perjantai 10. lokakuuta 2014

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".




Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.




On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti