Kuukausi hiljaa on liikaa

Kuukausi hiljaa on liikaa. Otsikkopa sen jo sanoi.

Olen todella pahoillani kaikille, että en ole kirjoittanut blogiini mitään yli kuukauteen. Tämä on anteeksiantamatonta. Riistää nyt lukijoilta elämästä se suurin nautinto. Häpeällistä. Röyhkeää.

Mutta nyt olen täällä taas ja sormet sauhuavat näppäimillä kuin jätkänkynttilät. Sikäli mikäli jätkänkynttilät sauhuavat näppäimillä. Ja mitä ne edes ovat, en tiedä.

Jees. Tajunnanvirtaa, tajunnanvirtaa. Vailla sensuuria, vailla mitään. Antaa ajatusten tulla.

Vähän pitää verrytellä. Sanansäilä ruostuu, jossei sitä kiillota. Tämä on sitä; kiillottamista.

Voisi kyllä kirjoittaa joskus jotain merkityksellisempääkin. Siis jotain sellaista, minkä voisi jonain päivänä pistää kirjoihin ja kansiin ja julkaista. Ei sillä, että osaisin. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Pyh, miten kulahtanut sanonta taas! Luova taiteilija luo uutta, ei nojaa vanhaan. Miksi sanoa asiat siten, miten ne on sanottu jo tuhansia kertoja aiemmin? Ei sillä tavalla synnytä mitään uutta tähän maailmaan. Näin se on. Pitää keksiä uusia tapoja sanoa vanhoja asioita, ei vanhoja tapoja sanoa uusia asioita.

Minulla on parikin kirjaideaa. En tiedä, uskallanko kertoa niistä tässä. Vaikka ihan sama kai se on kertoa. Ei kai niitä kukaan kuitenkaan pölli. Ja jos pöllii, voin aina näyttää tämän blogini ja sanoa, että minä ehdin ensin.

Noh, toisesta kirjaideasta lähipiirissäni moni jo tietääkin. Kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos, vaan eräs viihteellinen juttu, joka liittyisi melko tiiviisti Helsinkiin. Uskon, että sille kirjalle voisi olla markkinarakokin. En halua paljastaa tämän enempää julkisesti, mutta yksityisesti saa yrittää kysyä.

Toinen (vai onko tämä nyt se ensimmäinen sitten) idea on kaunokirjallisuutta. Yritän keksiä pieniä palasia teosta varten. Tarkoitus ei siis ole keksiä koko juttua kerralla, vaan miettiä jotain sellaisia mielenkiintoisia elementtejä, joista olisi kiva kirjoittaa. Jonain päivänä sitten nivon ne toivon mukaan yhteen. Voin paljastaa ensimmäisen elementin.

Ensimmäinen elementti on eräs henkilöhahmo. Tämä hahmo olisi paatunut rasisti. Hän istuisi hyvin tähän nykypäivän puheeseen maahanmuutosta ja muusta. Ei välttämättä kuitenkaan niinkään mitään parodiaa tai kannanottoa, vaan muuten vain brutaaliudessaan hauska tai mielenkiintoinen hahmo. Hahmon vakiopiirteisiin kuuluisi, että hän puhuu maahanmuuttajista kuin eläimistä. Lauma neekereitä, iso urosneekeri ja niin edelleen. Sellainen hahmo, joka herättää vahvoja tunteita. Ja täten kirjani menevät kaupaksi.

Myöhempään taas!

Kurjuutta ja kivuutta edessäpäin

Jep, kivuutta. Vai olisiko oikeampi muoto kivautta tai kivoutta? Kyseessä on siis väännös sanasta kiva. Aikamoista sirkusta taasen, sanoisin.

Kurjuus, joka edessäni häämöttää, on tietenkin ensi maanantain kesätentti. Tarvitsen suoritukset ja opintopisteet tuosta tentistä, mutta enpä ole oikein saanut luetuksi. Käytännössä pitäisi jotain 12 kaunokirjallista teosta saada tuohon mennessä kahlattua läpi, mutta ei tule kesää – niin kuin ei näemmä tuolla ulkonakaan. Tuntuu siltä, että jotkut näistä kursseista on suorastaan suunniteltu keploteltavaksi läpi! Ei muuta kuin ravistelemaan hihoja, josko sieltä vaikka yksittäinen pataässä putoaisi!

Yleisesti ottaen olen tuskaisankin rehellinen heppu. Työasioissa en huiputa enkä sluibaa, vaan pyrin olemaan aina tarkkana kuin retiisi. Pyrin kaikessa toiminnassani siihen, ettei kukaan joutuisi kärsimään takiani. Tänäänkin huomasin duunissa tehneeni yhden jutun väärin, minkä jälkeen kunnon työmyyrän lailla hoisin homman omatoimisesti kondikseen. En tiedä, kuinka suuri osa ihmisistä olisi tehnyt saman, mutta itse en moisista laista.

Ainoastaan opiskelu on asia, jossa välillä käytän viekkauttani hyväkseni. Valehtele en enkä ole epärehellinen, mutta en myöskään ota jokaista "lue nämä 12 kirjaa tenttiä varten" -ohjetta mitenkään kovin vakavasti. Jos teoksia on saatavana elokuvina tai Googlen kautta löytää helposti koosteet, niin tartun kyllä tarjolla olevaan apuun. On se minusta kuitenkin yliopistoltakin vähän kohtuutonta olettaa, että työssä käyvä ja elämästä nauttiva perheellinen ihminen menisi täysin jokaikisen pilkun mukaan, jos ei ole ihan pakko. Jos tentistä tulee hylsy, niin silloin voin todeta, että taktiikka vaihtoon, mutta muutoin koen itseni tässä asiassa lähinnä kekseliääksi, joskin ajoittain hieman lurjusmaiseksi. Toisaalta ajatukseni elämästä on muutenkin sellainen, että kaikki on relatiivista – kunhan ei joudu valehtelemaan tai tekemään toisille hallaa.

Kivuus, joka minulla on edessäni, on lyhyt ulkomaanmatka. Olen kiltisti painanut useampaakin työtä tämän kesän, joten koen oikeudeksi ja kohtuudeksi, että käytän pari lomapäivää johonkin pidennetyn viikonlopun ulkomaanmatkaan. Tällä hetkellä kolme vaihtoehtoa ovat Praha, Berliini ja Frankfurt. Kaikkiin pääsisi kolmeksi tai neljäksi päiväksi pyörähtämään huokeasti. Voisi olla ihan nastaa, mutta pitää vielä hieman tarkkailla tarjouksia, pohtia mieluisaa kohdetta ja laskeskella pennosia/senttosia. Saapi nähdä, mitä tässä vielä keksii!

Moikka taas!

Still alive, nigga

Anteeksi rasistinen otsikko, en ole oikeasti rasisti.

Oikeasti otsikko on otettu Stadin revityimmältä lakulta (vaiko sittenkin laulta) eli Mustalta Barbaarilta. Kyllä, tämä kaikki on kyseisen tummaihoisen räppärin lyriikkaa, ei sen kummempaa.

Still alive, niggalla koitin sanoa sitä, että vaikka olenkin ollut taas pitkän aikaa kirjoittamati (ihana muoto tuo), niin hengissä ollaan ja potkitaan edelleen. Jos jotain, niin viime aikoina minulle on kuulunut muutamien pienten ihmissuhdekuohahduksien ulkopuolella harvinaisenkin hyvää. Olen ollut jo kolme viikkoa Pohjoismaiden kaikkien aikojen ensimmäisessä yleisessä kirjastossa töissä!

Sen lisäksi, että kirjastolla puurtaminen merkitsee mukavaa pientä rahantuloa, on se tuonut vieläkin enemmän sisältöä elämääni. Hetkeen ei ole tarvinnut tuntea oloaan turhanpäiväiseksi ja potentiaaliaan hukatuksi. Käyn mielihyvin päivittäin töissä tienaamassa, sillä ei minulla sen parempaakaan tekemistä oikein voi olla. Raskaan työpäivän jälkeen kelpaa sitten mennä sohvalle makoilemaan, leikittää vuoden täyttänyttä Viljamia ja sen sellaista. Jotenkin sitä kokee itsensä mukavalla tavalla aikuiseksi.

Ei sillä – tarkoitukseni on olla koskaan kasvamatta oikeasti aikuiseksi. Sana aikuinen on kuitenkin loppujen lopuksi vain yksi tylsä kategoria, jolla useat ihmiset kitkevät itseltään lapsenmielisyyden. Jos aikuisuus merkitsee vastuita, niin okei, voin mä vähän aikuinen olla. Mutta jos se merkitsee sitä, että minun pitää käyttäytyä kuivasti, ylläpitää mainetta ja olla olevinaan, niin hah, meikäläinen aikoo totisesti jäädä Peter Paniksi.

Jos jotain olen elämässäni huomannut, niin eivät vuodet minua ole juuri muuttaneet. Sama vanha Jouni olen, eivätkä kiinnostuksenkohteetkaan kamalasti ole vaihtuneet. Edelleen tykkään videopeleistä ja showpainista, vaikka ensin mainittu onkin minulla tälläkin hetkellä taas off-tilassa on-tilan sijasta. Syvyyttä minuun on kyllä tullut lisää ja olen oivaltanut paljon elämästä, mutta perus lapsenmielisyys on suhteellisen hyvin säilynyt.

Piti taas turinoida ihan muuta kuin mihin päädyin, mutta menköön.

Äitiliini on vähän ahdistellut minua siitä, etten ole kirjoittanut vielä Viljamin 1-vuotisuudesta mitään. Noh, tässä päivityksessä oli nyt pari mainintaa. En kuitenkaan jotenkin ole jaksanut rustailla paljon mitään viime aikoina. Ehkä tämä blogi on askel oikeaan suuntaan. Tai sitten ei.

Viljami joka tapauksessa osaa jo vaikka mitä. Kun hänelle sanoo sanan nappi, hän osoittaa kauluspaitani nappia. Kun hänelle puhuu vilkuttamisesta tai taputtamisesta sekä näyttää mallia, niin hän tekee usein perässä. Lisäksi Viljami myös osoittaa välillä sormella, mutta epäselväksi on jäänyt, mitä hän sillä mahtaa tarkoittaa. Joskus kaiketi muuten vain venyttelee etusormeaan, tiedä häntä. Mutta hauska ja ihana poika on. Muuttuu rakkaammaksi ja hauskemmaksi päivä päivältä. Heittämällä hauskin tyyppi, jonka tunnen.

Moi.

Ilkeys = rehellisyys?

Jatketaan pohdiskelevien blogien linjaa.

Viime aikoina olen moneen kertaan törmännyt ajatukseen, että ilkeys on rehellisyyttä.

Kirjoittelin tänään Facebookissa eräässä Euroviisuihin liittyvässä ryhmässä, jossa joku oli jostain syystä postannut jonkun tytön kuvan ja kysellyt, mitä ihmiset ovat mieltä kyseisestä "bitchistä". Yksi mies sitten vastasi, että hänestä kuvan tyttö on "so ugly" eli "todella ruma". Oli vielä kuorruttanut kommenttinsa nauravalla hymynaamalla.

Päätin leikkiä maailmanpelastajaa ja puutuin keskusteluun. Sanoin, että kyseessä olevat henkilöt ovat kiusaajia, eikä toisten kuvia pitäisi tuolla tavalla julkaista ja haukkua. Kun meno hieman hiljeni joidenkin muidenkin älähdettyä asiasta, päätin vielä sanoa kuvaa kommentoineelle miehelle, että hänkin yhtä lailla osallistui kiusaamiseen. Nyt hän jo nimittäin itsekin leikki ritarillista ja sanoi, että puhutaan seuraavaksi Euroviisuista.

Mies tiuskaisi minulle tekstitse, että hän oli vain kertonut mielipiteensä. Minä kuitenkin totesin hänelle, että hänen kommenttinsa ei ollut ollut mielipide, vaan se oli kiusaamista. Arvatenkin miehen vastaus hyppäsi heti toiseen ääripäähän: "Olisiko minun pitänyt sanoa hänen olevan kaunis?"

Kuten tuossa ylhäällä olevassa pätkässä näkyy, sanoin vastaukseksi, että yleisesti ottaen toisten ulkonäköä ei pitäisi tuomaroida ylipäätään, mutta jos välttämättä pitää jotain vastata, niin totuuden voi kertoa olematta ilkeäkin.

Viimeinen pointtini oli se väkevin: mies oli vastannut kuin kiusaaja, enkä usko, että esimerkiksi hänen äitinsä tai kukaan ystävällinen ihminen olisi vastannut sillä tavoin. (Tämän jälkeen hän vastasi vielä kerran, mutta joku oli jo poistanut koko päivityksen ennen kuin ehdin sitä lukemaan.)

Ilkeyden nimittäminen rehellisyydeksi vihjailee epäsuorasti sitä, että ystävälliset, mietomielipiteiset ihmiset valehtelevat. Tämä on todella kaukana totuudesta. Kyse on käytöstavoistamme ja siitä, miten tulkitsemme omia tunnetilojamme ja reseptoriemme ärsykkeitä.

Hyväkäytöstapaiselle ja "sivistyneelle" ihmiselle kukaan ihminen ei ole ruma, vaan he eivät vain ole heidän makuunsa (viisas ihminen ei tosin ylipäätään arvostele negatiivisesti toisten ulkonäköä!). Samalla tavalla mikään elokuva ei ole paska, vaan he eivät ymmärrä sitä tai se ei ole heille mieluinen. Hieman toinen asia on, jos henkilö hassuttelee hänet hyvin tuntevan lähipiirinsä kanssa. Silloin sävy voi olla leikittelevän tuomitsevakin ja elokuva voi olla vaikkapa ihan sysipaska. Tämäkin tosin lähinnä siinä vaiheessa, jos muut katsojat ovat samaa mieltä. Jos joku tykkäsi elokuvasta, niin järkevä ihminen tajuaa ottaa sen huomioon kommenteissaan.

Paska, ruma, loistava ja kaunis ovat vain sanoja, joilla nimeämme havaitsemiamme asioita. Ne eivät ole kuitenkaan totuus itsessään, vaan ne ovat vain sitä kuvailevia haparia sanoja. Ja jokaista kuvailevaa sanaa kohtaan on myös muita vastaavia sanoja eri tyylilajeista!

Lopussa pieni pikakurssi Kielisirkuksen kohteliaisuuskoulussa!

Jos joku ihminen, johon olet tutustumassa, kysyy sinulta, mitä mieltä olit elokuvasta, josta et tykännyt, älä sano: "Ai se? Se oli ihan vitun paska. En tykännyt ollenkaan. Siis ihan perseestä!" Sano ennemmin "Ai se? Mä en kyllä oikeen tykänny siitä... Se oli jotenkin outo, kun siinä tapahtui X, Y ja Z ja..."

Nyrkkisääntönä on, että negatiiviset kommentit eivät yleensä voi olla kovin lyhyitä, koska sivistynyt ihminen ymmärtää, että oma näkemys on subjektiivinen, vaikka maailman asiat ovat objektiivisia. Sää ei ole koskaan paska, se ei vain ehkä ole itselle mieluinen. Tämän ymmärtäessään henkilö myös ymmärtää, ettei omaa mielipidettä tule esittää totuutena, vaan vain yhtenä näkökulmana totuudesta. Myönteiset kommentit toisaalta voivat olla useimmiten lyhyempiäkin, koska hyvää fiilistä ei yleensä tarvitse selittää yhtä paljon, koska se ei yleensä kykene samalla tavalla loukkaamaan muita.

Monimutkaista? Ehkäpä. Toivottavasti kuitenkin jotakin jäi kätöseen!

Onko ulkonäöllä merkitystä?

Yllä kommentti tähän artikkeliin. Sanonpa muutaman omankin sanasen.

Minua häiritsee, miten aina väitellään siitä, onko kumppania valitessa ulkonäöllä merkitystä. Jotkut sanovat, että ei sillä ole merkitystä, kun taas toiset vastaavat, että kyllä sillä vain on – niin kuin tuossa ylläkin.

Hittolainen, eivätkö ihmiset voi ymmärtää, että elämä ei ole mustavalkoista?

Yksinkertainen totuus (ei mielipiteeni, vaan totuus) on se, että ulkonäöllä on kyllä merkitystä, mutta eri tavalla kuin mitä ihmiset ajattelevat.

Ulkonäön merkityksellisyyden puolesta puhujat tuntuvat olettavan, että vastapuoli on sitä mieltä, että seurustella voi ihan kenen kanssa vain omista kauneusihanteista ja muista täysin välittämättä. Ei, siitä ei ole kyse. Idea on vain siinä, että ulkonäön ei tule olla se suurin eikä etenkään ainoa valintaperuste!

Parinvalintaa voi verrata ihan hyvin vaikkapa elokuvan valintaan. Kun olet leffavuokraamossa, hyllyt notkuvat erilaisia elokuvia. Onko sinusta järkevä valita elokuva sen perusteella, missä etukansi on paras? On varmastikin fakta, että moni ihminen tekee näin. Menetkö kuitenkaan vikaan, jos vaivaudut lukemaan takakannenkin? Entä mitä käy valintatilanteelle, jos päätät tehdä netin kautta hieman tutkimusta elokuvasta tai kysyt kaveriltasi siitä? Ei, parivalintaa ei kannata pohjata täysin myöskään lähipiirin arvioihin, mutta jotain apua voi viisaalta frendiltäkin saada – etenkin, jos on jo antanut etukannen tai lyhyen esittelytekstin sokaista itsensä.

Oliko paras näkemäsi elokuva ulkoasultaan paras näkemäsi elokuva? Ei välttämättä. Jotkut jopa vieroksuvat liian keinotekoisia tietokoneella tehtyjä maisemia.

Kun itse vuokraan leffaa, kiinnitän kyllä huomiota etukanteen. Etukansi on vuokraamossa vääjäämättä se asia, johon ensimmäisenä tulee katsottua. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että liian sliipatut ja ehostetut leffakannet saattavat olla vain ansoja pinnallisille ihmisille – tai tuotantotiimin epävarmuutta leffan sisäisen materiaalin hyvyydestä. Itse haluan tietää leffasta enemmän ennen kuin kiinnostun siitä todella. Jotkut leffat haluavat vain päästä soittimeesi hetkeksi ja jättävät jälkeensä paskan maun. Toiset leffat puolestaan tahtovat jäädä sydämeesi ikuisiksi ajoiksi ja tekevät sinut onnelliseksi.

Ei sillä: ei niitä leffoja ole pakko etsiä aina varta vasten elokuvateattereista. Niitä voi löytää myös esimerkiksi etsimättä omasta lähipiiristä, jos vaikkapa kaveri tutustuttaa. Tällaisissa tapauksissa leffaan ei yleensä edes lähdetä tutustumaan odottaen, että tämän pitäisi olla se maailman paras leffa. Tällöin laadukkuudesta syntyvä yllätysmomentti voi olla entistäkin säväyttävämpi ja tehokkaampi. Monesti hyvän leffan löytää, kun sitä vähiten odottaa.

3

Blogini on ollut lähes koko kesäkuun hiljaa. Ei ole jotenkin saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään.

Välillä tuntuu, että aikaa on niin vähän, että ei saa mitään aikaiseksi. Sitten kun aikaa on enemmän, huomaa, kuinka vähän sitä oikeastaan tarvitseekaan. Kiire on ihan kivaa, kunhan sitä ei ole liikaa. Pari päivää tai tuntiakin kun saa vetää henkeä, niin jaksaa taas paremmin. Toisaalta onhan sekin hyvä, että on välillä edes mahdollisuus tylsistyä. Vaikka tylsyys tavallaan tappaa inspiraation, voi sen kaiketi oppia kanavoimaan paremminkin.

Olemme nyt olleet Lindan kanssa kolme vuotta yhdessä. Viljami puolestaan täyttää reilun viikon päästä yhden vuoden. Kaksi vuotta Lindaa, yksi vuosi Lindaa ja Viljamia. Taas voisi sanoa kliseisesti, että aika on mennyt nopeasti, mutta itse en koe sitä ihan niin.

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin tuntenut Lindan paljon kauemmin kuin kolme vuotta. Monet ystäväni olen tuntenut jo ala-asteesta eli kokonaiset kaksi vuosikymmentä. Tähän nähden voisi sanoa, että on kuin olisin tuntenut Lindan 50 vuotta. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Yhdessäolon määrä on meillä ollut valtaisa ja voimakkuudeltaan intensiivinen – etenkin, kun olemme jo ennen Viljamia olleet molemmat kotihiiriä ja aina yhdessä sekä vähän vain opiskelleet. Osittain tuntuu, että ei ihmistä ihan tällaiseenkaan ole tehty – oman rauhan puute kiristää hermoja ja saa haukkomaan happea. Toisaalta on niinkin, että tällaisella tehotutustumisella Linda totisesti tuntuu perheenjäseneltä. Se on todella arvokasta.

Yhteiselomme ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Olemme kaksi hyvin erilaista ihmistä, mutta meissä kulkee jokseenkin samanlainen henki. Linda on kuitenkin tasaisempi kuin minä, ja uskonkin, että ahdistushäiriöni vaikuttaa minuun edelleen paljon. Vaikka pakkoajatukseni ovat vähentyneet, huomaan toisinaan, että minulla on yksinkertaisesti paha päivä. Pahoina päivinä koen olevani kuin matala lätäkkö, jonka ylitse kävelevä kenkä saa herkästi aaltoilemaan. Parempina päivinäni puolestaan olen valtamerimäisempi – tyynempi ja joustavampi.

Lindalle kiitos, että on kestänyt minua niinkin hyvin nämä kolme vuotta. Samat kiitokset myös itselleni siitä, että olen kestänyt omaa ajoittaista kestämättömyyttäni. Ei ole ollut helppoa minullakaan.

Tällä hetkellä Linda viettää muutaman päivän aikaa Vuosaaressa isänsä isossa asunnossa Viljamin kanssa. Tämä on sekä vaihtelua että antaa mahdollisuuden vetää henkeä parisuhteen arjesta. Asuntomme 50 neliötä käy välillä aika pieneksi yksivuotiaan lapsen kanssa. Omia huoneita ei ole, ja vähäinen tila aiheuttaa sen, että kaikki on koko ajan liikkumaan opettelevan Viljamin käsillä.

Huomenna aloitan kesätyöni kirjastossa. Muutenkin raha-asiat ovat viimein alkaneet suttaantua paremmiksi. Toivon mukaan pääsen työaikataulujen lisäksi kiinni rutiineihin myös syömisen ja liikunnan suhteen. Olen ihan liian huonossa kunnossa, mikä sekin vaikuttanee mielentiloihin. Coca Cola Zeroa esimerkiksi olen juonut viime kuukausina ihan liiaksi, sillä kofeiinin sanotaan olevan huono pakko-oireiselle, koska se vain pistää mielen ylikierroksille. Vieroitusta ja vedenjuontia luvassa!

Kun käy töissä, tulee luontevasti oltua erossa perheestäkin. Tällöin koti voi saavuttaa paremmin potentiaalinsa turva- ja lepopaikkana, jonne on kiva tulla raskaan työpäivän jälkeen. Sitä odotellessa.

Aamullista sekopäisyyttä

Vaiko kuitenkin aamuista sekopäisyyttä? Jos kerran yöllistä, niin miksi sitten aamuista eikä aamullista? Eihän nyt suinkaan yöistä tai edes öistä!

Samoin kuin edellinen sekopäisyys, tämä lähtee siitä, että tahdon vain kirjoittaa. Tahdon sanoa sanasen jostakin. En edes täysin tiedä mistä, vaikka kyllä nyt tuli mieleen yksi juttu.

Rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

Olen tässä laskeskellut asioita ja todennut, että saatan kohta saada paalua niinkin monesta kuin viidestä eri lähteestä:

1. Ensinnäkin pääsen 99,9 %:n varmuudella kirjastoon kesätöihin. Jippii! Tulen tekemään kaksivuorotyötä ja lauantaitakin, mutta väliäkö hällä, kun lisiä tulee ja kesää vietetään. Olen töissä vain kuusi tuntia kerrallaan, joten lomailulle ja kuntoilullekin jää aikaa. Halleluuja!

2. Yritän kesällä jatkaa tavalliseen tapaan haastattelujen tekemistä sekä teatterissa ja keikoilla käymistä. Viimeisin artikkelini julkaistiin tänään http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=2665. Linkin takaa löytyy tekemäni haastattelu Saara Aallon ja tangokuningas Teemu Roivaisen kanssa. Yleisesti ottaen esimerkiksi teattereissa on vähemmän ohjelmaa kesällä, mutta enköhän minä muutaman jutun saa tehtyä Suomen suvessakin.

3. Olen ollut jutuissa erään pelimedian kanssa mahdollisuudesta kirjoittaa heille nettiin muutamia tekstejä kuussa. Neuvottelut ovat edenneet hyvälle asteelle, joten olen varsin toiveikas. Palkkion suuruudesta en kuitenkaan vielä osaa sanoa.

4. Minulla on avovaimoni kanssa ollut puhetta oman yrityksen perustamisesta. Siis minun oman yritykseni, ei meidän oman yrityksemme – mutta Linda on silti ollut suurena tukena, aloittajana ja apuna tässä projektissa! Tarkoitus olisi alkaa tarjota erinäisiä palveluita netin kautta. Saa nyt nähdä, missä vaiheessa tämä saadaan alulle ja tuleeko se tuottamaan mitään.

5. Kirjastohommastani huolimatta saanen edelleen yleistä asumistukea Kelalta. Hurraa!

–––

No ei tässä blogissa tämän enempää sekoilua ollutkaan, eivätkä nuo keikkaluontoiset juttuni suoranaisesti tule minulle paljon muuta kuin rändöm roposia tuottamaan, mutta on se kuitenkin kiva, että on kivaa tekemistä, josta palkitaan rahallisesti!

Yöllistä sekopäisyyttä

Kello on 1.48, ja Linda ja Viljami vetelevät kilpaa hirsiä sekä sikeitä. Kysymys tällä kertaa kuuluukin, että miksi hitossa ihmiset unissaan vetelevät hirsiä, ja mitä ne hirret oikein ovat? Parempihan niitä tietysti on vedellä kuin roikkua niissä, mutta kuitenkin tuo(kin) sanontapa kummastuttaa. Niin ja entäs mitä ne sikeät sitten ovat? Vissiinkin kyse on sikeistä unista.

Sikeä, sikeä, sikeä. Miksi niin moni sana tuntuu omituiselta, kun sitä toistaa? Toistaa, toisto, toistaja, toistettu, toistua, toistaminen, toistetusti. Eikö muka tunnu omituiselta? Tai kuulosta. Voiko sana ylipäätään tuntua? Tuntuuhan se huulilla. Siltikin tuota tuntumista toistellaan ihmeellisen paljon. Voidaan vaikka kysyä voittajalta, että miltä nyt tuntuu. Miltä silloin muka voisi tuntua? Tuntuvatko tunteet ylipäätään vai tarkoittaa tuntuminen tuossa yhteydessä tunnetilaa eikä niinkään fyysistä kokemusta? Toisaalta eivätkö tunnetilatkin tunnu fyysisesti? Mene ja tiedä tai vaihtoehtoisesti tule ja ole tietämättä. Saat itse päättää.

Mutta kyllä monet ihmiset kertovat, että esimerkiksi jokin idea voi tuntua joltakin. Tai vaihtoehtoisesti idea voi kuulostaa joltakin. Voiko idea sitten myös maistua joltakin, näyttää joltakin tai haista joltakin? Miksi nuo vaihtoehdot kuulostavat höhlemmiltä kuin idean tuntuminen?

Mikä olikaan tämän kirjoitukseni pointti? Päästää ulos kertyneitä tekstuaalisia paineitani! Joskus kirjoitan silkan kirjoittamisen vuoksi. Se on sitä, kun aivoihin iskee inspis, joka on pakko ottaa pois. Siis ihan samalla tavalla kuin korvamadon kohdatessaan on pakko hyräillä ja lauleskella. Korvamato, aika kummallinen sana sekin. Miksi jokin musiikkikappale halutaan rinnastaa matoon?

On se kieli vain yhtä sirkusta ilman meikäläistäkin. Mutta minähän olenkin vain henkilö, joka tahtoo tuoda tämän sirkuksellisuuden tai sirkusmaisuuden ihmisten tietoisuuteen. Onhan kuitenkin aika jänskäpänskä juttu, että meillä ylipäätään (kas kun ei alipäätään) on tällainen kieli (kas kun ei huuli [kas kun kaskun murjaisin]), joka on täynnään omituisia sanontatapoja, joita kukaan ei tavallisesti pidä omituisena.

Minä tykkään leikkiä yhdyssanoilla.

Joo, senpä minä sanoin. Niinkin hassulla jutulla kuin yhdyssanoilla minä tykkään leikkiä.

Meinasin laittaa Facebookiin videon, jossa seison käsilläni uima-altaassa. Videon kuvatekstiksi (vaiko videotekstiksi) meinasin pistää "Taidon näyte". Tavallisestihan taidonnäyte on yhdyssana, mutta sain eräänlaista tyydytystä ajatuksesta, että tuolla tavoin kiskoisin sen kahdeksi kappaleeksi. Tavallaan tällainen vakiintuneiden yhdyssanojen halkominen nimittäin mielestäni tuo esiin sanan ytimen ja alkuperäisen tarkoituksen. Vai eikö muka ole hauskaa ajatella, että taidonnäyte on itse asiassa näyte, joka annetaan taidosta – tai jopa taidon itsensä antama näyte! Vielä ehkä mielenkiintoisempi esimerkki voisi olla sateen kaari, eli sateenkaari. Kuinka moni ajattelee sanan sateenkaari nähdessään, että kyseessä on sateen muodostama tai esiintuoma kaari? Uskaltaisin väittää, että ani harva.

Nyt olen 20 minuuttia kirjoittanut. Kello on 2.08, ja meikämies lähtee nyt vetelemään hirsiä ja sikeitä – koitan kuitenkin vedellä omiani, etteivät nuo kaksi muuta väsynyttä tyyppiä herää.

Daughter moro! (Ei siis son moro.)

Edit: Jäinkin editoimaan tätä tekstiäni vielä. Nyt kello on jo 2.22. Aika uinahtaa.

2.23 nyt. 35 minuuttia elämästäni tähän turhuuteen. Mutta ainakin tämä aika on nyt ikuistettu. Arvo sekin.

2.24.

Upeita tunnelmia ja hienoja kuvia Turkista

Tylsä otsikko, mutta toivon mukaan saan tästä tekstistä mielenkiintoisemman! Kuvat löydät lopusta!

Tällä hetkellä makaan vasta pedatulla jättisängyllä huoneessa numero 726. Linda ja Viljami ovat todennäköisesti jossakin altaalla, ja jälkimmäinen heistä oletettavasti vetelee sikeitä vaunuissaan.

Majoitumme Turkissa Side-nimisessä paikassa viiden tähden Ali Bey -hotellissa all-inclusivella. Olemme täällä Lindan vanhempien ja Lindan nuorimman siskon kanssa ja he ovat kustantaneet koko helahoidon. (Helahoito muuten tulee todennäköisesti ruotsista, jossa hela merkitsee kokonaista. Koko helahoidosta puhuminen lieneekin siis tautologiaa [itseään toistavaa]).

Mitä tarkoittaa all-inclusive? Sananmukaisesti se meinaa sitä, että kaikki kuuluu hintaan eli on valmiiksi maksettua. Käytännössä tämä toteutuu eri paikoissa vähän eri tavalla, mutta täällä totisesti tuntuisi melkolailla kaikki olevan maksutonta. Voin siis aikuisten oikeasti hotellista ulos astuttuani käydä tilaamassa vaikkapa ilmaisen valkosuklaa-Magnumin ja drinkin ja mennä niiden kanssa löhöilemään aurinkotuoliin meren rannalle. Samalla tavoin myös hodareita, pizzaa, hampurilaisia, limppareita, kaljaa, vohveleita, lettuja ja muuta herkkua voi vain käydä ottamassa oman mielen mukaan. 

Buffet-pöydästä löytyy kaiken muun lisäksi myös pastaa, sushia, halvaa, halloumia, mansikoita, kermavaahtoa, jäätelöä ja yhtä sun toista, kolmatta, neljättä, viidettä, kuudetta ja aivan varmasti vaikka kahdettakymmenettäkin herkkua! Valikoima on VALTAVA, eikä kyseessä todellakaan ole mitään tusinamoskaa, vaan aidosti laadukasta kamaa. Hyvänä puolena tässä kaikessa on tietenkin vapaus ja vaivattomuus, kun taas huonoiksi puoliksi voisin listata läskiytymisen, alkoholisoitumisen sekä rappioitumisen.

Totisesti, valikoimaa täällä on pirusti ja aina tuntuu yhtä oudolta, kun laskun sijasta tilausta seuraa hymy ja herraksi puhuttelu. Kyllä, tämä on paratiisi maan päällä! Ja ulkonakin on piru vie liki 30 astetta! Kaiken kruunaa se, että sain tänään tietää, että pääsin käyttäytymistieteellisen tiedekunnan pääsykokeesta läpi ja matkani kohti opettajuutta jatkuu halutessani jo tänä syksynä.

On kiistatonta, että tällainen viiden tähden touhu on luksusta, mutta yhden asian tahtoisin sanoa. En muista kuka julkkis se oli, mutta joku joskus sanoi, että olisi hyvä, jos jokainen voisi hetken aikaa kokeilla rikkaana olemista, jotta he tajuaisivat, ettei se ole onni ja autuus. Elämä vailla pakkoja ja pakotteita, velvollisuuksia ja vastuita, on toki piristävää vaihtelua, mutta jos seikkailuun lähtee peruskyynisellä ja pessimistisellä suomalaisasenteella, niin ei siinä ilmaiset drinkit paljon auta. Kuten Eckhart Tolle sanoo, spirituaalisesti vajaavainen ihminen ei löydä onnellisuutta rikkaudesta, vaan hän on varakkaana vain onneton hienommissa puitteissa. Sitten kun on homeostaattiset tarpeet tyydytetty ja vatsa kipeä herkuista, niin mistäs sitten nautitaan? Alkoholi on aina helppo vaihtoehto pitää hauskaa, mutta onhan surullista, jos se on se suurin tai jopa ainoa tapa.

En tarkoita sanoa, että olisin itse onneton täällä, vaan vain sitä, että tällainen tietyllä tapaa täydellinen elämäkään ei itsessään takaa yltäkylläisyyttä. Onnellisuus ei ehkä ole asenne, mutta se on tapa elää, olla ja kokea, eikä sillä ole juuri tekemistä maallisen mammonan kanssa. Kannattaa siis olla varovainen, ettei koko ikäänsä etsi ja toivo onnellisuutta asioista, joista voi löytää vain tyytyväisyyden. Ei siis sillä, etteikö tällainen hienossa mestassa lomailu silti olisi ihan yybersiistiä.

Seuraavassa satunnaisia kuvia matkaltamme! Tulimme tänne maantaina yöllä ja olemme yhteensä  noin viikon. (Jep, en muista ihan tarkkaa lähtöpäivää tai -aikaa, lol.)

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin... Täydellinen matkakuva Viljamista! :)

Hieman jo palanut isukki muumiomaisissa käärinliinoissa altaan reunalla.

Yksi monista aterialautasistani. Kuvassa ainakin turkkilaisia herkkuja, mansikoita, melonia, sipulirengas, pannaria suklaakastikkeella, halvaa ja jotain rändöm settiä.

Siteen-kaupungissa (Side) oli tunnetun räppärin 50 Centin oma vessa.

Siteen basaaria. Tilaihmeitä nämä putiikit usein.

Hotellilla oli yöohjelmassa Spirit of Anatolya tai joku vastaava. Käytännössä tanssiesityksiä. Ihan siidee silleen niinku.

Toinen herkkulautasellinen. Mansikat on kivoja, koska ne on terveellisiä, mutta maistuu epäterveellisiltä. Täydellistä syötävää.

Iiiiiiiso paita.

Hotellista yöohjelman katsomosta. Minä, Linda, Viljami ja Lindan siskon hiuksia.

I'm a golden boy, came here to enjoy. Tietäjät tietää. (No joo, toi oli Israelin euroviisu tältä vuodelta.)

Hah hah! Typottivat kebabin! Ah hah haa! Eiku ai joo kun ne kirjottaa kebapin tolleen Turkissa.

Korttia on pelattu, eikös juu. Mitä ihmettä? Nää kuvatekstithän riistäytyy käsistä. Apua!

Mitä hassua tässä kuvassa on?

Drinkki kädessä. Lihava. :(

Turkkilaista rehevöitynyttä maisemaa.

Linda ja Viljami kohtasivat pienen vesiliukumäen vieressä ison ryhävalaan. :'(

Pimeä tie.

Kyllähän se auttaa pitämään paikat puhtaana.

Viljami-mollukka se siinä vaunuissa istuupi.

Näkyy ehkö huonosti, mutta tuolla lukee, että "Rent a boot". Ah hah, vai että "vuokraa saapas"?! Ah hah haa.

Mansikat kummittelevat lämpimän ruuankin kanssa.

Ehe ehe; kyllä se on ihan vaan suklaata.

Turkissa kreikkalaisia pylväitä? On sitä antiikin Kreikan aikoihin eletty!

Poika aurinkotuolissa tsillailees.

Mm-m! Kyllä täällä syödäänkin eikä vain napsita kuvia ruuasta!

Siinä taas yksi vohveli.

Isä ja poika yöllä. Eikun poika ja isä. Onneksi korjasin, ettei kukaan hämääntynyt.

Hieman erilainen Euroviisu-vuosi

Katselin juuri loppuun tämän vuoden Euroviisujen ensimmäisen semifinaalin, eikä Suomi edennyt jatkoon. Osa minusta oli iloinen Pertti Kurikan nimipäivien putoamisesta, vaikka toisaalta hieman vakuutuinkin heidän kakofonisesta punk-esityksestään. Miksi moinen ristiriitainen reaktio? Aloitanpa alusta...

Ensimmäiset Euroviisu-muistikuvani ovat vuodelta 1997 [kuulemma vuodelta 1998, kiitos korjauksesta, lukijat!], kun Israelin Dana International voitti kisat kappaleellaan Diva. Tuosta on nyt 17 vuotta, ja siitä lähtien muistan katselleeni kisoja innostuneena ja keskustelleeni niistä kavereidenikin kanssa. En osaa sanoa, missä vaiheessa viimein hurahdin toden teolla viisuihin, mutta varmaan siinä vaiheessa, kun huomasin olevani harvinaisen intohimoinen fani. Monet tuntuvat suhtautuvan kisaan vitsinä, ja osa tätä lukevistakin ehkä tässä vaiheessa ihmettelee, miten muuten kisaan muka sitten voi suhtautua.

Seuraavassa muutama Euroviisu-fanitukseni merkkipaalu:

1. Olen useampana vuotena putkeen blogannut ympäri nettiä arvioitani vuoden jokaisesta kappaleesta

2. Viime vuonna arvioin Euroviisu-kappaleita virallisesti rahaa vastaan Amusa.fi-sivustolle

3. Olin vuonna 2011 Saksassa katsomassa Euroviisuja paikan päällä

4. Omistan tätä vuotta lukuun ottamatta kaikki tällä vuosituhannella julkaistut viralliset Euroviisu-levyt

5. Olen käynyt Euroviisu-risteilyllä ja parina vuonna UMK:ta katsomassa

6. Haastattelin tänä vuonna 10:tä eri UMK-artistia videolle (ylhäältä "Kuka tätä roskaa kirjoittaa?" -osiosta löytää linkin haastatteluihin)

7. Äänestän joka vuosi Euroviisuissa monta kertaa

Listaukseni vakuuttanee kenet vain siitä, että suhtaudun Euroviisuihin intohimoisesti. Häpeäpilkkuna fanitus-urallani ovat Suomen Euroviisut, joissa en ollut paikan päällä. Heräsin tuolloin jotenkin liian myöhään ylikalliiden lippujen hankintaan ja päädyin huutamaan ne Huuto.netistä. Yllättäen myyjä oli huijari, enkä koskaan saanut tilaamiani kahta lippua saati sitten niihin hukkaamaani 200 euroa. Kismitti!

Mikä tästä vuodesta sitten tekee erilaisen muihin vuosiin verrattuna? Kannatin tämän vuoden Uuden musiikin kilpailussa pitkäaikaista suosikkiani Sirua, mutta hän putosi kisasta jo aikaisin. Siirryin pian loistavan Ooppera Skaalan leiriin, mutta kauhukseni Pertti Kurikan nimipäivien suosio ei osoittautunutkaan kuplaksi, vaan he nousivat murskavoittoon. Koin jo alusta asti, että ääni PKN:lle on ääni Euroviisuja vastaan. Liian moni on puhunut PKN:n puolesta esimerkiksi ajatuksella, että jos kerran viimekin vuonna voitti parrakas nainen, niin... Minulle – ja taatusti monille muillekin – Conchita Wurst on loistava laulaja, jolla oli fantastinen kappale. Moni sanoo, että Conchitaa äänestettiin parran vuoksi, mutta itse äänestin Conchitaa parrasta huolimatta.

Näin kirjoitin Conchitasta Amusalle:

Kansainvälisissä keskusteluissa moni on ehtinyt manata Itävallan jatkoon pääsyä, minkä on pakko kertoa jonkinasteisesta suvaitsemattomuudesta. Parrakas nainen lauloi itsensä torstaina kansan sydämiin, ja palkinnoksi tuli jatkopaikan lisäksi ensimmäisen puoliskon paras paikka Ruotsin ja kevennyksenä olevan Saksan jälkeen. Rise Like a Phoenix on vuoden mahtavimpia kappaleita, ja sen menestyminen on voitto myös ennakkoluulottomuudelle mutta ennen kaikkea hyvälle musiikille.

Arvosana: 5/5
Veikkaus sijoituksesta: 1–5

PKN edusti minulle siis Suomessa laajalti vallalla olevaa ajatusta, jonka mukaan Euroviisut ovat pelkkää friikkisirkusta, jossa ulkoavulliset seikat jyräävät kaiken muun edelle. PKN:ää kannustavista harva koskaan kehui itse kappaletta, koska he eivät tunteneet siihen tarvetta. "Ai ei ole hyvä kappale? Mitä sillä on väliä? Eihän Euroviisut nyt aikoihin ole ollut mikään laulukilpailu!" Itse ajattelin, että voitto PKN:lle olisi häviö Euroviisuille ja voitto Euroviisujen vastustajille. Jossain vaiheessa myönnän kuitenkin hieman jopa lämmenneeni PKN:lle itselleen, mutta pääasiassa siitä syystä, että minulla on sydän ja bändin jäsenet ovat todella karismaattisia. Musiikillisesti yhtyeen kappaleesta ei ole kuitenkaan korvamääräisesti mitattuna ollut koskaan mihinkään.

Koska en ole tänä vuonna voinut kannattaa Suomen edustajaa, on intoni koko kisaa kohtaan jäänyt jossain määrin vajaaksi. Opiskelu- ja muut kiireet johtivat siihen, että en tutustunut kappaleisiin juuri ollenkaan ennakkoon. Yhdessä vaiheessa haaveilin journalistimatkasta Wieniin, mutta mediamme ilmeisesti jäi niin sanotussa akkreditaatio-prosessissa valtamedioiden jalkoihin. Tämä laski innostustani entisestään, sillä olin jo unelmoinut siitä, kuinka kävisin haastattelemassa kaikkia vuoden kisailijoita.

Sitten siihen kirjoituksen pointtiin, oi kärsimätön lukijani!

Niin kauan kuin muistan, olen katsonut Euroviisujen esikatselut ennakkoon ennen semifinaaleita. Tällä kertaa katselin kiireisenä vain kaksi tai kolme kappaletta, mutta päätin jättää leikin kesken ja kerrankin ottaa kisan vastaan siten, miten luultavasti suurin osa tekee: sellaisenaan ilman ennakko-odotuksia ja -kannatuksia. Voi hittolainen, miten typerä teko!

Katselin semifinaalia tänään varsin vaivaantuneena. Jo ensimmäinen esitys aiheutti valtavia ongelmia. Lavalla oli omituinen teline, jossa mies keikkui ja lauloi. Kamerakulmat olivat levottomia, lavashow oli sekava ja alareunassa juokseva tekstitys pisti pään vielä pahemmin pyörälle. En saanut kappaleesta ollenkaan kiinni, vaan totesin avovaimolleni, ystävälleni ja 10 kuukautta vanhalle pojalleni, että otetaanpas tekstit pois ennen seuraavaa biisiä. Myös muut seurueestani katselivat kisoja vailla aiempaa tutustumista kappaleisiin.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä järkyttyneempi olin. Lavashow't olivat toinen toistaan kummallisempia ja häiritsivät keskittymistä itse lauluun. Edellisvuosina kun tunsin kappaleet ennakoon, näyttäytyivät lavatapahtumat extrana, mutta nyt ne nousivat vääjäämättä useassa esityksessä pihvin paikalle. Pienenä poikkeuksena tähän sääntöön olivat ne pari kappaletta, jotka olin sattunut näkemään ennakkoon. Kumpikaan näistä kappaleista ei ollut ollut minusta erityisen hyvä, mutta nyt ne iskivät aivan eri tavalla. Kaksi muuta poikkeusta olivat erinomaisen pelkistetty Viro (jonka olin Italian lisäksi kuitenkin tsekannut joskus alkuvuodesta) sekä Suomen oma Pertti Kurikan nimipäivät. Viroon rakastuin ja totesin, että tässä on tämän vuoden voittaja. Suomi puolestaan oli kaikessa kakofonisuudessaankin sentään tuttu ja turvallinen.

Vähitellen tajusin, että olen kaikki nämä vuodet ollut Euroviisu-fani, koska olen päättänyt olla. Tämä fanitus on kuin kukka, jota vain osa kastelee. Se, joka ei tätä kukkaa kastele, sen kukka kuihtuu. Sellaiselle ihmiselle Euroviisut totisesti on vain friikkisirkus – kisa täynnä merkillisiä lavaesityksiä, kirnuavia puolalaisia naisia ja yhdentekeviä balladeja. Euroviisut on kuin onkin asenne ja kupla, jonka ulkopuolella käymisen jälkeen on helpompi ymmärtää myös epäfanien mielipiteitä. Euroviisu-kuplan ulkopuolella PKN ei tuntunut loukkaukselta kisaa kohtaan, vaan se oli vain yksi päätön numero lisää – ei erityisen hyvä, mutta ei erityisen huonokaan päätön numero. Kolikon kiiltävällä kääntöpuolella ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka pitkin vuotta kastelevat tätä fanituskukkaansa. Tällaisille ihmisille, joihin itsekin ehdottomasti tavallisesti lukeudun, toukokuu merkitsee vuoden kohokohtaa – sadonkorjuuta, jolloin kaikki hellävarainen huolenpito viimein kantaa hedelmää.