apuja näihin asioihin
• Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
• Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
• Elämä ja sen tarkoitus (joopa joo...)
• Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista pientä kivaa yhdestä viiteen -asteikolla)
• Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
• Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt oli mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista olisi luvassa! Tarkoitus olisi tällä blogilla päätyä bloggaamaan Kaksplussan bannerin alla. Se olisi nastaa se, ja minulla onkin valmiiksi jo muutama perhepostaus plakkarissa ihan vaikka vain todisteena siitä, että perhebloggaus on kiinnostanut jo jokusen tovin ilmankin tätä blogihakua.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ihan ok aloitus, sanoisin. Ehkä 3-/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa! Joo.

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastavan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Seuraavaksi postaan blogiini muutaman vanhan tekstin viimeisen puolen vuoden ajalta, joten elkääpä ihmetelkö, kun poikani kasvaa hetkessä sikiöstä kolmekuiseksi! :)