Myöhästyneet Voice of Finland -arviot ja kuulumisia!

Olen todella pahoillani. Edellisestä postauksestani on kulunut kokonaista kahdeksan päivää, ja tiedän, että olen lähestulkoon syyllistynyt rikokseen. Kielisirkuksen päivittämättä jättäminen on vakava asia, josta on kirjoitettu pykälä Suomen vuoden 2000 perustuslakiinkin.

"Kielisirkuksen päivittäminen 8 luku 6 § 1 mom.

Kielisirkuksen, eli maailman parhaan blogin päivittäminen on vastuu, jota tulee hoitaa säännöllisesti. Kielisirkuksen lukeminen kuuluu jokaisen suomalaisen perusoikeuksiin, joten blogin ajantasaisena pitäminen on erittäin tärkeää. Yli viikon päivittämättä jättäminen voi johtaa vankeusrangaistukseen, kuolemantuomioon tai jopa karkoitukseen Suomesta Ruotsiin."

Suhteellisen kovat sanktiot voi tästä saada, joten jos voisitte olla ihan hissun kissun, niin arvostaisin. Virkavaltaa on muutenkin aivan turha tällaisella vaivata, sillä kyllähän he nyt tietävät tästä jo itsekin – eivät vain uskalla pistää meikäläistä edesvastuuseen, koska siinähän päättyisi päivittäminen stop tykkänään!

Varsin harvoin kuultu sanontatapa tuo ylemmän kappaleen "stop tykkänään", eikö? On se ihme, miten paljon ihmisellä voikin olla pääkopassa piilossa sellaisia sanoja, joita tulee käytettyä keskimäärin kerran vuodessa. Tästä on Kielisirkuksessa kyse; hermoratojen rasvaamisesta ja passiivisen sanaston herättelystä! Ja vissiin aika monesta muustakin asiasta...

Niin joo, sitten se Voice of Finland.

Voice of Finland – LIVE 2

Ensi alkuun tahtoisin osoittaa jo toiset nöyrimmät anteeksipyyntöni teille, rakkaat lukijat. Toissaviikolla syyllistyin kertomaan väärän todistuksen Voice of Finland -arviointiblogissani. Se kuului seuraavalla tavalla:

"Ensi viikolla lisää arviointia tulossa, joten pysykäähän lukijat kuulolla!"

Iloa ja toivoa luovasta tekstinpätkästäni huolimatta en edellisviikolla julkaissutkaan luvattuja arvioitani Michael Monroen ja Olli Lindholmin esiintyjäkahdeksikosta. Melkomoinen moka, sillä olihan edellinen VoF-blogini kaikkien aikojen luetuin tekstini Kielisirkuksessa – äitini ja veljeni lisäksi myös avopuolisoni luki sen! Laitan nyt kuitenkin esille pika-arviot vielä näin useampi päivä esitysten jälkeen. Yksittäisten esitysten arvosanat ja kokonaisvaltaisemmat kannatusarvot skriivasin ylös jo aiemmin, mutta sanalliset mietteeni tykitän nyt ruudulle hatarasta muististani.

Maria Höglund – Let it go

Eipäs oikein muistu paljon mieleen kertsin lisäksi. Tämän suomenruotsalaisen suurin ongelma (suomenruotsalaisuuden lisäksi [vitsi!]) on tietynlainen unohdettavuus. Jonkinlaista räväkkyyttä pitäisi saada lisää, jotta Maria voittaisi minut puolelleen – tai sitten hän ei vain ole artisti minun makuuni. Omaa artistiuttaan etsii hän! Esitys oli joka tapauksessa parempi kuin olisin odottanut tai mitä kokonaiskannatukseni ehkä antaa ymmärtää.

Arvosana: 3+

Kannatusarvo: 2+

Kimmo Blom – In the air tonight

Kimmo, Kimmo perskuta! Kimmo on täyttä dynamiittia. Tämä Uuden musiikin kilpailussa Angelo De Nilena tunnettu tyyppi vastaa Tarjan Paolon rinnalla tämän vuoden hevikattauksesta. Toisin kuin pitkätukkaisella kilpaveljellään, on Blomin pojalla loistavasti myös matalat äänet hallussa. Kyseessä on kerrassaan monipuolinen esiintyjä, joka osaa tulkinnallaan rakentaa todella eeppisiä vuoristoratamaisia kokonaisuuksia. Harmi kyllä en ole koskaan pitänyt Phil Collinsin "In the air tonight" -kappeleesta, joten se ei minusta ollut kovinkaan sopiva ensimmäinen livekappale Kimmolle. Kimmo on yksinkertaisesti kovempi kuin tuo kulahtanut hitti, eikä hänen olisi missään nimessä pitänyt olla putousuhassa!

Arvosana: 4-

Kannatusarvo: 4,5

Minna Hautakangas – Tuuleksi taivaan rantaan

Nyt on kyllä pakko sanoa, että minulle tämä esitys ei uponnut. Ollin tiimi on ylipäätään miusta se vähiten kiinnostava, vaikka Ollista itsestään tykkäänkin perin runsaasti. Minulle iskelmämusiikki on laji, joka on jo lähtökohtaisesti tylsähkö – siinä ei edes yritetä laulaa voimalla ja se häviää suurelle suosikilleni kantrimusiikille myös tunnelmassaan. Minnan esitys kuulosti korvaani keveältä lauleskelulta vailla kunnianhimoa. Ainakaan vielä ei siis tähti syttynyt, mutta alhaisesta arvosanastani huolimatta on pakko sanoa, että en minä tätä huonona pitänyt – en vain nähnyt esityksessä mitään erityistä.

Arvosana: 1,5

Kannatusarvo: 1

Kevin Stocks – Fire

Michael Monroe on ikisuosikkini niin muusikkona kuin ihmisenäkin (voi että sitä eläinhoitolajuttuakin! <3), mutta Kevin Stocksin suhteen olen vähän varautunut. Kevari vaikuttaa kyllä kaikin puolin sympaattiselta ja hyvältä hepulta, mutta hänen esittämänsä musiikkilaji ei niin sanotusti ihan putoa omaan laariini. Vertaisin kuitenkin Kevinin musiikkia Suomessa erittäinkin hyvin menestyneeseen The Baseballs -yhtyeeseen, joten kysyntää varmastikin on. Linda oli tarjoilemassa tälle esitykselle arvosanaksi jopa 4,5, mutta itse lähden nyt liikkeelle miedommin. Toivon kuitenkin ehdottomasti kaikkea hyvää miehelle itselleen!

Arvosana: 2,5

Kannatusarvo: ? (kannatan toistaiseksi enemmän Keviniä kuin hänen musiikkiaan)

Ari Puro – Elämän nälkä

Vasta kun pääsin toteamasta, että iskelmä ei ole minun juttuni, niin Puron Arska antoi kaikkensa Logomon lavalla. Siinä missä Ollin muu tiimi veti minusta turhan konservatiivisesti, näin Arin esityksessä selvää tunteenpaloa. Harmi homma, että nälkäinen Ari joutui jättämään kisan, sillä hänen edesottamuksiaan olisin mieluusti seurannut pidemmällekin. Noh, eipä ole Ollin tiimi tosiaan minua varten – ainakaan vielä näiden jo nähtyjen esitysten perusteella.

Arvosana: 3+

Kannatusarvo: 2,5

Björn Sumuvuori – A whiter shade of pale

Kisasta pudonnut Bear Mistmountain (nimi englanniksi käännettynä) oli kyllä mielenkiintoinen tyyppi. Kauppiksen käynyt mies, jolla intohimot kuitenkin vetivät muualle ja ainakin musiikin suuntaan. Tykkäsin kovasti Björnin epätavallisuudesta, ja hänen luonteensa kuulosti mielenkiintoiselta ja "rock-musiikkiin sopivalta", jos näin voi sanoa. Kiinnostava persoona, jota olisin mieluusti katsonut jatkossakin, mutta valitettavasti tämä karhu paini tällä kertaa liian kovassa sarjassa. Inserttien aikana tuli tosin sellainen kuvakin, että veri tuntui vetävän enemmän sanoittamisen kuin keikkailun puoleen. Pitää tutkia tämän tyypin musajuttuja kyllä syvemmälle, kun Michaelkin suositteli! Esityksessä itsessään oli sen verran vähän laulua, etten toisaalta ihmettele, että tämä jäi inserttiin yhdistettynä Sumuvuoren joutsenlauluksi.

Arvosana: 2-

Kannatusarvo: 3-

Jani Klemola – Tuulilasin nurkkaan

Kirkasotsainen jätkä veti kiiltokuvamaisen esityksen, josta ei oikein tahtonut jäädä minulle mitään mieleen. Kyseessä oli taas kunnianhimottomalta kuulostavaa iskelmälaulantaa, joka ei kyllä iskenyt. Yksi ongelma tämmöisissä vedoissa on myös se, että koska kyseessä on eräänlainen tunnelmapala, vetoaa se eri tavalla eri katseluympäristöissä. Logomon vastaanottavainen yleisö saattaa kaivaa sytkärit esiin ja fiilistellä, mutta esimerkiksi meikäläisen vilkkaassa vauvakodissa tämän esityksen hienous ei välittynyt. Kristiina Brask on vetänyt tästä oivallisen version, mutta Klemolan laululle en nyt lämmennyt, vaikka häiskä itse vaikuttaakin hyvältä jätkältä.

Arvosana: 1,5

Kannatusarvo: 2-

Jennie Storbacka – Sun oon

Kahvi mukista ehtyi, mutta vielä oli sokeri odottamassa pohjalla. Jennien veto oli sanalla sanoen mainio. Jo Knockout-jaksojen lopussa olin valmis julistamaan, että niissäkin viimeiseksi esiintyjäksi jätetty Isoperuutus (nimi suomeksi hatarasti käännettynä) tulisi voittamaan koko jätteen/roskan. Jenniellä on kyky saada jokainen kappale kuulostamaan paremmalta kuin se onkaan, sillä hänen äänensä ei ole ainoastaan pääruoka – se on mauste, joka lisää erinomaisuutta entisestään. Tällä kerralla ainoa ongelmani oli, että kappale ei ollut ihan niin hyvä, että maustaminen olisi voinut tehdä siitä hekumallisen makuelämyksen. Oli miten oli, hemskutin hyvän kattauksen Jennie meille tälläkin kertaa tarjoili. Ensi viikkoa odotan innostuneena, innokkaana ja innolla.

Arvosana: 4

Kannatus: 5-

–––

Ylihuomenna eli pitkänä perjantaina uusi Voice of Finland ja ehkä uudet arviot! Ehkä. On se vaan niin hieno kilpailu!

Ps. Laittakaa jakoon tämä artikkeli jos haluatte. Jos ette halua, niin älkää sitten laittako! (Tyhmäähän se olisi väkisten.)

Pps. Kuva ei liittynyt oikeastaan millään lailla itse kirjoitukseen.

Tämä on maailman vaikein ja veemäisin asia – katso!

Empiiristen, imperiumististen ja eksplisiittisten tutkimusten perusteella olen selvittänyt, mikä on koko maailman vaikein ja veemäisin asia. Tämä tieto tulee muuttamaan kokonaan suhtautumisesi elämään. Oletko valmis vastaanottamaan tiedon?

ALOITTAMINEN.

Tuossa se asia on tämän tekstin yläpuolella. Se on kirjoitettu valkoisella fontilla, mutta se tulee kyllä näkyviin, kunhan maalaat sen hiirelläsi. Magiaa!

Miksikö piilotin sanan tuolla tavalla? Halusin vain leikkiä tietotekniikkavelhoa jostain syystä. Halusin kokea oloni nokkelaksi.

Tämän blogin kahdella kuvalla ei ole mitään hiton tekemistä tämän tekstin kanssa. Paitsi että kuvassa oleva poika on kirjoittajan lapsi.

Totisesti, aloittaminen on maailman vaikein ja veemäisin asia. Itse olen huomannut tämän elämässäni lukuisia kertoja. Olen henkilö, joka lykkää tärkeitä asioita tulevaisuuteen niin pitkään, kunnes viimein on pakko aloittaa. Eilen perjantaina 13. päivä (kuinka sopivaa!) jouduin pitämään ruotsin esitelmän luokalle ja jännityksestä huolimatta kyhäsin esityksen kokoon vasta edellispäivänä! Ei siinä – kun sitten lopulta saan itseäni niskasta kiinni, on jälki tavallisesti hyvää. Vajaan kymmenen minuutin esitelmäpätkäni oli osa kolmen ihmisen ryhmätyötä, ja toinen ryhmäläisistäni kehui huumoripitoista osuuttani "mielettömän hyväksi". Totuus onkin, että siinä vaiheessa, kun viimein pistin hihat heilumaan, nautin likipitäen jokaisesta hetkestä työn parissa. Opettajakin siis tykkäsi!

Myös kokeisiin lukeminen, kotitehtävät ja esseiden kirjoittaminen jäävät minulla alati viime tinkaan (mikä hitto "tinka" sitten onkaan). Välillä tämä on vähän turhauttavaakin, sillä usein kun sitten kaivan vaikkapa koemateriaalit nenän eteen, huomaan kauhukseni innostuvani uuden tiedon omaksumisesta! Tulee olo, että hittolainen kun olisi aiemmin aloittanut, kun olisihan se ollut aika siistiä mennä kokeeseen räjäyttämään pankki. Toisaalta koulumenestykseni on kuitenkin aina ollut tasaisen vahvaa, eikä myöhäinen aloittaminen ole oikein koskaan "koitunut kohtaloksi". Kaiketi minulla on siis aika hyvä keskittymiskyky, vaikka muutoin olenkin selkärangaton vätys.

Niin sanotut kouluhommat eivät ole ainoa alue, jossa aloittamisenvaikeus minulla ja muilla ilmenee. Esimerkiksi siivoaminen on asia, josta olen usein todennut pitäväni, kunhan vain saan aikaiseksi. Yleisesti ottaen epäjärjestys ei haittaa silmääni, joten se harvemmin kannustaa minua aloittamaan, mutta esimerkiksi tänään pistin taloa järjestykseen ihan vain siksi, että se tuntui jotenkin jo ajatuksenakin kivalta ja aurinko paistoi kauniisti ikkunasta sisään.

Toinen asiaan liittymätön kuva pojastani. En jaksa keksiä edes mitään heikkoa aasinsiltaa näihin.

Tuntuu siltä, että puhe miesten putkiaivoisuudesta ei ole vain feministien liioittelua. Siinä missä naiset enemmän havainnoivat ympäristöään, minä ja useat muutkin miehet tuntuvat suuntaavan kaiken voimansa ja energiansa yhteen asiaan kerrallaan. Naisille aloittaminen ei ole yleensä yhtä vaikeaa, sillä he eivät ole välttämättä edes koskaan lopettaneet. Minulle puolestaan siivousmoodiin tai ympäristön havainnointiin siirtyminen vaatii syvän päätöksen ja samalla aikaisemman keskittymiskohteen täydellisen unohtamisen. Harjaan tarttuminen saattaa olla minulle hankalaa, mutta kun sen joskus teen, niin minua parempaa siivoojaa saa etsiä!

––

Seuraavan kerran kun pyydät toista ihmistä vaikkapa hakemaan postin postilaatikosta tai tyhjentämään tiskikoneen, huomioithan, että et ole pyytämässä ainoastaan ajassa laskettavaa "minuutin pikkuhommaa", vaan olet pyytämässä 1) lopettamaan edellisen homman, 2) aloittamaan pyytämäsi homman, 3) lopettamaan pyytämäsi homman ja 4) aloittamaan aiemman homman tai jonkin toisen homman tämän kaiken jälkeen. Kuulostaa ehkä liioittelulta, mutta jos asiat ja vaivat laskettaisiin puhtaasti minuuteissa, niin eikö maailma olisi aika toisenlainen, ihmiset hyväkuntoisia ja kaikkien koditkin jatkuvasti tiptop-kunnossa?

Viljami 5kk 1vko 2pvä

Täällä taas!

Näin joulua kohden meikäläinenkin vain laiskistuu ja laiskistuu. Alun perin piti bloggailla pojasta aina tasakuukausin, mutta eihän sellaista kestänyt kuin kolme kertaa. Neljäs kerta venyi viikolla, koska olin ulkomailla ja muutoinkin kiireinen. Tämä viides venyi edelleen sillä viikolla ja kahdella päivällä (tosin kello on nyt 0.02, eli ei tässä hirveän paljon olla yli yhden päivän extravenymisen). Toisaalta olisi ollut vähän hassuakin kirjoittaa "4kk 1vko" -tilanteen jälkeen jo alle kuukauden päästä uusi päivitys. Noh, katsoo nyt. Aikataulusekoiluista huolimatta haluan tallentaa tämän pikkupojan elämää muistiin.

Aivan kuin ennenkin, myös tämä viimeisin kuukausi on ollut varsin tapahtumakas (köyhä vastine ruotsinkielisemmälle tapahtumarikkaalle). Mieleen on jäänyt useitakin erilaisia hetkiä, joista voisinkin nyt kertoa. Ennen sitä käyn kuitenkin läpi kuun uudet taidot ja jutut.

Edelliskirjoituksessani näemmä kerroin Viljamin juuri oppineen ottamaan kiinni asioista sekä päristelemään suullaan. Tällä kertaa kuukauden kovin uusi juttu on ollut eräänlainen kädellä rummuttaminen/tamppaus. Sen sijaan, että poika käyttäisi vain rannettaan, rummuttaa hän koko käsivarrellaan. Kuten päristelykin, tämä tuntuu taitona jokseenkin kyseenalaiselta, mutta äsken nukkumaan mennessään poju oli kuulemma heilutellut käsiään puoliunessakin. (Linda ilmoitti tämän toisesta huoneesta kännykällä chatissa, kun meni Viljamin kanssa samaan aikaan nukkumaan.) Joskus kun pojun kädet ovat tietyssä kulmassa, näyttää tuo tamppausliike vähän niin sanotulta sarkastiselta taputtamiselta (sarcastic clap), jollaista pahikset monesti elokuvissa harjoittavat, kun hyvis virheellisesti luulee voittaneensa.

Toinen iso juttu on, että ihan tässä muutaman päivän sisällä Viljamille on puhjennut kaksi hammasta. (Vai pitäisikö sanoa, että ikeneet ovat puhjenneet tehden tilaa näille hampaille?) Tämä on kaiketi näkynyt pojan itkuisuutena, vaikka ei hän minusta tavallista enemmän ole oikeastaan itkeskellytkään.

Kuinka paljon Viljami sitten ylipäätään itkee?

Täytyy sanoa, että Viljami on muuttanut totaalisesti tietämättömät käsitykseni vauvoista. Voisin väittää, että on ollut useita päiviä, jolloin Viljami ei ole itkenyt oikeastaan ollenkaan. Pienen pientä kitinää kuulee päivittäin esimerkiksi päiväunilta herätessä, mutta näissä tilanteissa syy on niin nähtävissä ja helppo korjata, että en oikein edes laskisi tuota itkuksi. Ylipäätään usein tuntuisi auttavan, kun pojalle hieman laulaa, ottaa hänet syliin tai vaikka vain kutittaa vähän jalkapohjista. Vauvalla ei ole egoa eikä hän itke vastalauseena, joten usein tällainen myönteisellä asialla "hämääminen" voi keskeyttää ylitsepääsemättömältäkin vaikuttavan surullisen hetken tehokkaasti. Ja mikäpä sen tyydyttävämpää, kun vauvan ruttunaama kääntyy kujeilevaan hymyyn, kun vähän jalkapohjasta rapsuttaa.

Seuraavaksi voisin kertoa kolme mielenkiintoista tapahtumaa viime viikoilta.

1. Lindalla on tässä kuussa ollut parit pikkujoulukemut tai vastaavat kaveritapaamiset. On hyvä, että hänkin pääsee välillä vähän irtautumaan kotioloista ja oravanpyörästä ja minä puolestaan saan kahdenkeskistä aikaa Viljamin kanssa. (Olenhan minäkin tehnyt hyvän määrän omia juttujani tässä samalla.) Kerran minulla oli kuitenkin Viljamin kanssa hyvin hyvin rankkaa kaksistaan.

Viljamin paita yläpuolella olevassa kuvassa on hieman hämäävä. Nämä ensimmäiset vauva-ajan kuukaudet ovat aika pitkälti äitiaikaa, kun lapsi saa kaiken ravintonsa äidin rinnasta tai maidonkorvikkeesta. Näin ollen on myös normaalia, että lapsi kiintyy äitiinsä enemmän, eikä asiaan ehkä myönteisesti ole vaikuttanut sekään, että olin vastikään muutaman päivän Englannissa matkalla. Noh, pointti on, että on paljon helpompaa järjestää iltoja, jolloin minä näen kavereitani ilman Viljamia, kuin että Linda näkisi kavereitaan ilman Viljamia. Tänä yhtenä iltana näin kuitenkin tehtiin, ja minä olin kyllä aika helisemässä pojan kanssa.

Yhdessä vaiheessa poika päräytteli aikamoisen satsin vaippaansa, ja tuotos tuli läpi sekä hänen vaatteistaan että minun farkuistani, kun Viljami istui polveni päällä. Vaihtelin vaipat ja vaatteet, eikä siinä mitään, mutta pojalla oli muutenkin vähän känkkäränkkäinen päivä. On hassua, että silloin kun Viljami viettää Lindan tai meidän molempien kanssa aikaa, on hän tavallisesti hyvinkin rauhallinen. Minun kanssani ollessaan hän kuitenkin testasi minua kovasti ja vaati jatkuvaa huomiota, laulamista, ruokintaa ja syliä, mutta silti ei ollut hyvä. Kun poika viimein rupesi hieromaan silmiään ja haukottelemaan, päätin viedä hänet nukkumaan.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Viljami on tottunut siihen, että koko hänen elämänsä ajan hän on nukahtanut Lindan viereen imetykseen. Tuttipullo ei ajanut samaa asiaa, vaan poika vain huusi ja huusi. Paniikissa tekstailin ja soitin Lindalle, joka sanoi, että "Oot vaan siinä vieressä, niin eiköhän se kohta rauhotu ja nukahda". Ei toiminut, vaan poika huusi niin sydäntäsärkevän pitkään ja kovaa, että minun oli pakko ottaa hänet syliin ja tuuditella vielä. Linda lähti tulemaan juhlistaan nukuttamaan poikaa, mutta se oli turhaa, koska juhlat olivat sen verran kaukana, ettei poika kuitenkaan pysyisi valveilla niin pitkään.

Yhdessä vaiheessa Viljami huusi kovempaa kuin olin koskaan aiemmin kuullut – niin kovaa kuin vain fyysisesti pystyi. Kyyneleet silmissä pidin häntä sylissä ja nojasin hänen kasvoihinsa epätoivoisena päälläni. Yhtäkkiä huuto taukosi ja poika meinasi kellahtaa sylistäni. Laitoin hänet sänkyyn makaamaan, mutta hän virkosi ja huusi jälleen. Kokeeksi nojasin taas hellästi hänen kasvoihinsa, ja hän simahti! Olo oli hitto vie kuin taikurilla tai hypnotisoijalla! Poika oli tottunut siihen, että hän nukahtaa vain läheiseen ihokontaktiin, joten häneen nojaaminen kelpasi. Voi hyvä elämä! Myöhemmin Lindakin on kokeillut samaa juttua päällään ja se on toiminut!

Kaksi muuta tarinaa ovatkin sitten lyhyempiä ja kivempia...

