Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.
Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.
Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?
Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.
Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!
Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.
Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti