Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.
Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.
Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.
Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.
Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.
Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.
Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!
Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.
Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.
Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti