Mikä on mielipide

Moi taas!

Kävin porukoiden luona tänä viikonloppuna, ja mutsi siellä harmitteli, kun meitsi ei ole päivittänyt blogia toviin. Voi voi... Noh, täältä pesee kuin Omo Color konsanaan!

Oli muuten läppää tuo, kuinka äsken kutsuin perhettäni porukoiksi, äitiäni mutsiksi ja meitsiä meitsiksi. Eikun hei, meitsi on kyllä meitsi henkeen ja vereen. Se on sana, josta tykkään ja joka sopivissa määrin itseironisoi pedanttista, sivistynyttä ja superälykästä persoonaani. Olen siis meitsin ansiosta täydellisessä tasapainossa: nero, joka puhuu itsestään kuin mikäkin rahvas. Erinomaisuuden ja nöyryyden täydellinen yhteenliittymä!

No ei vaineskaan. Joskus vain tulee hulluja ajatuksia mieleen, ja sitten ne on pakko kirjoittaa ylös. Välillä tuntuu, että elän kuin olisin elokuvassa. Asioita tulee väkisinkin mietittyä niin monesta kulmasta, että kaikki kaunis myrkyttyy ja omatkin ystävälliset teot saavat miettimään, että mitä minäkin taas yritän esittää. Niinhän sitä sanotaan, että oikeaa hyväntekeväisyyttäkään ei ole, vaan altruismikin (se, että haluaa vain toisille hyvää) on höpöpuhetta, koska aina kauniista eleistäkin saa itselleen iloa.

Olipahan taas mukataiteellista pseudofilosofiointia. Rappiota, luomisen tuskaa! Ollaan taas niin taiteilijaa, niin taiteilijaa.

No mutta putta – mennäänpäs itse asiaan.

Tämän illan Kielisirkus-aiheena ovat mielipiteet. Siis tarkemmin sanottuna se, mitä mielipide oikeastaan tarkoittaa.

Seikkailin juuri Facebookin hullussa maailmassa, ja siellä joku totesi erään showpainihahmon olevan "perseestä". Ja voi hitto vie kun minä niin tykkään tuosta nimenomaisesta hahmosta! (Big E, jos joku on perillä [ainakin veljeni on].)

Noh, päätin maailmansankarina takertua toisen painifanin sanoihin ja kyseenalaistaa niitä. Eipähän siinä mennyt kauankaan, kun tuttu kortti nostettiin pöydälle: "Kyseessä on mielipide".

Minusta se, että jokin asia on perseestä, ei ole mielipide. Minusta se on ainoastaan julkipuhunta siitä tuntemuksesta, jonka kyseinen asia saattaa henkilössä herättää. Samalla tavalla kuin sanansa voi valita, voi myös tähän "pyhänä mielipiteenä" esittäytyvään julkipuhuntaansa siis vaikuttaa, eikä se olekaan 100-prosenttisesti faktuaalinen ja järkkymätön.

Kerrataanpa nyt siis vielä.

Sanotaan nyt vaikka, että VR:n juna on 40 minuuttia myöhässä. Eri ihmiset reagoivat tähän viivytykseen eri tavalla. Joku sivistynyt bisnesmies saattaa todeta, että "Kyllä on taas surkeaa toimintaa Valtion rautateiltä", kun taas duunari ehkä ärähtää koruttomammin, että "On toi VR:n toiminta yksinkertaisesti ihan vitun paskaa taas!"

Kysymys kuuluu, onko molempien kielennösten taustalla lopulta kuitenkin sama mielipide, joka vain ilmaistaan eri tavalla? Näin tuossa ylempänä teorioitsin.

Vai onko sittenkin niin, että nämä kaksi esimerkki-ihmistä vain oikeasti hahmottavat maailman täysin eri tavalla? Kenties se, mikä toisesta on surkeaa ja toisesta on vitun paskaa onkin sittenkin aidosti hyvin erilaista näille ihmisille? Mikä on näiden ihmisten kokemusmaailmojen ero?

Jos olen itse sanonut, että jokin on "vitun paskaa", on kyse ollut lähes poikkeuksetta siitä, että olen ollut vahvan tunteen vallassa. Jos en olisi ollut kyseisen tunteen vallassa, vaan olisin säilyttänyt edelleen tietoisen hallinnan toimiini, en olisi ilmaissut asiaa noin. Näin ollen kieltäydyn hyväksymästä ajatuksen, että asian vitunpaskuus olisi aito mielipide.

Eli vielä kerran: Aito mielipide ei ole sanoja, vaan se on henkilön sisäinen, vahvoista tunteista erotettu subjektiivinen totuus. Puheella voidaan kyllä ilmaista mielipiteitä, mutta puhe ei ole sama kuin mielipide, eivätkä sanat aina onnistukaan tavoittamaan mielipiteen varsinaista ydintä.

––

Lue pari kertaa uudestaan, jos meni yli hilseen. Oli meinaan aika diippiä kamaa meitsinkin mielestä.

Elämä on putki

Syvällinen ajatukseni elämän totuudesta on, että elämä on vesiliukumäen tapainen putki.

Kun lapsi kasvaa, hänen vanhempansa ja aikaiset elämänkokemuksensa luovat pohjaa tälle putkelle. Ympäristö muokkaa putkea entisestään.

Jossain vaiheessa ihminen kokee, että hänellä on ehyt identiteetti. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on laskenut putkeaan alas tarpeeksi pitkään osatakseen suurin piirtein kuvailla, millainen se putki on. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun ihminen ei suostu ymmärtämään, että hänen putkensa on vain putki, ei koko maailma.

Putken ominaispiirteisiin kuuluu se, ettei sieltä näe ulos. Putkessa oleminen kuvastaa sitä, kuinka ihminen ottaa vastaan juuri ne ärsykkeet, jotka alleviivaavat hänen aiemmin oivaltamiaan asioita sekä muodostavat näin hänen subjektiivisen totuutensa. Rasismin omaksunut kuuntelee rasistista puhetta, "suvaitsevaisuuden" omaksunut kuuntelee vastakkaista puhetta.

Aivan samalla tavalla kuin mielipiteetkin, kaikenlaiset addiktiotkin muodostuvat putkista. Alkoholismi on putki, nettiaddiktio on putki, tupakointi on putki ja jopa liikalihavuus ja anoreksia ovat putkia. Näiden putkien suulla on usein jokin hetki tai kokeilu, joka johtaa seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan hetkeen ja kokeiluun. Esimerkiksi Heroiini-merkkinen putki on tunnettu hitonmoisesta liukkaudestaan ja jyrkkyydestään – pelkkä käynti putken suulla johtaa yleensä villiin ja kontrolloimattomaan laskuun, jota on äärimmäisen vaikea pysäyttää.

Kun ihminen hakeutuu hoitoon, pyrkii terapeutti yleensä etsimään kulloinkin kyseessä olevan haitallisen putken suuaukon. Psykiatrin tehtävänä on paikantaa se piste, mistä elämä lähti alaspäin syöksykiitoon. Tätä pistettä kutsutaan käsittääkseni aika usein "juureksi" – lääkkeillä helpotetaan potilaan nykytilaa, mutta niillä ei voida poistaa ongelman juurta.

On erityisen tärkeää huomata, että siinä missä luettelemani addiktiot ja mielenterveysongelmat ovat putkia, niin niitä ovat myös ihmisen "tavalliset" mielipiteet ja uskomukset maailmasta.

Aito empatia ja myötätunto on sitä, että ymmärtää maailman putkimaisuuden. Siis tajuaa sen, että jokainen meistä on oman putkensa sisällä. Tästä oivalluksesta kumpuaa myötätunto ja ymmärrys niin itseä kuin muitakin – myös hyvin erilaisia ja eriputkisia – ihmisiä kohtaan.

Kuukausi hiljaa on liikaa

Kuukausi hiljaa on liikaa. Otsikkopa sen jo sanoi.

Olen todella pahoillani kaikille, että en ole kirjoittanut blogiini mitään yli kuukauteen. Tämä on anteeksiantamatonta. Riistää nyt lukijoilta elämästä se suurin nautinto. Häpeällistä. Röyhkeää.

Mutta nyt olen täällä taas ja sormet sauhuavat näppäimillä kuin jätkänkynttilät. Sikäli mikäli jätkänkynttilät sauhuavat näppäimillä. Ja mitä ne edes ovat, en tiedä.

Jees. Tajunnanvirtaa, tajunnanvirtaa. Vailla sensuuria, vailla mitään. Antaa ajatusten tulla.

Vähän pitää verrytellä. Sanansäilä ruostuu, jossei sitä kiillota. Tämä on sitä; kiillottamista.

Voisi kyllä kirjoittaa joskus jotain merkityksellisempääkin. Siis jotain sellaista, minkä voisi jonain päivänä pistää kirjoihin ja kansiin ja julkaista. Ei sillä, että osaisin. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Pyh, miten kulahtanut sanonta taas! Luova taiteilija luo uutta, ei nojaa vanhaan. Miksi sanoa asiat siten, miten ne on sanottu jo tuhansia kertoja aiemmin? Ei sillä tavalla synnytä mitään uutta tähän maailmaan. Näin se on. Pitää keksiä uusia tapoja sanoa vanhoja asioita, ei vanhoja tapoja sanoa uusia asioita.

Minulla on parikin kirjaideaa. En tiedä, uskallanko kertoa niistä tässä. Vaikka ihan sama kai se on kertoa. Ei kai niitä kukaan kuitenkaan pölli. Ja jos pöllii, voin aina näyttää tämän blogini ja sanoa, että minä ehdin ensin.

Noh, toisesta kirjaideasta lähipiirissäni moni jo tietääkin. Kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos, vaan eräs viihteellinen juttu, joka liittyisi melko tiiviisti Helsinkiin. Uskon, että sille kirjalle voisi olla markkinarakokin. En halua paljastaa tämän enempää julkisesti, mutta yksityisesti saa yrittää kysyä.

Toinen (vai onko tämä nyt se ensimmäinen sitten) idea on kaunokirjallisuutta. Yritän keksiä pieniä palasia teosta varten. Tarkoitus ei siis ole keksiä koko juttua kerralla, vaan miettiä jotain sellaisia mielenkiintoisia elementtejä, joista olisi kiva kirjoittaa. Jonain päivänä sitten nivon ne toivon mukaan yhteen. Voin paljastaa ensimmäisen elementin.

Ensimmäinen elementti on eräs henkilöhahmo. Tämä hahmo olisi paatunut rasisti. Hän istuisi hyvin tähän nykypäivän puheeseen maahanmuutosta ja muusta. Ei välttämättä kuitenkaan niinkään mitään parodiaa tai kannanottoa, vaan muuten vain brutaaliudessaan hauska tai mielenkiintoinen hahmo. Hahmon vakiopiirteisiin kuuluisi, että hän puhuu maahanmuuttajista kuin eläimistä. Lauma neekereitä, iso urosneekeri ja niin edelleen. Sellainen hahmo, joka herättää vahvoja tunteita. Ja täten kirjani menevät kaupaksi.

Myöhempään taas!

Kurjuutta ja kivuutta edessäpäin

Jep, kivuutta. Vai olisiko oikeampi muoto kivautta tai kivoutta? Kyseessä on siis väännös sanasta kiva. Aikamoista sirkusta taasen, sanoisin.

Kurjuus, joka edessäni häämöttää, on tietenkin ensi maanantain kesätentti. Tarvitsen suoritukset ja opintopisteet tuosta tentistä, mutta enpä ole oikein saanut luetuksi. Käytännössä pitäisi jotain 12 kaunokirjallista teosta saada tuohon mennessä kahlattua läpi, mutta ei tule kesää – niin kuin ei näemmä tuolla ulkonakaan. Tuntuu siltä, että jotkut näistä kursseista on suorastaan suunniteltu keploteltavaksi läpi! Ei muuta kuin ravistelemaan hihoja, josko sieltä vaikka yksittäinen pataässä putoaisi!

Yleisesti ottaen olen tuskaisankin rehellinen heppu. Työasioissa en huiputa enkä sluibaa, vaan pyrin olemaan aina tarkkana kuin retiisi. Pyrin kaikessa toiminnassani siihen, ettei kukaan joutuisi kärsimään takiani. Tänäänkin huomasin duunissa tehneeni yhden jutun väärin, minkä jälkeen kunnon työmyyrän lailla hoisin homman omatoimisesti kondikseen. En tiedä, kuinka suuri osa ihmisistä olisi tehnyt saman, mutta itse en moisista laista.

Ainoastaan opiskelu on asia, jossa välillä käytän viekkauttani hyväkseni. Valehtele en enkä ole epärehellinen, mutta en myöskään ota jokaista "lue nämä 12 kirjaa tenttiä varten" -ohjetta mitenkään kovin vakavasti. Jos teoksia on saatavana elokuvina tai Googlen kautta löytää helposti koosteet, niin tartun kyllä tarjolla olevaan apuun. On se minusta kuitenkin yliopistoltakin vähän kohtuutonta olettaa, että työssä käyvä ja elämästä nauttiva perheellinen ihminen menisi täysin jokaikisen pilkun mukaan, jos ei ole ihan pakko. Jos tentistä tulee hylsy, niin silloin voin todeta, että taktiikka vaihtoon, mutta muutoin koen itseni tässä asiassa lähinnä kekseliääksi, joskin ajoittain hieman lurjusmaiseksi. Toisaalta ajatukseni elämästä on muutenkin sellainen, että kaikki on relatiivista – kunhan ei joudu valehtelemaan tai tekemään toisille hallaa.

Kivuus, joka minulla on edessäni, on lyhyt ulkomaanmatka. Olen kiltisti painanut useampaakin työtä tämän kesän, joten koen oikeudeksi ja kohtuudeksi, että käytän pari lomapäivää johonkin pidennetyn viikonlopun ulkomaanmatkaan. Tällä hetkellä kolme vaihtoehtoa ovat Praha, Berliini ja Frankfurt. Kaikkiin pääsisi kolmeksi tai neljäksi päiväksi pyörähtämään huokeasti. Voisi olla ihan nastaa, mutta pitää vielä hieman tarkkailla tarjouksia, pohtia mieluisaa kohdetta ja laskeskella pennosia/senttosia. Saapi nähdä, mitä tässä vielä keksii!

Moikka taas!

Still alive, nigga

Anteeksi rasistinen otsikko, en ole oikeasti rasisti.

Oikeasti otsikko on otettu Stadin revityimmältä lakulta (vaiko sittenkin laulta) eli Mustalta Barbaarilta. Kyllä, tämä kaikki on kyseisen tummaihoisen räppärin lyriikkaa, ei sen kummempaa.

Still alive, niggalla koitin sanoa sitä, että vaikka olenkin ollut taas pitkän aikaa kirjoittamati (ihana muoto tuo), niin hengissä ollaan ja potkitaan edelleen. Jos jotain, niin viime aikoina minulle on kuulunut muutamien pienten ihmissuhdekuohahduksien ulkopuolella harvinaisenkin hyvää. Olen ollut jo kolme viikkoa Pohjoismaiden kaikkien aikojen ensimmäisessä yleisessä kirjastossa töissä!

Sen lisäksi, että kirjastolla puurtaminen merkitsee mukavaa pientä rahantuloa, on se tuonut vieläkin enemmän sisältöä elämääni. Hetkeen ei ole tarvinnut tuntea oloaan turhanpäiväiseksi ja potentiaaliaan hukatuksi. Käyn mielihyvin päivittäin töissä tienaamassa, sillä ei minulla sen parempaakaan tekemistä oikein voi olla. Raskaan työpäivän jälkeen kelpaa sitten mennä sohvalle makoilemaan, leikittää vuoden täyttänyttä Viljamia ja sen sellaista. Jotenkin sitä kokee itsensä mukavalla tavalla aikuiseksi.

Ei sillä – tarkoitukseni on olla koskaan kasvamatta oikeasti aikuiseksi. Sana aikuinen on kuitenkin loppujen lopuksi vain yksi tylsä kategoria, jolla useat ihmiset kitkevät itseltään lapsenmielisyyden. Jos aikuisuus merkitsee vastuita, niin okei, voin mä vähän aikuinen olla. Mutta jos se merkitsee sitä, että minun pitää käyttäytyä kuivasti, ylläpitää mainetta ja olla olevinaan, niin hah, meikäläinen aikoo totisesti jäädä Peter Paniksi.

Jos jotain olen elämässäni huomannut, niin eivät vuodet minua ole juuri muuttaneet. Sama vanha Jouni olen, eivätkä kiinnostuksenkohteetkaan kamalasti ole vaihtuneet. Edelleen tykkään videopeleistä ja showpainista, vaikka ensin mainittu onkin minulla tälläkin hetkellä taas off-tilassa on-tilan sijasta. Syvyyttä minuun on kyllä tullut lisää ja olen oivaltanut paljon elämästä, mutta perus lapsenmielisyys on suhteellisen hyvin säilynyt.

Piti taas turinoida ihan muuta kuin mihin päädyin, mutta menköön.

Äitiliini on vähän ahdistellut minua siitä, etten ole kirjoittanut vielä Viljamin 1-vuotisuudesta mitään. Noh, tässä päivityksessä oli nyt pari mainintaa. En kuitenkaan jotenkin ole jaksanut rustailla paljon mitään viime aikoina. Ehkä tämä blogi on askel oikeaan suuntaan. Tai sitten ei.

Viljami joka tapauksessa osaa jo vaikka mitä. Kun hänelle sanoo sanan nappi, hän osoittaa kauluspaitani nappia. Kun hänelle puhuu vilkuttamisesta tai taputtamisesta sekä näyttää mallia, niin hän tekee usein perässä. Lisäksi Viljami myös osoittaa välillä sormella, mutta epäselväksi on jäänyt, mitä hän sillä mahtaa tarkoittaa. Joskus kaiketi muuten vain venyttelee etusormeaan, tiedä häntä. Mutta hauska ja ihana poika on. Muuttuu rakkaammaksi ja hauskemmaksi päivä päivältä. Heittämällä hauskin tyyppi, jonka tunnen.

Moi.

Ilkeys = rehellisyys?

Jatketaan pohdiskelevien blogien linjaa.

Viime aikoina olen moneen kertaan törmännyt ajatukseen, että ilkeys on rehellisyyttä.

Kirjoittelin tänään Facebookissa eräässä Euroviisuihin liittyvässä ryhmässä, jossa joku oli jostain syystä postannut jonkun tytön kuvan ja kysellyt, mitä ihmiset ovat mieltä kyseisestä "bitchistä". Yksi mies sitten vastasi, että hänestä kuvan tyttö on "so ugly" eli "todella ruma". Oli vielä kuorruttanut kommenttinsa nauravalla hymynaamalla.

Päätin leikkiä maailmanpelastajaa ja puutuin keskusteluun. Sanoin, että kyseessä olevat henkilöt ovat kiusaajia, eikä toisten kuvia pitäisi tuolla tavalla julkaista ja haukkua. Kun meno hieman hiljeni joidenkin muidenkin älähdettyä asiasta, päätin vielä sanoa kuvaa kommentoineelle miehelle, että hänkin yhtä lailla osallistui kiusaamiseen. Nyt hän jo nimittäin itsekin leikki ritarillista ja sanoi, että puhutaan seuraavaksi Euroviisuista.

Mies tiuskaisi minulle tekstitse, että hän oli vain kertonut mielipiteensä. Minä kuitenkin totesin hänelle, että hänen kommenttinsa ei ollut ollut mielipide, vaan se oli kiusaamista. Arvatenkin miehen vastaus hyppäsi heti toiseen ääripäähän: "Olisiko minun pitänyt sanoa hänen olevan kaunis?"

Kuten tuossa ylhäällä olevassa pätkässä näkyy, sanoin vastaukseksi, että yleisesti ottaen toisten ulkonäköä ei pitäisi tuomaroida ylipäätään, mutta jos välttämättä pitää jotain vastata, niin totuuden voi kertoa olematta ilkeäkin.

Viimeinen pointtini oli se väkevin: mies oli vastannut kuin kiusaaja, enkä usko, että esimerkiksi hänen äitinsä tai kukaan ystävällinen ihminen olisi vastannut sillä tavoin. (Tämän jälkeen hän vastasi vielä kerran, mutta joku oli jo poistanut koko päivityksen ennen kuin ehdin sitä lukemaan.)

Ilkeyden nimittäminen rehellisyydeksi vihjailee epäsuorasti sitä, että ystävälliset, mietomielipiteiset ihmiset valehtelevat. Tämä on todella kaukana totuudesta. Kyse on käytöstavoistamme ja siitä, miten tulkitsemme omia tunnetilojamme ja reseptoriemme ärsykkeitä.

Hyväkäytöstapaiselle ja "sivistyneelle" ihmiselle kukaan ihminen ei ole ruma, vaan he eivät vain ole heidän makuunsa (viisas ihminen ei tosin ylipäätään arvostele negatiivisesti toisten ulkonäköä!). Samalla tavalla mikään elokuva ei ole paska, vaan he eivät ymmärrä sitä tai se ei ole heille mieluinen. Hieman toinen asia on, jos henkilö hassuttelee hänet hyvin tuntevan lähipiirinsä kanssa. Silloin sävy voi olla leikittelevän tuomitsevakin ja elokuva voi olla vaikkapa ihan sysipaska. Tämäkin tosin lähinnä siinä vaiheessa, jos muut katsojat ovat samaa mieltä. Jos joku tykkäsi elokuvasta, niin järkevä ihminen tajuaa ottaa sen huomioon kommenteissaan.

Paska, ruma, loistava ja kaunis ovat vain sanoja, joilla nimeämme havaitsemiamme asioita. Ne eivät ole kuitenkaan totuus itsessään, vaan ne ovat vain sitä kuvailevia haparia sanoja. Ja jokaista kuvailevaa sanaa kohtaan on myös muita vastaavia sanoja eri tyylilajeista!

Lopussa pieni pikakurssi Kielisirkuksen kohteliaisuuskoulussa!

Jos joku ihminen, johon olet tutustumassa, kysyy sinulta, mitä mieltä olit elokuvasta, josta et tykännyt, älä sano: "Ai se? Se oli ihan vitun paska. En tykännyt ollenkaan. Siis ihan perseestä!" Sano ennemmin "Ai se? Mä en kyllä oikeen tykänny siitä... Se oli jotenkin outo, kun siinä tapahtui X, Y ja Z ja..."

Nyrkkisääntönä on, että negatiiviset kommentit eivät yleensä voi olla kovin lyhyitä, koska sivistynyt ihminen ymmärtää, että oma näkemys on subjektiivinen, vaikka maailman asiat ovat objektiivisia. Sää ei ole koskaan paska, se ei vain ehkä ole itselle mieluinen. Tämän ymmärtäessään henkilö myös ymmärtää, ettei omaa mielipidettä tule esittää totuutena, vaan vain yhtenä näkökulmana totuudesta. Myönteiset kommentit toisaalta voivat olla useimmiten lyhyempiäkin, koska hyvää fiilistä ei yleensä tarvitse selittää yhtä paljon, koska se ei yleensä kykene samalla tavalla loukkaamaan muita.

Monimutkaista? Ehkäpä. Toivottavasti kuitenkin jotakin jäi kätöseen!

Onko ulkonäöllä merkitystä?

Yllä kommentti tähän artikkeliin. Sanonpa muutaman omankin sanasen.

Minua häiritsee, miten aina väitellään siitä, onko kumppania valitessa ulkonäöllä merkitystä. Jotkut sanovat, että ei sillä ole merkitystä, kun taas toiset vastaavat, että kyllä sillä vain on – niin kuin tuossa ylläkin.

Hittolainen, eivätkö ihmiset voi ymmärtää, että elämä ei ole mustavalkoista?

Yksinkertainen totuus (ei mielipiteeni, vaan totuus) on se, että ulkonäöllä on kyllä merkitystä, mutta eri tavalla kuin mitä ihmiset ajattelevat.

Ulkonäön merkityksellisyyden puolesta puhujat tuntuvat olettavan, että vastapuoli on sitä mieltä, että seurustella voi ihan kenen kanssa vain omista kauneusihanteista ja muista täysin välittämättä. Ei, siitä ei ole kyse. Idea on vain siinä, että ulkonäön ei tule olla se suurin eikä etenkään ainoa valintaperuste!

Parinvalintaa voi verrata ihan hyvin vaikkapa elokuvan valintaan. Kun olet leffavuokraamossa, hyllyt notkuvat erilaisia elokuvia. Onko sinusta järkevä valita elokuva sen perusteella, missä etukansi on paras? On varmastikin fakta, että moni ihminen tekee näin. Menetkö kuitenkaan vikaan, jos vaivaudut lukemaan takakannenkin? Entä mitä käy valintatilanteelle, jos päätät tehdä netin kautta hieman tutkimusta elokuvasta tai kysyt kaveriltasi siitä? Ei, parivalintaa ei kannata pohjata täysin myöskään lähipiirin arvioihin, mutta jotain apua voi viisaalta frendiltäkin saada – etenkin, jos on jo antanut etukannen tai lyhyen esittelytekstin sokaista itsensä.

Oliko paras näkemäsi elokuva ulkoasultaan paras näkemäsi elokuva? Ei välttämättä. Jotkut jopa vieroksuvat liian keinotekoisia tietokoneella tehtyjä maisemia.

Kun itse vuokraan leffaa, kiinnitän kyllä huomiota etukanteen. Etukansi on vuokraamossa vääjäämättä se asia, johon ensimmäisenä tulee katsottua. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että liian sliipatut ja ehostetut leffakannet saattavat olla vain ansoja pinnallisille ihmisille – tai tuotantotiimin epävarmuutta leffan sisäisen materiaalin hyvyydestä. Itse haluan tietää leffasta enemmän ennen kuin kiinnostun siitä todella. Jotkut leffat haluavat vain päästä soittimeesi hetkeksi ja jättävät jälkeensä paskan maun. Toiset leffat puolestaan tahtovat jäädä sydämeesi ikuisiksi ajoiksi ja tekevät sinut onnelliseksi.

Ei sillä: ei niitä leffoja ole pakko etsiä aina varta vasten elokuvateattereista. Niitä voi löytää myös esimerkiksi etsimättä omasta lähipiiristä, jos vaikkapa kaveri tutustuttaa. Tällaisissa tapauksissa leffaan ei yleensä edes lähdetä tutustumaan odottaen, että tämän pitäisi olla se maailman paras leffa. Tällöin laadukkuudesta syntyvä yllätysmomentti voi olla entistäkin säväyttävämpi ja tehokkaampi. Monesti hyvän leffan löytää, kun sitä vähiten odottaa.

3

Blogini on ollut lähes koko kesäkuun hiljaa. Ei ole jotenkin saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään.

Välillä tuntuu, että aikaa on niin vähän, että ei saa mitään aikaiseksi. Sitten kun aikaa on enemmän, huomaa, kuinka vähän sitä oikeastaan tarvitseekaan. Kiire on ihan kivaa, kunhan sitä ei ole liikaa. Pari päivää tai tuntiakin kun saa vetää henkeä, niin jaksaa taas paremmin. Toisaalta onhan sekin hyvä, että on välillä edes mahdollisuus tylsistyä. Vaikka tylsyys tavallaan tappaa inspiraation, voi sen kaiketi oppia kanavoimaan paremminkin.

Olemme nyt olleet Lindan kanssa kolme vuotta yhdessä. Viljami puolestaan täyttää reilun viikon päästä yhden vuoden. Kaksi vuotta Lindaa, yksi vuosi Lindaa ja Viljamia. Taas voisi sanoa kliseisesti, että aika on mennyt nopeasti, mutta itse en koe sitä ihan niin.

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin tuntenut Lindan paljon kauemmin kuin kolme vuotta. Monet ystäväni olen tuntenut jo ala-asteesta eli kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Tähän nähden voisi sanoa, että on kuin olisin tuntenut Lindan 50 vuotta. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Yhdessäolon määrä on meillä ollut valtaisa ja voimakkuudeltaan intensiivinen – etenkin, kun olemme jo ennen Viljamia olleet molemmat kotihiiriä ja aina yhdessä sekä vähän vain opiskelleet. Osittain tuntuu, että ei ihmistä ihan tällaiseenkaan ole tehty – oman rauhan puute kiristää hermoja ja saa haukkomaan happea. Toisaalta on niinkin, että tällaisella tehotutustumisella Linda totisesti tuntuu perheenjäseneltä. Se on todella arvokasta.

Yhteiselomme ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Olemme kaksi hyvin erilaista ihmistä, mutta meissä kulkee jokseenkin samanlainen henki. Linda on kuitenkin tasaisempi kuin minä, ja uskonkin, että ahdistushäiriöni vaikuttaa minuun edelleen paljon. Vaikka pakkoajatukseni ovat vähentyneet, huomaan toisinaan, että minulla on yksinkertaisesti paha päivä. Pahoina päivinä koen olevani kuin matala lätäkkö, jonka ylitse kävelevä kenkä saa herkästi aaltoilemaan. Parempina päivinäni puolestaan olen valtamerimäisempi – tyynempi ja joustavampi.

Lindalle kiitos, että on kestänyt minua niinkin hyvin nämä kolme vuotta. Samat kiitokset myös itselleni siitä, että olen kestänyt omaa ajoittaista kestämättömyyttäni. Ei ole ollut helppoa minullakaan.

Tällä hetkellä Linda viettää muutaman päivän aikaa Vuosaaressa isänsä isossa asunnossa Viljamin kanssa. Tämä on sekä vaihtelua että antaa mahdollisuuden vetää henkeä parisuhteen arjesta. Asuntomme 50 neliötä käy välillä aika pieneksi yksivuotiaan lapsen kanssa. Omia huoneita ei ole, ja vähäinen tila aiheuttaa sen, että kaikki on koko ajan liikkumaan opettelevan Viljamin käsillä.

Huomenna aloitan kesätyöni kirjastossa. Muutenkin raha-asiat ovat viimein alkaneet suttaantua paremmiksi. Toivon mukaan pääsen työaikataulujen lisäksi kiinni rutiineihin myös syömisen ja liikunnan suhteen. Olen ihan liian huonossa kunnossa, mikä sekin vaikuttanee mielentiloihin. Coca Cola Zeroa esimerkiksi olen juonut viime kuukausina ihan liiaksi, sillä kofeiinin sanotaan olevan huono pakko-oireiselle, koska se vain pistää mielen ylikierroksille. Vieroitusta ja vedenjuontia luvassa!

Kun käy töissä, tulee luontevasti oltua erossa perheestäkin. Tällöin koti voi saavuttaa paremmin potentiaalinsa turva- ja lepopaikkana, jonne on kiva tulla raskaan työpäivän jälkeen. Sitä odotellessa.

Aamullista sekopäisyyttä

Vaiko kuitenkin aamuista sekopäisyyttä? Jos kerran yöllistä, niin miksi sitten aamuista eikä aamullista? Eihän nyt suinkaan yöistä tai edes öistä!

Samoin kuin edellinen sekopäisyys, tämä lähtee siitä, että tahdon vain kirjoittaa. Tahdon sanoa sanasen jostakin. En edes täysin tiedä mistä, vaikka kyllä nyt tuli mieleen yksi juttu.

Rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

Olen tässä laskeskellut asioita ja todennut, että saatan kohta saada paalua niinkin monesta kuin viidestä eri lähteestä:

1. Ensinnäkin pääsen 99,9 %:n varmuudella kirjastoon kesätöihin. Jippii! Tulen tekemään kaksivuorotyötä ja lauantaitakin, mutta väliäkö hällä, kun lisiä tulee ja kesää vietetään. Olen töissä vain kuusi tuntia kerrallaan, joten lomailulle ja kuntoilullekin jää aikaa. Halleluuja!

2. Yritän kesällä jatkaa tavalliseen tapaan haastattelujen tekemistä sekä teatterissa ja keikoilla käymistä. Viimeisin artikkelini julkaistiin tänään http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=2665. Linkin takaa löytyy tekemäni haastattelu Saara Aallon ja tangokuningas Teemu Roivaisen kanssa. Yleisesti ottaen esimerkiksi teattereissa on vähemmän ohjelmaa kesällä, mutta enköhän minä muutaman jutun saa tehtyä Suomen suvessakin.

3. Olen ollut jutuissa erään pelimedian kanssa mahdollisuudesta kirjoittaa heille nettiin muutamia tekstejä kuussa. Neuvottelut ovat edenneet hyvälle asteelle, joten olen varsin toiveikas. Palkkion suuruudesta en kuitenkaan vielä osaa sanoa.

4. Minulla on avovaimoni kanssa ollut puhetta oman yrityksen perustamisesta. Siis minun oman yritykseni, ei meidän oman yrityksemme – mutta Linda on silti ollut suurena tukena, aloittajana ja apuna tässä projektissa! Tarkoitus olisi alkaa tarjota erinäisiä palveluita netin kautta. Saa nyt nähdä, missä vaiheessa tämä saadaan alulle ja tuleeko se tuottamaan mitään.

5. Kirjastohommastani huolimatta saanen edelleen yleistä asumistukea Kelalta. Hurraa!

–––

No ei tässä blogissa tämän enempää sekoilua ollutkaan, eivätkä nuo keikkaluontoiset juttuni suoranaisesti tule minulle paljon muuta kuin rändöm roposia tuottamaan, mutta on se kuitenkin kiva, että on kivaa tekemistä, josta palkitaan rahallisesti!

Yöllistä sekopäisyyttä

Kello on 1.48, ja Linda ja Viljami vetelevät kilpaa hirsiä sekä sikeitä. Kysymys tällä kertaa kuuluukin, että miksi hitossa ihmiset unissaan vetelevät hirsiä, ja mitä ne hirret oikein ovat? Parempihan niitä tietysti on vedellä kuin roikkua niissä, mutta kuitenkin tuo(kin) sanontapa kummastuttaa. Niin ja entäs mitä ne sikeät sitten ovat? Vissiinkin kyse on sikeistä unista.

Sikeä, sikeä, sikeä. Miksi niin moni sana tuntuu omituiselta, kun sitä toistaa? Toistaa, toisto, toistaja, toistettu, toistua, toistaminen, toistetusti. Eikö muka tunnu omituiselta? Tai kuulosta. Voiko sana ylipäätään tuntua? Tuntuuhan se huulilla. Siltikin tuota tuntumista toistellaan ihmeellisen paljon. Voidaan vaikka kysyä voittajalta, että miltä nyt tuntuu. Miltä silloin muka voisi tuntua? Tuntuvatko tunteet ylipäätään vai tarkoittaa tuntuminen tuossa yhteydessä tunnetilaa eikä niinkään fyysistä kokemusta? Toisaalta eivätkö tunnetilatkin tunnu fyysisesti? Mene ja tiedä tai vaihtoehtoisesti tule ja ole tietämättä. Saat itse päättää.

Mutta kyllä monet ihmiset kertovat, että esimerkiksi jokin idea voi tuntua joltakin. Tai vaihtoehtoisesti idea voi kuulostaa joltakin. Voiko idea sitten myös maistua joltakin, näyttää joltakin tai haista joltakin? Miksi nuo vaihtoehdot kuulostavat höhlemmiltä kuin idean tuntuminen?

Mikä olikaan tämän kirjoitukseni pointti? Päästää ulos kertyneitä tekstuaalisia paineitani! Joskus kirjoitan silkan kirjoittamisen vuoksi. Se on sitä, kun aivoihin iskee inspis, joka on pakko ottaa pois. Siis ihan samalla tavalla kuin korvamadon kohdatessaan on pakko hyräillä ja lauleskella. Korvamato, aika kummallinen sana sekin. Miksi jokin musiikkikappale halutaan rinnastaa matoon?

On se kieli vain yhtä sirkusta ilman meikäläistäkin. Mutta minähän olenkin vain henkilö, joka tahtoo tuoda tämän sirkuksellisuuden tai sirkusmaisuuden ihmisten tietoisuuteen. Onhan kuitenkin aika jänskäpänskä juttu, että meillä ylipäätään (kas kun ei alipäätään) on tällainen kieli (kas kun ei huuli [kas kun kaskun murjaisin]), joka on täynnään omituisia sanontatapoja, joita kukaan ei tavallisesti pidä omituisena.

Minä tykkään leikkiä yhdyssanoilla.

Joo, senpä minä sanoin. Niinkin hassulla jutulla kuin yhdyssanoilla minä tykkään leikkiä.

Meinasin laittaa Facebookiin videon, jossa seison käsilläni uima-altaassa. Videon kuvatekstiksi (vaiko videotekstiksi) meinasin pistää "Taidon näyte". Tavallisestihan taidonnäyte on yhdyssana, mutta sain eräänlaista tyydytystä ajatuksesta, että tuolla tavoin kiskoisin sen kahdeksi kappaleeksi. Tavallaan tällainen vakiintuneiden yhdyssanojen halkominen nimittäin mielestäni tuo esiin sanan ytimen ja alkuperäisen tarkoituksen. Vai eikö muka ole hauskaa ajatella, että taidonnäyte on itse asiassa näyte, joka annetaan taidosta – tai jopa taidon itsensä antama näyte! Vielä ehkä mielenkiintoisempi esimerkki voisi olla sateen kaari, eli sateenkaari. Kuinka moni ajattelee sanan sateenkaari nähdessään, että kyseessä on sateen muodostama tai esiintuoma kaari? Uskaltaisin väittää, että ani harva.

Nyt olen 20 minuuttia kirjoittanut. Kello on 2.08, ja meikämies lähtee nyt vetelemään hirsiä ja sikeitä – koitan kuitenkin vedellä omiani, etteivät nuo kaksi muuta väsynyttä tyyppiä herää.

Daughter moro! (Ei siis son moro.)

Edit: Jäinkin editoimaan tätä tekstiäni vielä. Nyt kello on jo 2.22. Aika uinahtaa.

2.23 nyt. 35 minuuttia elämästäni tähän turhuuteen. Mutta ainakin tämä aika on nyt ikuistettu. Arvo sekin.

2.24.