2. Saunomme usein Lindan ja Viljamin kanssa kolmistaan saunavuorollamme. Tavallisesti poika saa aluksi olla saunan lattialla sitterissä jonkin aikaa, kunnes otamme hänet vielä ilman vaatteita toiselle lauteelle syliin lämmittelemään. Nyt Linda oli juuri ottanut pojalta kuteet pois ja olimme suihkuhuoneessa vilvoittelemassa. Linda piti Viljamia pystyssä, kunnes tämä yhtäkkiä vähän huojahti ja huitaisi Lindan jalkaa päällään. Noin kaksi sekuntia jännitimme, alkaisiko Viljami itkemään, mutta vielä mitä: hän purskahti nauramaan! Minä ja Linda repesimme jutulle, ja sekös Viljamin innostusta vain lisäsi. Siinä sitten naureskeltiin kilpaa koko perhe. Yksi parhaita yhteisiä hetkiämme ehdottomasti!

3. Tänään (eilen) päivällä Linda kävi kampaajalla ja minä olin Viljamin kanssa kahdestaan kotona. Meillä oli oikein mukavaa Viljamin kanssa, ja minulla on jo olo, että hän tykkää jo kovasti viettää minunkin kanssani aikaa. (Nauraakin nykyään kanssani esimerkiksi vaipanvaihdossa!) Aioin antaa Viljamille tuttipullosta korviketta, mutta joka kerta, kun vein pullon hänen suulleen, hän alkoi tamppaamaan pulloa kädellään. Totesin siinä ääneen, että eihän tästä nyt mitään tule ja ethän sinä poika voi juoda, jos samaan aikaan hakkaat sitä pulloa. Joka kerta vedin pullon hetkeksi pois, jolloin Viljami kovasti ilmoitti haluavansa sen takaisin. Tarpeeksi monen toiston jälkeen aloin nauraa tilanteen absurdiudelle, ja eiköhän poika revennyt taas myös! Siinä taas naurettiin molemmat, kunnes viimein taisin antaa pullon pojalle ja samalla pitää hänen kättään kiinni, jottei hän pystyisi huiskimaan sillä pulloa. (Noin muutenhan Viljami osaa nykyään pitää pulloa käsillään kiinni, jotta juottajan ei tarvitse kyykkiä pullon kanssa syötön ajan.)

––

Että sellaisia tarinoita tällä kertaa. Kyllä vain on mahtava poika. Jotenkin tuntuu, että päivä päivältä häneen vain kiintyy enemmän. Siinä on kivaa yhteistä tekemistä minulla ja Lindallakin, kun yhdessä kehutaan poikaa ja matkitaan tämän hauskoja ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja ääniä arjessamme. Ihana pieni perhe!

Huoh, tää on niin mun tuuria!

Haa, huijasinpas! Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, tämän blogin ei ole tarkoitus surkutella meikäläisen huono-onnisuutta. Ja ei, myöskään tuo rulettipyörä ei oikeastaan liity mihinkään, vaan nappasin sen vain jostain vapaasti käytettävien kuvien kirjastosta. Halusin nyt vain avautua eräästä hassusta asiasta, johon olen jossain vaiheessa alkanut kiinnittää huomiota.

Oletko sinä koskaan huomannut, kuinka jokainen maailman ihminen ajattelee olevansa maailman juuri se epäonnisin sielu? Noh, jos ei kaikista epäonnisin, niin ainakin keskivertoa paljon epäonnisempi!

Paras pokerikäsi ilman jokereita

Idea tästä blogista on muhinut päässäni jo pitkään. Täten tahdon siis lanseerata uuden hienon termi rakkaaseen suomen kieleemme, ja sen termin nimi on muntuuri! Määritelmä tälle sanalle on seuraava "kaikkein huonoin onni maailmassa".Vastedes siis aina, kun joku voivottelee jonkin asian olevan "niin mun tuuria", niin muistakaa ajatella nuo sanat mielessänne yhteen kirjoitettuna! Seuraavassa kaksi havainnollistavaa esimerkkiä tämän uudissanan oikeaoppisesta käytöstä:

1) Siis ei huoh, bussi lähti taas just mun nenän edestä! Tää on niin muntuuria!

2) Kiitos hei oikeesti tosi paljon kutsusta, mutta muntuurilla mulla on taas joku pakollinen meno tona päivänä...

Jos ajatusta muntuurista ja ihmisten epäonnisuudesta halutaan hieman vielä laajentaa, niin kuunnelkaapa joskus, kun ihmiset puhuvat arvonnoista ja arpajaisista! Lähes jokainen ihminen ottaa puheeksi sen, kuinka hän ei ole koskaan voittanut mitään. Jos oikeasti sitten tutkitaan todennäköisyyksiä, niin tämähän on juuri se periaate, jolla arvonnat toimivat – suurin osa ei yksinkertaisesti voita mitään; ei nyt, eikä koskaan! Huomattavasti harvinaisempaa on kuulla jonkun osallistuvan arvontakeskusteluun sanomalla, että hän voittaa jatkuvasti tai että hän on voittanut edes joskus. Enpäs sitten tiedä, onko kyse arvontojen järjestäjien hyvistä markkinointitaidoista vai vain osallistujien kovasta halusta voittaa, kun niin moni tahtoo erikseen todeta ihmettelevään sävyyn oman heikon menestyksensä...

Minäkään en ole koskaan voittanut tällaisia palkintoja...

Sanottakoon nyt vielä, että joskus nuorempana minulla oli tapana käyttää pieniä aikoja päivästäni kaikenlaisiin kilpailuihin osallistumalla. Löysin tuolloin netistä jopa muutamia paikkoja, joihin oli listattu arvontasivustoja helppoa onnenongintaa varten. Oli kyllä turhauttavaa, kun ei koskaan voittanut mitään, vaikka laittoi kerralla useammankin osallistumisen menemään! 

Kerran sainkin sitten olla eräällä työpaikallani yhden kilpailun järjestäjäpuolella. Jossain satunnaisessa lehdessä julkaisemaamme arvontaan tuli tuolloin muistaakseni vain seitsemän osallistumista, joiden kesken pääsin arpomaan vissiinkin tuoreen iPodin. Hieman jäi tuolloin mietityttämään, olisiko sittenkin oikeasti hyvä vain jatkaa tuota päivittäistä arvontoihin osallistumista... Jos vaikka muntuuri joskus kääntyisikin!

Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.

Matkalla isyyteen

Kolmisen kuukautta isäksi tulemiseen. Tavallaan pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tähän toisaalta oikein vielä osaa suhtautua. Sanotaan elämän isoimmaksi asiaksi, mutta monilla isillä kaiketi iskee vasta sitten, kun mukula itkee käsivarsilla ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista nähdä, miten muhun henkilökohtaisesti vaikuttaa. Kaikkihan kuitenkin tietävät esimerkiksi kovis Eminemin ja ehkä Lil Waynenkin: siinä kaksi pintapuoleisen rajua räppäriä, jotka ylistävät isyyttä ja pikku silmäteriään aina kun mahdollista...

Itse ajattelin joskus aiemmin elämässä, että en edes pidä lapsista. Tämä muuttui, kun olin lähes puoli vuotta töissä ala-asteella kouluavustajana. Hemmetti, niistä lapsistahan tuli mun kavereita, vaikka välillä homma muistuttikin molemminpuolista viha-rakkaussuhdetta. Pidin kuitenkin niiden lasten rehellisyydestä ja siitä, kun välillä huomasi oikeasti tulevansa juttuun ja löytävänsä niiden kanssa yhteisiä säveliä. Kutsuin tuota aikaa silloin elämäni parhaaksi.

Isyydessä ehkä eniten itse odotan sitä, kun pääsee olemaan esimerkki ja äidin kanssa maailman tärkein ihminen maailmassa. Noh, nyt kirvahti heti kyyneleet silmiin. Ehkä jätän jatkotarinani myöhempään kertaan. Vielä musta isä leivotaan! Ties vaikka sortuisin... *gasp*... vauvakuvaspämmiinkin vielä! :D